Chromatics – Kill for Love

Italians Do It Better

Pasta? Italialaiset tekee sen paremmin. Pizza? Italialaiset tekee sen paremmin. Disko?

Pitkään viivästynyt Chromatics-albumi avaa portin aavemaiseen pimeyteen.

Chromaticsin nelosalbumin alun perin tammikuulle kaavailtu julkaisupäivä siirtyi pitkin kevättä erinäisistä syistä – milloin syy oli miksauksessa, milloin masteroinnissa. Olipa viivästyminen sitten täysin tahatonta tai tahallista, se tuntui joka tapauksessa pelaavan yhtyeen pussiin. Odotusten ja hypen kasvua on saanut todistaa niin musiikkimedian kuin sosiaalisen median parissa jo hyvän aikaa.

Odotuksille on kyllä olemassa omat syynsä. Selvin niistä lienee yhtyeen edellinen albumi, vuoden 2007 arvostelumenestys Night Drive. Se on myös albumi, jolla yhtye herätti mielenkiintoa jo selvästi yli genrerajojen. Jotkut viehättyivät sen tummanpuhuvasta ja kohtalokkaasta italoflirttailusta, toiset taas pitivät sen keskivertoa synapopalbumia poikkeavammasta, kokonaisuutta korostavasta rakenteesta.

Ennen kaikkea yhtye tuntui olevan oikeassa paikassa oikeaan aikaan: popmusiikin nopeissa sykleissä se oli vielä riittävän epämuodikasta tullakseen seuraavalla kierroksella juuri yhdeksi viileimmistä trendeistä. Siksi onkin kiinnostavaa, että yhtyeen seuraavaa albumia saatiin odottaa viisi vuotta. Se on popmusiikissa pitkä aika.

Toisaalta esimerkiksi Drive-elokuvan myötä saatu huomio on tuonut yhtyeen ja samalla koko genren aivan toisella tavalla valtavirran kiinnostuksen ulottuville. Uuteen albumiin on siis asetettu varmasti hyvin erilaisia toiveita monilta eri tahoilta.

Niinpä odotetun Kill for Loven ilmestymisen pitkittyessä entisestään Johnny Jewel ja kumppanit päättivät julkaista albumin kappaleita internetissä yksi kerrallaan Alberto Rossinin ohjaamien videoiden kera aina albumin todelliseen julkaisupäivään saakka. Tämän vuoksi Kill for Love ehti tulla monille tutuksi jo viiden kappaleen verran ennen kuin siihen oli mahdollista uppoutua kokonaisuudessaan.

Kappaleiden julkaiseminen ennakkoon saattoi kuitenkin johdattaa hieman harhaan, sillä Kill for Loven todellinen luonne paljastuu vasta näiden sirpaleiden asettuessa osaksi laajaa puolitoistatuntista kokonaisuutta. Sekin on popmusiikissa melko pitkä aika.

Albumin avaa ennakkojulkaisunsa saanut Into the Black, joka jatkaa Chromaticsin uudelleentulkintojen sarjaa. Aikaisemmilla levytyksillään muun muassa Kate Bushia ja Bruce Springsteenia coveroinut yhtye upottaa tällä kertaa Neil Youngin osaksi hidastempoista ja aavemaista elektroaan. Kuten aiempien covereiden kohdalla, myös nyt yhtye osoittaa kyllä makunsa popklassikkojen suhteen, mutta mitään varsinaisesti uutta näkemystä se ei kuulijalle esittele.

Chromatics on luonut itselleen ominaissoundin, johon se voisi taivuttaa periaatteessa minkä tahansa arvokkaasti vanhentuneen klassikon ja vastaanotto olisi aina suopeaa. Se viestii lahjakkuudesta, mutta toisaalta sitä voi pitää myös merkkinä tietynlaisesta laskelmoinnista. Silti Into the Blackilla on toki tärkeä roolinsa avausraitana, porttina albumin pimeyteen.

Kill for Loven tunnelma säilyy sen alkupuolella nimikappaletta lukuun ottamatta ehjänä, ikään kuin tästä pimeydestä irtautuisi vuorotellen erilaisia sävyjä ja muotoja kuuntelijan havaittavaksi. Mutta mitä pidemmälle albumi ehtii, sitä tarkempana on oltava, jotta nuo sävyt yhä erottuvat toisistaan. Se ei tarkoita, että paisuessaan kappaleet menettäisivät varsinaisesti kiinnostavuutensa. Päinvastoin, albumin kiehtovimmat hetket ilmaantuvat hittimittaan tehtyjen Back from the Graven ja The Pagen lisäksi keskellä Broken Mirrorsin tapaisia hitaasti kehittyviä kappaleita.

Puolitoistatuntisen aikana laulaja Ruth Radeletin hennot ja kohtalokkaat osuudet ovat kuitenkin ne selkeimmät kiinnekohdat, joihin popmusiikissa uitetun korvan on helpoin tarttua. Tällä kertaa kuullaan myös miesääntä, tosin mielipiteitä jakavan vocal harmonizerin muovaamana. Pidemmät instrumentaaliosuudet saavat puolestaan rauhassa syventää albumin tunnelmaa, mikä onkin Chromaticsin tapauksessa lopulta se keskeisin asia. Nyt myös kitarat ovat syntetisaattorien rinnalla entistä selvemmin tukevoittamassa soundia.

P itkän albumin ääripäät tuntuvat toisaalta syövän toistensa tehoja. Selvästi kokonaiskuvaa yksittäisten kappaleiden sijaan korostava Kill for Love on lievässä epätasapainossa, sillä etenkin alun virtaviivaisemmat kappaleet vievät väistämättä huomiota niitä ympäröiviltä hitaammin aukeavilta, mutta kokonaisuutta yhteensitovilta osilta.

Kill for Lovea kuunnellessa onkin tärkeää miettiä, miltä kantilta albumia lähestyy. Jos sitä pitää ainoastaan elektronisena popmusiikkina, asettuu se ainakin osittain virheelliseen kontekstiin, sillä kyse on paljon muustakin. Chromatics haastaa albumilla itsensä lisksi myös kuuntelijan pohtimaan nykypopmusiikin lainalaisuuksia ja mahdollisuuksia.

Kill for Love tuntuu laajenevan jokaiseen suuntaan säilyttäen Night Drivella tutuksi tulleen pimeydessä sykkivän elokuvallisuuden. Järkälemäinen albumi on kuitenkin edeltäjäänsä epätasaisempi. Vaarana on, ettei kuuntelijakaan pääse aivan albumin loppuun asti, vaan viehättyy enemmän neljäminuuttisista hiteistä kokonaisuuden sijaan.

77 Chromatics haistattaa pitkät popmusiikin kaavoille sukeltamalla kunnianhimoisesti oman näkemyksensä perässä, mutta ei mene aivan loppuun asti.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!