Christopher Owens – Lysandre

Fat Possum

sdfsdfsdfsdf

Chris Owens, sukkahousut jalassa kohti umpikujaa.

Girlsin kuopanneen amerikkalaislaulajan ensimmäinen soololevy – mitä siitä pitäisi ajatella?

OwensKansiNyt jo kuopatun Girlsin materiaali onnistui odotusten vastaisesti löytämään sen mitä pienimmän mahdollisuuden alueen, jossa yksinkertaisuus ja avoimuus kääntyi syvälliseksi. Ongelmia vailla se ei kuitenkaan ollut, ja epäilijät tarttuivat aika nopeasti arkaluontoiseen totuuteen: Girlsin lähestymistapa oli pitkälti yhden tempun varassa. Mutta jos sanat eivät koskettaneet, niin suuri osa kyynikoistakin myönsi, että musiikillisesti Owensin umpinaiivit ja sinisilmäiset narratiivit oli aina rikastutettu suloisilla melodioilla.

Ja se juuri puuttuu Lysandrelta, joka on laadullisesti päinvastainen ja puhtaasti surkea levy. Pahimmillaan – eli lähes koko levyn keston ajan – se kuulostaa kuvitelmalta, jossa emon vaikutteet olisivat olleet renessanssi- ja kevytjazz-festivaaleilta. Sukkahousut jalkaan. Se vie lähes kaiken terän Owensin avautumisilta, ja uhkaa tehdä umpikujan miehen soolourasta kertaheitolla.

Toinen ongelma tulee siitä, että tässä vaiheessa Owens ei ole kehittänyt esittämistapaansa yhtään pidemmälle. Hän yrittää hurmata kuulijansa samoilla soinnuilla, jotka ovat latistuneet neljänteen julkaisuun mennessä jo pahemman kerran. Levyn hyvät hetketkin löytyvät eloisampina versioina Albumilta, Broken Hearts Clubilta ja Father, Son & The Holy Ghostilta.

Ymmärrän toki miksi tuota taikaa haetaan: yksinkertainen ja yhtä aikaa syvällinen on aina vakuuttavaa ja Owens hieno esimerkki siitä, kuinka hienoa musiikkia niin voi syntyä. Mutta sille vaadittavaa tasapainoa on turha odottaa Lysandren kiduttavan pitkältä tuntuvan 28 minuutin aikana. Tämä on pelkästään yksinkertaista, ei syvällistä – ja sen taustalla ei ole hyvää musiikkia. Näistä kahdesta asiasta riisuttuna Owens muuttuu todella ärsyttäväksi läpsyttelijäksi.

Avatakseni musiikin kamaluutta: Here We Gon nopeasti ohimenevät huuliharppu- ja särökitaratauot (ensin mainittu varastetaan huomattavasti paremmasta biisistä, joka on Wilcon She’s a Jar) ovat pelkkiä huijauksia trubaduurihuilujen ja latteusten kavalkadiin. Ja tämä on levyn selkeästi parempaa tarjontaa. Meno ei parane pitkään aikaan: seuraavaksi epätoivo kasvaa, kun huilu tuo kaverinsa, Kenny G:n saksofonin, mukaan New York Cityyn ja antaa mokoman sooloilla parin minuutin verran täysin mielikuvituksetonta tuuttausta.

Nimikappale on raivostuttava, selkärangaton lässyttely, joka saisi vihasta kiehuvat kylänasukkaat jahtaamaan kiertävää trubaduuria kreivikunnan rajalle, minkä jälkeen nihdit lähetettäisiin lahtaamispuuhiin.

Suuret riskit kantavat hedelmää vain muutamia kertoja. Here We Go Againin ensimmäiset kaksi minuuttia ovat todella lupaavia, mutta sitten Owens törmää seinään ja tyytyy soittamaan yhdellä kuuntelulla vaivaannuttavaa Lysandre’s Themeä… joka toistuu vielä useita kertoja. Sitä seuraa Riviera Rock, joka on helposti surkein tuotos tekijänsä portfoliossa. Kenny G:n henki kävelee pitkin rantabulevardia. Tällainen musiikki sopisi paremmin Fort Polioon, joka on kiertävien laulajien tyrmä.

Kerran Owens osuu napakymppiin, johon Kari Salmelainen ei liity. (Muuten, on vahvoja syitä uskoa pianisti Kaitsun soololevyn olevan huomattavasti vahvempi teos kuin Lysandre.) Se täysosuma on levyn lopettava Part of Me, joka onnistuu kuulostamaan ikivanhalta kantriballadilta. Avainlyriikka ”you were a part of me/that part of me is gone” aiheuttaa nopeasti epätoivoisen pyynnön: Christopher, kerro meille, että tarkoitat noilla sanoilla uutta musiikillista suuntaustasi!

Lopulta en edes tiedä mitä Lysandre yrittää olla. Destroyerin Kaputtin kaltainen uudelleenarviointi kammotusta herättäneistä musiikkityyleistä? Kaputt on mestariteos ja todellista neroutta, mutta Dan Bejar tiesi missä kohtaa korniuden kaivon raja kulki. Trubaduuri Christopher vaeltelee puolestaan aivan liian kauas umpinaiivin ja uhkarohkean nuorukaisen elkein. Mielikuva on kuin ikivanha myytti: sen kaltaisessa tarinassa päähahmo joutuu törmäämään omiin rajoihinsa saamiensa henkisten haavojen vuoksi.

Owens on usein puhunut opiaattien käytöstään. Jos hän päätyi tykittämään kamaa levyä tehdessään, niin lopputulos seuraa tekijäänsä – se todellakin onnistuu ampumaan itseään jalkaan. Sillä välin suuri osa ihailijoista lienee juossut toisen Owensin, nimittäin Jessen, vauhdilla jo kauas näiltä kyläjuhlilta.

22 Christopher Owens on pelannut ennenkin riskialtista peliä, mutta nyt se johtaa nuoralta tipahtamiseen ja luutun kaulan katkeamiseen. Kysymys kuuluu: Jaksaako kukaan kannatella turvaverkkoa Owensin alla näin huonon levyn jälkeen? Matka takaisin maan päälle Lysandren kaivamasta kuilusta on pitkä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress