Chisu – Kun valaistun

Warner

Chisu ja hypnoottis-magneettinen katse.

Ei vaikea, vaan mahdoton kolmoslevy on mahdollinen onnistuminen.

Parhaat poptähdet yltävät suuriin myyntilukuihin ja suuriin tunteisiin. Suurten tunteiden avain taas on lähes aina ristiriidoissa. Kuka voisi 2010-luvun Suomessa olla parempi poptähti kuin Chisu – tuo rikki revitty kontrollifriikki, tuo kuralammikoissa ryömimistä pelkäämätön superlahjakkuus? Musiikkinsa alusta loppuun itse tekevä nainen, joka on silti teksteissään kylmäkatseisten miesten ja hölmöihin riimeihin tarttuvien kriitikoiden armoilla.

Chisun toinen levy Vapaa ja yksin (2009) tulee nousemaan suomipopin kunniataulussa sinne Kerjäläisten valtakunnan ja Kroketin kastiin – sukupolvikokemukseksi, jonka jokainen kappale jää otollisen ikäluokan mieliin. Se ei sisällä ainoatakaan heikkoa tai edes keskinkertaista hetkeä.

Näinä levymyynnin katastrofaalisen laskun aikoina naisen kolmanteen albumiin kohdistetaan väistämättä kohtuuttomia odotuksia. Pyhä klaani ja Kalifornia myivät molemmat platinaa, mutta pettymyksinä niitä on silti aina pidetty.

Chisulle on annettu kortit, joilla ei oikeastaan voi voittaa – ja joilla ei toisaalta voi hävitäkään. Isot myyntiluvut ovat itsestäänselvyys yhtä lailla kuin snobien takinkääntö ja nenännyrpistely.

Tähän nähden Christel Sundberg tuntuu pitäneen 29-vuotiaan päänsä kunnioitettavan kylmänä. Kenties hän ei vain ole ajatellut mitään niin maallista kuin omaa tulotasoaan. Se on Kun valaistun -levyn biisejä kuunnellessa aika helppo uskoa.

Ei tässä puhu hamsteri popteollisuuden juoksupyörässä vaan myöhempien aikojen tulenkantaja. Mitä väliä sillä on, että Sabotage-singlessä rimmataan enkelit rinkeleihin? Kappaleen iskelmämelodia on taivaallinen, ja Helismaakin olisi hyväksynyt säkeet “kun mikään ei tunnu miltään / kipu korvaa ystävän”.

Yleensäkin Chisu on parhaimmillaan uittaessaan sävellykselliset onnistumisensa mahdollisimman syvässä ja tummansinisessä melodraamassa. Nämä patetian multihuipennukset innoittavat hänestä parasta lyriikkaakin.

Avausraita Minä ja mun pää saattaa olla hienointa tänä vuonna kuulemaani kotimaista. “Elämä vie ja elämä tuo / se kädestä syö ja sielusta juo” on aidosti hieno säe. Vetävän elektrobiitin kuljettamassa kappaleessa Chisu asettuu vielä yltävastaajaksi, joka pystyy halutessaan pompottelemaan puhuteltavaa miestä, mutta seuraavana kuultava Sabotage onkin sitten konkretian ja vertauskuvallisuuden rajamaalla tanssahtelevaa sadomasokismia lähes virsimäisellä sävelkielellä tulkittuna.

Kolmas iso balladi Tie tarjoaa vielä erilaisen näkökulman siihen sukupuolten ainaiseen taisteluun: kertoja kaipaa miestään reissun päältä takaisin niin kiihkeästi, että on valmis sivuuttamaan kaikki ilmeisetkin vihjeet petollisuudesta.

Tällaiset biisit ovat olleet viime vuosien myydyimmän kotimaisen popmusiikin ydinmehua. Jos Ultra Bran kulta-aikojen mielenmaisemaa oli lamanjälkeisenä puolustusmekanismina toiminut itseironia, eletään 2010-luvulla patetian ja aidon tunteen yllättävää nousukautta. Koska moraalikysymyksiin ei enää muutamaan sukupolveen ole ollut helppoja ratkaisuja, tarkoittaa tämä pettämisen, jättämisen, rakastamisen ja vihaamisen kuvaamista eräänlaisena elokuvana. Emmehän me muutakaan enää osaa.

Chisun universumissa tämä elokuva tosin näytellään kahtena eri versiona: melodraaman lisäksi on kepeän väkivaltainen musikaali, jota uudella levyllä edustavat varmat megahitit Kohtalon oma ja Kriisit. Ensin mainitussa sukupuolten välinen sota pelkistetään hilpeäksi sormienkatkomisleikiksi, jälkimmäisessä koko ihmisen elämänkaari vääristyneeksi sirkushölkäksi. Nämä ovat hauskoja biisejä juuri siihen asti, kun niille uhraa pari ajatusta. Radionkuuntelijat eivät tietystikään tule koskaan uhraamaan.

Kun valaistun -levyllä on yksi kappale, jolla Chisu siirtyy elokuvansa ulkopuolelle ja esittäytyy täysin paljaana. Se on vähäeleinen balladi Ennustus, joka tarjoaa parisuhdekuvioon kerrankin uuden näkökulman: kertoja makaa juuri tapaamansa miehen vierellä hereillä ja visioi juuri alkaneen suhteen joskus koittavan päätepisteen. Kertoja toteaa, että ellei hän hahmottelisi tätä skenaariota – siis pakotietä – etukäteen, ei hän koskaan uskaltaisi rakastua kehenkään.

Ja niin se menee. Ahdistuneen ja ahdistavan levynsä puolivälissä superlahjakkuus Sundberg tulee ohimennen, mahdollisesti, paljastaneeksi jotain itsestään ja artistipersoonastaan. Siinä on jo moninkertainen määrä rehellisyyttä useimpiin platinatähtiin verrattuna.

Kun valaistun -levyllä on vain yhdeksän kappaletta ja mittaa kompaktit 35 minuuttia. Levyn viimeiset kaksi kappaletta ovat jokseenkin mitäänsanomattomia, niitä edeltävistäkin auvoisa Veneretki tuppaa menemään korvasta sisään, toisesta ulos. Onnistuneimmat biisit keskittyvät hyvin vahvasti sadomasokismista vereslihaisuuteen yltävälle parisuhdeakselille. Kyllä tämä on Chisun Pyhä klaani tai Kalifornia. Varsin hyviä levyjä nekin olivat.

68 On mielenkiintoista, että Suomessa himoitaan tällä hetkellä juuri tällaista poppia. On selvää, ettei kukaan muu osaisi tehdä sitä suurelle yleisölle yhtä hyvin kuin Chisu, tuo nainen, jonka suloisen ulkokuoren alla liikkuu selvästi todella pelottavia voimia.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!