Cheek – Kuka muu muka?

Warner

Cheek, idoli ja vihasymboli.

Cheek, idoli ja vihasymboli.

Kotimaisen hiphopin yksinvaltias itsetutkiskelun parissa.

CheekKansiToisinaan systeemiin pettyy ja useimmiten aina. Epäilys alkaa jäytää. Vaikka taide valtion tukea tarvitseekin, on seurauksena aina vallankäyttöä, kannanotto siihen, mikä on arvokasta kulttuuria, mikä taas ei. Omanlainen kannanottonsa on sekin, kun ministeriasemassa oleva poliitikko tuomitsee henkilöhaastattelussa artistin elämäntyön olevan ”sontaa”.

Jare ”Cheek” Tiihosen kohdalla elämäntyö on oikea termi. Hän on todistanut niin genrensä epätodennäköistä alkutaipaletta kuin nykyisen kukoistuksenkin. Uralle mahtuu hittejä ja huteja, mutta tänä päivänä niiden ynnäämisellä ei oikeastaan ole väliä. Cheek ei ole enää tuo hieman lapsenkasvoinen lippispää, joka 2000-luvun alkuvuosina ilmaantui mukaan rakentamaan suomiräpin haparoivaa rubriikkia – juuri nyt hän on suomalaisen hiphopin tärkein yksittäinen artisti ja sen kiistaton yksinvaltias.

Samalla Jare Tiihonen on kadonnut. Muodikkaasti ristimänimeään kantavista albumeista huolimatta hänestä on tullut pysyvästi Cheek – jonkin syvällä valtavirtaräpin olemuksesssa olevan ruumiillistuma. Tähtikultin henkilöivä idoli, mutta myös vihasymboli. En enää itsekään häntä kuullessani tiedä, onko kyseessä artisti vai popkultturistereotypia, en sitäkään, hyökätäänkö Cheekiä kritisoimalla jotain oman pään sisällä lymyilevää ja siksi kasvotonta uhkaa vastaan. Virheettömän komeasta pärstävärkistä löytyy se sopiva ärsyke pistämään okasella ihmisen pikkusieluisuuteen ja manaamaan esiin omien demonien ruumiillistuman.

Joka tapauksessa tuo luomus on niin karismaattinen, että moiset kysymykset jäävät mitättömiksi konseptin massiivisen viihdearvon varjossa. Ilmiö nimeltä Cheek on siirtynyt hiphopin katutason operoinnista kokonaisteokseksi. Hän on täysiverinen viihdetyöläinen, entreprenööri, jättiläinen.

Kuka muu muka on temaattisesti Cheekin tähän asti ehjin levy, jos temaattisuudeksi ei lasketa JippiKayJei-partynerokkuuden kaltaisten biisien ympärille kloonaamalla synnytettyjä albumikokonaisuuksia. Se on synkempi, monologimaisempi ja jopa katkera albumi. Luonteenomainen hiphopartistin uran keskivaiheen taistelukuvaus, jolla vihaajat vihaavat, elämänkoulusta saadut paperit ovat jättäneet karvaan maun suuhun, julkisuuden kirot ovat päässeet alkuhumalan jälkeen turruttavaan vaiheeseensa… tunnette kuvaston. Niin, ja ne naiset tietysti:

”Mullon ysiysi ongelmaa, kaikki ämmii”

Välillä vitutus on käsinkosketeltavaa. Ankarimman kritiikin kohteeksi joutuu artisti itse. Cheek tietää että parasta lääkettä on haukkua itsensä kusipääksi. Ja käydä sen jälkeen uusia haasteita kohti. Mutta niin kertoja kuin kuulijakin tietävät, ettei voittoon voi enää todella uskoa. Se on saavutettavissa, mutta kun on kerran nähnyt liikaa, se ei tule koskaan enää maistumaan samalta. Cheek tietää että on jatkettava hymyilemistä, vaikka jokainen seurapiirisosialiitin kumoama samppanjalasi tulee hänen kurkussaan tuntumaan pelkältä Spumantelta.

”Istuin Pariisissa taksis
mietin et mä haluaisin kuolla
ajoin hautausmaan ohi
mitä jos maatuisin tuolla?”

Sitaatti on kappaleesta Niille joil on paha olla. Sen ohella parhaimmillaan levyn sisäänpäinkääntyneisyys on Ota mut kii -kappaleen aluksi geneeriseltä kuulostavassa retrodiskossa, joka bileraidan sijaan paljastuu murheellisen ajelehtivaa yökerho-odysseiaa muistuttavaksi, liikaa avoimia ovia ja suljettuja sydämiä nähneen VIP-loungen tuurijuopon riipaisevaksi pikkutuntien kronikaksi. Samuli Edelmannin kanssatulkitsema Parempi mies on samoissa rypemisen tunnelmissa kirjoitettua draamaa, mutta ehkä myös tehty Sami Saari -dueton Kyyneleet jatkoksi, pääsemättä kyseisen biisilainan tuomaan ultimaattiseen sliikkiyteen. Edelmannin kaltaisen huipputulkitsijan ääntä olisi saanut kuulla kappaleessa enemmänkin.

Omat säännöt -kappaleen kiitettävästä kasarirocksoundista huolimatta Kuka muu muka ei siis tarjoa anthemeita. Välillä se yrittää, mutta hieman väsähtänyt James Bond -läppä Timantit on ikuisii, potentiaalinen sinkku Älä pyydä mitään sekä nimikappaleen humpahtava euroviisuisuus ovat levyn heikompaa antia. Taikapeili-sämpleineen Jossu on yhden idean vitsi (kahden, jos Jukka Poika lasketaan) ja lopulta tuloksena onkin siis biisilaadultaan epätasainen levy.

Silti, se on myös tähän saakka tarkkanäköisin itsedokumentaatio siitä asemasta, jossa Cheek seisoo. Se on levy artistilta, joka ei albumia tehdessään ole välttämättä tuntenut itseään kaikkein voitokkaimmaksi, vaikka genren maneereihin kuuluukin julistaa muuta.

75 Cheek ei ole Sinatra, Robbie Williams eikä Kanye, koska Cheek tekee omaa juttuaan. Suomi on niin pieni maa, että siihen mahtuu korkeintaan yksi Cheekin kokoinen artisti. Vain sellaisessa asemassa on varaa sanoa yhtä grandiöösisti, että sisällä tuntuu tyhjältä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress