Chad VanGaalen – Diaper Island

Sub Pop

Chad diggaa biisiensä rakenteet vesittävistä joutavista välipuksutuksista.

Kellaristudiossa oli kaikki paremmin.

Vuonna 2004 Chad VanGaalenin pöytälaatikko alkoi pursua yli äyräidensä. Animaattorina ja sarjakuvataiteilijana kunnostautunut kanukki oli tehtaillut älyttömän määrän makuuhuonenauhoja, kun Sub Pop suostui sipaisemaan kerman niiden päältä. Syntyi kiehtova albumi nimeltä Infiniheart.

Levy oli ymmärrettävästi epätasainen, ja sen hontelot jalat kantoivat työn ja tuskin maaliin saakka. Mutta hiomattomuudessaankin se oli tunnelmallinen albumi, jota leimasivat raskaat teemat, joiden alle VanGaalenin harsoinen tenori tahtoi alati uupua.

Albumille tallentunut kokeilunhalu kurottui sillaksi alternativen ja americanan välille, ja tuntuikin siltä kuin VanGaalen oli iskenyt kotikutoiset säkättimensä suureen voimalinjaan ja saanut sähkönkäryiset terveiset jostain Teksasin preerialta saakka.

Kakkoslevy Skelliconnection syvensi niitä uria, joita pitkin Infiniheartin askel kulki vakaimmin. VanGaalen petrasi herkempien biisien parissa ja sai uutta särmää voimapop-vaikutteisiin kipaleisiinsa. Lopputuloksena oli tutun repaleinen, mutta yhä mielenkiintoinen kudelma poikkeuksellista indiemusiikkia. Vuoden 2008 Soft Airplane kuulosti vielä inspiroituneelta, mutta sitä seurannut elektroterapia-levy nimellä Black Mold oli huolestuttavan joutavaa pelleilyä.

Valitettavasti se ei ollut yksittäinen notkahdus. Diaper Island ei ole lähellekään yhtä kutsuva kuin erakkomaiseksi luonnehditun VanGaalenin varhaisemmat tekeleet. Taiteilija on hyödyntänyt tähänastisen marginaalimenestyksensä hedelmät luonteelleen sopivalla tavalla, rakentamalla itselleen vanhaa kellaristudiota prameammat äänitystilat, jossa uutukainen on äänitetty. Käytännössä VanGaalen soittaa itse kaikki levyn instrumentit.

Diaper Island tarjoaa osviittaa siitä, kuinka itsenäisyys voi luutua umpimielisyydeksi. Tämä kellarimyyrä olisi pitänyt viedä kotistudiostaan ihmisten ilmoille ottamaan lomaa omista visioistaan, tai pikemmin visiottomuudestaan.

Albumin alkupuoliskolla VanGaalen lanseeraa uudeksi tunnusmerkikseen kolhot ja kohtalokkaat kitarat. Liekö VanGaalen tullut jurrissa kotiin Sonic Youthin keikalta ja purkittanut oitis muutaman pastissin, mutta jylisevän kitarakaiun alkuperä on niin ilmeinen, että vähemmänkin kouliintunut vastaanottaja osaa sen jäljittää.

Avausraita Do Not Fearin loppuun olisi voinut reiluuden nimissä laulaa vaikkapa ”expressway to your skull”. Ongelma piilee siinä, ettei VanGaalen ole vokalistina kaksinen tai karismaattinen ja hautautuukin auttamatta kitaroidensa alle.

Diaper Islandin toistuva kuuntelu vahvistaa koko ajan epäilyä siitä, että pakettiin on nakattu raakile toisensa perään vailla mitään keskinäistä johdonmukaisuutta. VanGaalen on kehno tekemään väliosia tai muita punktuaatiopisteitä, mutta viljelee niitä itsepintaisesti, tuloksena jatkumo kiusallisia hetkiä ja vettyneiden biisirunkojen tuottamia pettymyksiä.

Hyvä esimerkki on Wandering Spirit, raskaanaskeettinen balladi, jonka keskelle on valittu jostain kovalevyn pimennoista sattumanvarainen puhallinharjoitelma. Kappaleen päättävä muutaman sekunnin Casio-puksutus on vielä rätti kasvoille jokaiselle, joka erehtyi luulemaan biisiä syventymisen arvoiseksi. Päätösbiisi Shave My Pussy on nimensä veroinen kainalopieru.

Piristävä tähtihetki on julmien psykedeliahuurujen keskellä romuluisesti riffittelevä Blonde Hash, johon on päättäväisesti raivattu riittävä syvyys ja tilavaikutelma, jota uusi kitaravetoinen instrumentaatio olisi kaivannut muuallakin. Ja löytyyhän levyltä useampikin hyvä hetki.

Hawkwindahtavalla sujelluksella kiitoon pyrkivä Replace Me ja punkblues Freedom for a Policeman edustavat energisempää tarjontaa, kun taas biisikaksikko Heavy Stones ja Sara taipuu leikkisyyteen huuliharppuineen ja vihellysmelodioineen. Niissä VanGaalen ei myöskään piilottele lauluaan jylyn taakse tai säröisen utuverhon suojiin.

Muutama valonpilkahdus ei riitä valaisemaan levyn pointtia. Olisiko VanGaalen sittenkin sydämessään kuva- tai mediataiteilija, joka ei vain tajua, ettei kuulija näe silmissään samaa audiovisuaalista kokonaiselämystä, jonka ympärille artisti itse rakentaa musiikkinsa?

65 Diaper Island on viehättävällä tavalla neitseellinen, ulkopuolisten interventioilta säästynyt ja siksi vetovoimainen hengentuote, josta kuitenkin paljastuu tuskastuttavan yksikerroksinen kokonaisuus. Yksi neljännes neroutta, toinen potentiaalia, kolmannes täytemateriaalia ja neljännes täyttä kuraa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!