Cat Power – Sun

Matador

Chan Marshall paistattelee auringossa kuuden vuoden urakan jälkeen.

Onko Sun emansipaatiolevy? Ainakin se kuulostaa demoneista riisutulta.

Älä anna tökerön kannen hämätä. Sun ei ole ruotsalaista elektropoppia vuodelta 2007, ei latvialaisen euroviisuvoittajan kiireellä kasattu albumifloppi, ei myöskään dream house -levy 1990-luvulta. Mutta tämä ei tarkoita, etteikö se olisi monia muita asioita. Vaikutteiden kirjo on useimmiten hillityn sisäänkääntyneissä tunnelmatutkielmissaan viihtyvän Chan ”Cat Power” Marshallin uutuudella kiitettävä.

Jos albumi avautuukin pahaenteisesti jytisevällä Cherokeella, jää sen enteilemä myrsky tulematta, ikään kuin kyseessä olisi viimeinen vilkaisu menneisyyden haamuihin ja myös albumin materialisoitumista kuusi vuotta viivästäneisiin vaikeuksiin. Viimeistään kolmas raita Ruin näyttää Cat Powerin popahtavammassa valossa kuin koskaan – se on kenties tarttuvin artistin milloinkaan julkaisema tuotos.

Ruinin teksti on monotoninen matkakertomus. Kiehtovaa eivät ole luetellut maat, joissa Marshall kertoo käyneensä, vaan tapa, jolla hän lausuu nuo paikannimet. Niissä on seikkailun ilma, Marshallin äänessä mysteeri. Travelogi voi olla kaihoisa ja yhtä aikaa voitokas poplaulun aihio. Vaikka kertoja näkee kaikkialla ympärillään raunioita, hän myös liikkuu alituiseen eteenpäin. Liikkuminen vapauttaa ja yksilön omaehtoisuus on koko albumin läsnä juhlittuna teemana. Onko Sun emansipaatiolevy? Ainakin se kuulostaa demoneista riisutulta.

Marshallilla on taustallaan vahva side americanan perintöön sekä laulaja-laulunkirjoittaja-traditioon ja kiinnostavimmilaan hän on kikkaillessaan näihin liitetyillä konventioilla. Human Being on elektronisen levotonta juurimusiikkia Evil Heatin aikaisen Primal Screamin tyyliin ja taksamittaripulssilla etenevä Manhattan assosioituu kaupunkimetaforaansa oikeaan tahtiin sykkivän äänimaailmansa kautta – se on pikaoppitunti siitä, kuinka vähäeleisin keinoin täydellisellä tavalla isolta kuulostava indiehitti syntyy.

Samaa maltillisuutta ei kuitenkaan ole harjoitettu läpi albumin. Heikoksi lenkiksi paljastuu muun muassa Kindnessin, The Rapturen ja Phoenixin tuottajana toimineen Philippe Zdarin miksaustyö. Nothin’ But Time on soundeiltaan ja mitaltaan jylhän eurooppalainen, kuin tarkoituksena olisi ollut synnyttää postpunkahtava anthem, joka olisi kolossaalinen kuin Ruhrin teollisuusalue sateessa. Kappale kumisee kymmenminuuttisena kovin tyhjän tuntuisesti ja liikaa seisovaa ilmaa kohiseva raita saa kuin vakuuttelun vuoksi Iggy Popin mukaan vierailijaksi.

Jopa Ruin saa osansa näköalattomasta miksauksesta. Stevie Ray Vaughanin BowieMoroder-kollaboraatioon Cat Peopleen soittamista sooloista muistuttavat selkämystä riipivät kitarat hautautuvat liian alas. Ranskalaisia housea tuottaneelle Zdarille kenties luontevalta tuntuva tasapaksu äänimaisema tuntuu alleviivaavan vähemmän inspiroituneita hetkiä. 3,6,9 kuulostaa autotunen löytäneeltä Jack Whitelta ja sitä seuraavat sentimentaalinen Always on My Own ja yksioikoinen Real Life muodostavat albumille rypyn, joka ei lattealla äänenkuvalla siliä.

Sun päättyy Peace and Loven hieman rasittaviin na na na -kertosäkeisiin. Rauhan ja rakkauden sukupolven ajatuksella kyräily kuitenkin palauttaa jälleen ilkikurisen ja hammastapurevan sävyn Marshallin musiikkiin. Jos levotonta elämää elänyt artisti nimeää albuminsa auringon mukaan ja kanteen ilmestyy kuva sateenkaaresta, on sopivaa lisätä sen päähän vielä muistutus siitä, että tulevaisuudessa voi siintää muutakin kuin eläköityvän popparin riskitöntä viihdemusiikkia.

76 Sun on elementeiltään yhtä värikylläinen kuin tuo kantensa hieman kirpaisevasti MCA Recordsin vanhoista etiketeistä muistuttava sateenkaari, mutta mestariteokseksi kuvaa on käsitelty liikaa. Toisaalta samassa kannessa näemme myös omakuvan Chan Marshallista, katsomassa ensimmäistä kertaa suoraan kameraan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!