Cass McCombs – Humor Risk

Domino

Humor Riskillä Cass McCombs esittäytyy tavallista positiivisempana.

Jos kuuntelet tänä vuonna vain kaksi Cass McCombsin albumia, aloita huhtikuussa julkaistusta Wit’s Endistä ja poimi sen jälkeen käteesi Humor Risk.

Humor Risk on yhtä matalaprofiilinen kuin edeltäjänsä. Puolituntinen paketti on kokoelma lauluja vailla määrittävää korkeakonseptia tai teemaa. Vaikutelma on nopeasti rustattu. Yhdistävänä tekijänä voi pitää luonnosmaisuutta ja kokonaistunnelmaa, joka on tavallista neutraalimpi ja vapaampi angstista. Omaelämänkerralliset elementit ovat väistyneet yleisluontoisempien tekstien tieltä.

Wit’s End kamppaili tummanpuhuvan masentuneisuuden kanssa. Humor Risk pyrkii näyttämään kolikon kirkkaamman puolen. Cass McCombsin kaltaiselle X-sukupolven tulkille kyseessä on toki usein vain nuhjaantunut kaksisenttinen, joka kaivetaan kupeesta Greyhound-terminaalissa purukumipaperin ja sulaneen juustovoileivän seurasta. Laulut ovat taskunpohjille kerääntyvää efemeraa, josta on päästävä nopeasti eroon.

Olisi kohtuutonta väittää Cass McCombsin tähänastisen tuotannon hakeneen suuntaansa. Maankiertäjämuusikon tienviitat ovat aina osoittaneet selkeästi kohti friikahtavan countryfolkin pitkää ja joskus turhankin tiheään tallattua maantietä. Humor Riskin vahvuus on esitellä singer-songwriter rupisen sähkökitaran käteensä poimineena indierokkarina. Kappaleet toteutetaan kuitenkin edelleen vannoutuneen folksterin skaalalla. Lyömäsoittimet jäävät useimmiten yksitoikkoiseksi taustalisukkeeksi musiikin perustuessa yhteen krampinomaisen riffiin ja mumisevaan puhelauluun.

Levyn avaa Love Thine Enemy – monotoninen saarna Raamatun opetuksista, joihin McCombs ei kuitenkaan täysin voi yhtyä, vaan kiukuttelee äänenmurrosikäisen pojan ihmisiin turhautuneisuudella kuin Jonathan Richman ikään. Aavistus tribuuttia on myös Meet Me At the Mannequin Galleryn vokaaleissa, joissa McCombs kuulostaa erehdyttävästi Doug Yulelta. The Living Word taas muistuttaa Gene Clarkin tuotannosta.

Humor Risk on äänitetty suureksi osaksi McCombsin satunnaisten tuttavien asunnoissa. Taustalla kummittelee vieraiden elämien tuntu. Mystery Mail voi kuulostaa laahaavalta, kunnes korva tarttuu etäisenä kaikuna mukana sinnittelevään pahvilaatikkobongorummutukseen. Virheitä ei improvisoiduissa nauhoitustilanteissa ole liiemmin siloteltu. Tärkeintä on liikkuminen eteenpäin.

Kaiken spontaaniuden vastaparina albumin harkituimmalta tuntuu kolmosraita The Same Thing. Se on verkkaisesti etenevä mietintö, jossa rakkaus ja kärsimys, hämärä ja valo, kietoutuvat yhteen vailla minkäänlaista turhaa dramatiikkaa. Halutessaan tekstissä voi nähdä jälkiä Herakleitoksen ajattelusta:

“Like vermin
Roman sewers bring
Pain and love
Are the same thing”

Jos The Same Thingin kertoja kuulostaakin kyyniseltä, muistaa hän silti lisätä säkeistöjen väliin juuri sopivan lakonisesti fraseeratun ”In my opinion” -heiton. Välillä tahti tipahtaa väliamerikkalaisen jurriseen Eagles-laahustamiseen, antaen McCombsille tilaa hengähtää ja laukoa taas epävarmoja elämäntotuuksiaan. Täydellisyyttä.

87 Humor Risk saattaa pienimuotoisuudessaan vaikuttaa välityöltä, mutta siinä on myös kömpelön rock-oppitunnin kaiku, joka saa sympatiat puolelleen välittömyydellään ja annoksella vanhankoiran nuivamielisyyttä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!