Bruce Springsteen – Wrecking Ball

Columbia

Mestari palaa isolla kädellä ja poliittisempana kuin aikoihin. Kynä vain taisi jäädä teroittamatta.

”The highway is alive tonight, but where it’s headed, everybody knows”.

Bruce Springsteen vihjasi jo vuoden 1995 The Ghost of Tom Joad -levyn hyytävällä nimiraidalla, että amerikkalaisen unelman valtatie on johtamassa suoraan helvettiin. Hänen rehellisen duunarin perspektiivistään asiat eivät ole sittemmin ainakaan parantuneet, joten puheet Wrecking Ballista legendan vihaisimpana levynä herättivät kiinnostuksen. Olisiko tulossa oikeasti merkittävä yhteiskunnallinen puheenvuoro, uusi Nebraska suorastaan?

No ei ollut, jo senkään takia, että Wrecking Ball on jokseenkin kaukana akustisesta soololevystä. Erikseen mainittuja soittajia ja laulajia on nelisenkymmentä, orkesterisoittajat ja gospelkuorot päälle. Ei tätä oikein E-Street Band -tuotokseksikaan voi lukea, vaikka elossa olevat pelimannit muodostavatkin soittajiston rungon. Olisiko saksofonisti Clarence Clemonsin kuolema ollut niin kova isku, ettei Springsteen ole enää luottanut pystyvänsä tekemään mahtipontista yhteislaululevyä ilman kymmeniä apulaisia?

Valtaosa biiseistä käsittelee kyllä eriarvoisuuden, talouskriisin ja työttömyyden raiskaamaa maata eri näkökulmista, mutta vaikka teksteissä on ajatuksen tasolla sitä vihaa, vaihtelee Wrecking Ballin moodi lähinnä alistuneisuudesta väkinäiseen hengennostatukseen.

Ongelmat tiivistyvät kahteen ensimmäiseen kappaleeseen, joille löytyy ilmeiset vastinparit Springsteenin klassikkokaudelta. Mestari itse on rinnastanut umpitylsän We Take Care of Our Own -sinkun Born in the U.S.A:han – molemmissa käännetään isänmaalliset iskulauseet päälaelleen – mutta tämä ralli kuulostaa kovin väsähtäneeltä, ja lyriikasta puuttuu se tarttumapinta, jonka yleisen tason jaarittelun korvaaminen yhden yksilön tarinalla tuo. Easy Money taas on musiikillisesti pirteämpi, mutta miksi Atlantic Cityä muistuttava kertomus kunnon miehen ajautumisesta rikokseen taloudellisen epätoivon ajamana on säestetty tällaisella hilpeällä baarirockilla?

Ehkä siksi, että hilpeä, irkkuvaikutteinen baarirock tuntuu muutenkin olevan nyt Brucen asialistalla. Koomisenpuoleista stomp-stomp-rytmiä kuullaan usealla raidalla, joiden kertosäkeet vedetään tietysti singalong-hengessä. Tällainen toteutus vie tehokkaasti pohjaa esimerkiksi Death to My Hometownin synkältä aihemaailmalta. Toisaalta levyn balladitkin ovat tylsänpuoleisia, eikä laahaava gospel Rocky Ground tuo lisäpisteitä sekään.

Käsissämme on siis melko yhdentekevällä musiikilla täytetty albumi, jonka tekstit ovat ikään kuin karkeita luonnoksia siitä, mitä niiden olisi pitänyt olla. Niistä puuttuvat tarinat ja ihmiskohtalot – juuri ne asiat, joissa Springsteen on aina ollut parhaimmillaan. Niissä todetaan kerran toisensa jälkeen samat asiat kuihtuvista kaupungeista, vaikeista ajoista, leivän työläisen suusta vievistä pelureista ja toisaalta kertojan ja hänen naisensa välisestä rakkaudesta, joka auttaa tiukkojenkin paikkojen yli. Kaiken lisäksi nämä tekstit ovat usein ristiriidassa musiikillisen ilmiasun kanssa.

Yhteentoista kappaleeseen on ängetty suunnilleen kaikkea kuviteltavissa olevaa – taustakuoroa, jousia, puhallinsektiota, kelttiviulua, Born to Run -koskettimia, Tom Morellon kitarasooloa – mutta ylettömästä kosiskelevuudesta saa vain ähkyn. Ehkä Springsteen on ajatellut tekevänsä musiikkia, jonka tahtiin työttömiksi jääneet newjerseyläiset voivat lyödä tuoppia baarinpöytään. Vaan tuskinpa sitä tulee tällä biisimateriaalilla tapahtumaan.

Löytyy Wrecking Ballilta sentään kohokohtiakin. Eeppinen nimibiisi on oikeasti nostattava; se hylkää helpon karaokerakenteen ja kehittelee itsensä vaivihkaa todella uljaaksi ja uhmakkaaksi puheenvuoroksi rappiolle ajetun kotiseudun puolesta. Tuokaa vaan moukarinne ja pusktutraktorinne, täällä odotetaan. Tässä tapauksessa vihaisenriemukas pohjasävy on sitä paitsi vaivatta harmoniassa sanottujen asioiden kanssa.

Land of Hope And Dreams taas on lyyrisesti aika mielenkiinnoton junamatka-vertauskuvaa hyödyntävä veto, mutta kohottavine banjoriffeineen kaikkineen sekin kasvaa pakahduttavaksi stadionrock-teokseksi, joka kestää lähes seitsemän minuutin mittansa ja loputtoman hehkutuscodan.

Voiko olla pelkkää sattumaa, että juuri näillä kahdella raidalla kuullaan myös postuumit saksofonisoolot herra Clemonsilta?

54 Täysin epäonnistunutta levyä Springsteen ei ole vieläkään tehnyt, mutta Wrecking Ball häviää viime vuosikymmenen bändilevyille ja on hänen tuotantonsa keskinkertaisimmasta päästä. Kolmen vuoden paussin jälkeen tätä voi pitää pettymyksenä.

http://youtu.be/vUEy1DS5lPs