Bob Dylan – Tempest

Columbia

Markus Hilden ei tunne Bob Dylania, vaan eipä Bob Dylankaan Markus Hildeniä.

Vapaaehtoistyötä vanhusten parissa.

En ole koskaan kuunnellut Bob Dylanin albumia, mutta en myöskään voi sanoa, että en tiedä hänestä mitään. Tiedän Dylanista sen, minkä useimmat. Tiedän joitakin hänen kappaleitaan. Tiedän myös, että hän on iäkkäin Iso-Britannian albumilistan uudella materiaalilla valloittanut artisti. Listakirjoista voin pohjustukseksi tutkia, miten suosittu hän on ollut. On ollut suosittu, mutta esimerkiksi Yhdysvaltojen Hot 100 -listan top 40:ssä Dylan ei ole käynyt vuoden 1979 jälkeen.

Minua neljä vuotta vanhempi siskoni syntyi samana vuonna.

Nyt edessäni on kaakaota ja koneessa Bob Dylanin Tempest. Kirjoitin ylös kysymyksen, johon haen vastausta: Onko vuonna 2012 julkaistu Tempest niin hyvä, että se antaa aiheen alkaa Dylan-diggariksi? Eli innostunko minä, 1980-luvulla syntynyt radio- ja tanssipopin, listahittien ja laadukkaan populaarimusiikin eri genrejen suurkuluttaja 71-vuotiaan lauluntekijän 35. studioalbumista?

Ideaalitilanteessa jokainen albumi olisi helposti avautuva uusi portti artistin maailmaan. Jokaisen albumin tulisi toimia itsenäisesti johdattaen syvemmälle artistin musiikkiin.

Heti aluksi tajuan, että Tempest vaatisi kaakaon asemesta viskiä. Ja minä en edes pidä viskistä. Nyt tarvitsisin sitä, vaikka vain pari senttilitraa. Onko kukaan tutkinut viskinjuojien suhdetta Bob Dylaniin?

No, mutta viskiä ei siis nyt ole. Duquesne Whistle svengaa silti hyvinkin miellyttävästi ja arvokkaasti. Soon After Midnight voisi jonkun muun tulkitsemana se olla jopa pieni kantrihitti. Alan ajatella, että pidän tästä levystä. Pidän Bob Dylanista.

Olin kirjoittamassa siitä jo Facebook-statuksen, kunnes Narrow Wayn blues-kertomus ei mitenkään kanna seitsemää ja puolta minuuttia. Ymmärrän, että sanoitukset ovat tärkeä osa Dylanin musiikkia, mutta ei mikään tarina ole seitsemän ja puolen minuutin arvoinen. Sitten huomaan, että nimikappale kestää lähes 14 minuuttia. Huh.

Pay in Bloodin sävellyksessä on hauska koukku ja Scarlet Town hämyisellä tavalla kaunis – joskin ylipitkä. Tämä kaksikko osoittautuu albumin sydämeksi, joka sykkii silloinkin, kun ansiokkaasti käynnistynyt, Titanicista kertova nimikappale alkaa vaatia veroaan kymmenen minuutin kohdalla.

Koko Tempestissä, etenkin Tin Angel -kappaleessa, on jotain samaa kuin sympaattisen vaarin horinoissa siitä, miten ennen ei ollut autoja, kouluun kuljettiin talvella hiihtäen tai potkukelkalla ja maahanmuuttaja tarkoitti Karjalasta tullutta. Kiva kuunnella hetken, mutta kuuntelepa kaksi päivää. Tältäkö tuntuisi ruveta vapaaehtoistyöhön vanhusten parissa?

Tempest on siis yhtäältä vaikea, mutta toisaalta hyvin helppo albumi. Miltei äänitapettia. Onko Dylan supertähti vuonna 2012, koska hän osaa olla yhtä aikaa vaikea ja helposti lähestyttävä? Vai vain siksi, että hän on vanha? Kärttyisä vanhus, joka itsessään on nähtävyys. Ostavatko ihmiset hänen uusia levyjään, koska mikä tahansa niistä voi jäädä hänen viimeisekseen?

Perinteisesti diggarit suosittelevat tutustumaan ensin niihin klassikkolevyihin tai kokoelmiin, mutta miksi? Miksi uusin levy ei olisi tutustumisen arvoinen? Senhän pitäisi olla kaikkein ajanmukaisin. Miksi Tempest ei olisi se Dylan-albumi, johon kaltaiseni kokemattoman kuuntelijan pitäisi ensimmäiseksi tarttua? Miksi se ylipäätään on tehty?

Se on tehty siksi, koska maailmassa on pari miljoonaa ihmistä, joille riittää se, että 34 albumin jälkeen ilmestyy vielä ainakin yksi. Tempest edustaa ainoastaan mennyttä aikaa, mikään ei viittaa tulevaisuuteen. Se ei olisi ollut moderni levy edes 20 vuotta sitten. Jos Tempest on kunnianhimoinen albumi, en löydä sitä kunnianhimoa.

Ensikertalaisena en osaa pettyä Tempestiin, mutta en myöskään ihastu – saati rakastu. Ehkä ihastun Dylanin musiikkiin vasta, kun uutiset hänen menehtymisestään musertavat miljoonat ihmiset ympäri maailmaa ja media tukehtuu päiväksi muistokirjoituksiinsa. Silloin ehkä kuuntelen Dylanin kokoelmaa tippa linssissä.

Ehkä. Todennäköisesti en.

62 Tempest on kuin ylistetyn, mutta ajan myötä väljähtyneen draamasarjan viimeinen tuotantokausi: kalmanhajuinen palanen jotain, josta ummikon on mahdoton lumoutua, koska ei ole seurannut sitä alusta lähtien.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!