Bob Dylan – Another Self Portrait (1969–1971): The Bootleg Series Vol 10.

Columbia

Kotkottava otus, jonka ääntä moni pitää ärsyttävänä, sekä kukko.

Viisi luontokappaletta, jonka ääntä pidetään yleisesti ärsyttävänä.

Siis eihän tämä mitään paskaa ole.

DylanKansiUusLähtökohta ei tosin ole lupaava: Bob Dylanin harvinaisuuskokoelmien kymmenennelle (!) osalle on koottu demoja, dubbaamattomia versioita ja julkaisemattomia kappaleita ajanjaksolta, joka tuotti Dylanin kaikkien aikojen parjatuimman levyn Self Portraitin (1970). Kuinka hyvä tällainen kokoelma ylipäänsä voi olla?

No, paljon parempi kuin aikanaan julkaistu levy ainakin. Vaikka uusi levy ei avaa Self Portraitin perimmäistä mysteeriä (Miksi ihmeessä Dylan julkaisi sekavan, pääosin coverkappaleista koostuvan tuplalevyn? Oliko miehen tarkoitustuhota omaa myyttiään?) todistaa se vaikuttavasti, että aineksia olisi ollut paljon parempaankin.

Pois jätettyjen laulujen joukossa on muutama helmi: skottilainen kummitusballadi House Carpenter on voimakkaampi luenta kuin Bootleg Series vol 1–3:lla julkaistu varhaisempi versio ja riisuttu Spanish Is a Loving Tongue saa Dylan-kokoelmalle laitetun version kuulostamaan (jos mahdollista) entistäkin hirveämältä.

Suurin ilon aihe ovat silti kuusi dubbaamatonta versiota Self Portraitille päätyneistä kappaleista. Dylanin, kosketinsoittaja Al Kooperin ja kitaristi David Blombergin tulkinnoissa on intiimiyttä, jonka Bob Johnstonin rytmisektiot ja viulut hautasivat alleen. Erityisesti salaviinanpolttotarina Copper Kettle saa uutta voimaa. Sen sijaan Wigwamin sanaton laulu ei jaksa vieläkään innostaa.

Ennen julkaisemattomien raitojen joukossa ei ole salattuja mestariteoksia, mutta toki esimerkiksi folklaulu Railroad Bill on paljon pirteämpi esitys kuin levylle päätynyt tolkuton versio Simon & Garfunkelin Boxerista.

Self Portraitin lisäksi kokoelmalla on paljon vaihtoehtoisia ottoja kolme kuukautta myöhemmin julkaistulta, paljon paremmalta New Morningilta. Niiden kohdalla vaihtoehtoiset otot ovat pääosin runsaampia kuin levylle päätyneet, riisutuiksi sovitetut versiot. Ratkaisu on perusteltu New Morningin yhtenäisyyden takia, mutta esimerkiksi nimiraidan torvilla terästetyssä versiossa on kivasti lihasta.

Koska kyseessä ei ole historioitsijan tarkkuudella koottu dokumentti, on levyn houkuttelevuutta lisätty muutamilla mainioilla versioilla aiemmista Nashville Skylinen (1969) sessioista. Lisäksi jo alkuperäisellä Self Portraitilla makusteltuun Isle of Wightin konserttiin vuodelta 1969 palataan kahden uuden livevedon verran – kumpikaan ei vakuuta konsertilla olleen kuin historiallista arvoa.

Mukana on myös Minstrel Boy, hieno julkaisematon maistiainen vuoden 1967 Basement Tapes -sessioista. Voi kunpa Dylan julkaisisi seuraavaksi kokonaisen version näistä paljon bootlegatuista nauhoista!

Kaikkinensa Another Self Portrait jatkaa mielenkiintoisempien Bootlegseriesien linjalla hieman kuivakan Withmark Demos (vol 9.):n jälkeen. Tuskin tätä kukaan varsinaisesti tarvitsee, mutta Dylanin ystäville siitä on varmasti iloa.

Levystä on julkaistu myös neljän cd:n keräilijäversio. Se sisältää standardiversion kahden levyn lisäksi koko Isle of Wightin konsertin ensimmäistä kertaa virallisesti julkaistuna ja uudelleen masteroidun version alkuperäisestä Self Portraitista. Kuuntelemattakin uskallan epäillä, että lisälevyt olisivat pikemmin laskeneet kuin nostaneet käsitystäni julkaisun tasosta.

76 Vaikka paraskaan konservaattori ei voi muuttaa Self Portraitia mestariteokseksi, osoittaa luonnoskokoelma mestarin olleen paljon yleistä uskomusta paremmassa vedossa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!