Black Twig – Paper Trees

Soliti

Tämä valokuva on vedetty samojen pedaalien läpi kuin kitaramme.

Kotimainen albumidebytantti surisee ja henkii lämpöä.

Nick Trianin luotsaama Soliti-levy-yhtiö on vasta pieni ja uusi toimija, mutta se on lyönyt Suomen musiikkikentälle jo oman leimansa. Aloittaessaan se imi suojiinsa indieyleisön vanhat tutut Cats on Firen ja Astrid Swanin, mutta kiinnitti sitten kolme uudempaa lupavaa yhtyettä: The New Tigersin, Big Wawe Ridersin ja Black Twigin. Vaikka yhtyeitä onkin vasta viisi ja julkaisuja vähän, voi Solitin tuotantoon jo liittää sellaisia attribuutteja kuin elegantti, tyylikäs ja ennen kaikkea laadukas.

Black Twig edustaa jokaista näistä luonnehdinnoista. Bändin kiinnittäessä ensi kertaa huomiota joutuivat musiikkimediaa seuraavat suomalaiset sellaisen namedropping-putouksen alle, ettei paraskaan lainapeite pitänyt kuivana. Sonic Youth, Teenage Fanclub, My Bloody Valentine ja niin edelleen ja niin edelleen. Ensin omakustanne-ep:tä (Swans at Tea), ja sitten debyyttialbumi Paper Treesiä lähestyvä kuulija voikin jo joutua vaikeuksiin. Kuinka tavoittaa Black Twigin oma olemus kanonisoidun kitararockin kivireen alta?

Helposti. Black Twig osoittaa Paper Treesillä olevansa niin hyvä bändi, ettei esitettyä ongelmaa pääse syntymään. Kappalemateriaali nostaa harteilleen kaiken sen painolastin, jota kriitikot sille yrittävät asettaa, vapautuen hengittämään omilla ehdoillaan.

Paper Treesin kappalet noudattelevat pitkälti samaa kaavaa. Konsepti on seuraavanlainen: kaksi sähkökitaraa aloittaa riffillä, rummut ja basso seuraavat. Jossain vaiheessa potkaistaan pedaalit pohjaan ja kadotaan efektiavaruuteen, jossa jälleen kootaan homma kasaan ja puserrutaan takaisin teeman pariin. Biisit kuljetetaan loppuunsa intensiivisinä ja energisinä. Ne surisevat ja pörisevät, sekä vieraannuttavan, mutta käyttökelpoisen anglismin mukaisesti ”janglaavat”. Albumin primusraita Death Scene noudattaa edellä mainittua kaavaa par excellence.

Mieliraitani levyllä on sen päättävä Antichrist. Se erottuu muusta aineksesta rockaamalla voimakkaimmin, suoraviivaisimmin ja koherenteimmin. Siinä on ehkä selkeimmin havaittavissa Black Twigin velka eräälle jo mainitulle ja juuri hajonneelle newyorkilaisryhmälle.

Kouvola (Slow) on puolestaan delay- ja reverb-efekteineen loistava krautveto, jonka bassolinjasta Risto Joensuukin olisi ylpeä. Keikoilla alati vaikutuksen tekevä basisti, Janne M., on muutoin joutunut miksauksen yhteydessä ikävästi hieman muiden soitinten kätkemäksi.

Kaiken kaikkiaan myös levyn tuottajana toiminut Triani on työssään onnistunut. Efektikikkailun aiheuttaman puuroutumisen sudenkuopat on onnistuneesti vältetty ja esiin on nostettu niin nyanssit kuin kappaleiden paljaat runkorakenteetkin.

Black Twigin materiaalilla on kansainvälistäkin relevanssia, mutta ennen Euroopan lämmittelykiertueita kiinnostaa, miten se sijoittuu Suomen indiekartalle. Vastaus on yksinkertainen: se raivaa oman tilansa.

Black Twig on kypsempi kuin The New Tigers. Siitä ei huou Siinain väliaikaisuuden tuntua. Se ei pyri ja tungettele kuten French Films. Se ei selittele tai uhoa, vaan esittää kappaleensa ja vakuuttaa. Jäljelle jääkin enää jo Solitin nettisivujen bändiesittelyssä heitetty kysymys: kuinka monta pedaalia voi liittää yhteen 7,5 wattin vahvistimeen?

88 Yksi vuoden 2012 parhaista kotimaisista indielevyistä on tässä – kyllä, jo tammikuussa. Black Twig surisee, henkii lämpöä ja luo esikuviaan vasten jotain uutta ja mielenkiintoista.

http://youtu.be/uz1BxC38Z6Q