Black Sabbath – 13

Vertigo/Universal

Black Sabbath: Epäkuolleita.

Black Sabbath: Epäkuolleita.

Black Sabbath plays Black Sabbath.

Black_Sabbath_13Minulla on teoria. Tämän teorian mukaan itsetietoisuus on yksi rockyhtyeen tai -artistin pahimmista vihollisista. Kuten Ryhmä-X-sarjakuvan hahmo Punainen Kommando, rockissa täytyy toimia selkäydintasolla eli niin, etteivät aivot pääse idean ja toiminnan väliin sotkemaan asioita. Poikkeuksia toki löytyy (esim. Radiohead, Brian Eno), mutta yleensä paras rockmusiikki toimii vaistonvaraisesti, liikaa miettimättä.

Tähän perustuu myös rockkritiikin klisee siitä, että yhtyeen tai artistin ensimmäinen levy on sen paras. Debyytille on ihannetapauksessa tallennettu musiikki raaimmassa muodossaan, ennen kuin kaupallinen tai taiteellinen ylimiettiminen ja arvailu astuvat peliin. Tässä tilanteessa bändi on parhaimmillaan mutkattomasti ja puhtaasti oma itsensä.

Debyytin vastakohta on reunion-levy. Se on yhtyeen uran vaihe, jossa sen on lähes mahdoton olla olematta itsetietoinen esimerkiksi musiikillisesta menneisyydestään, levy-yhtiönsä ja fanien odotuksista sekä muuttuneista trendeistä ja maailmasta.

Tästä syystä reunion-levyt ovat harvoin onnistuneita. Pahimmassa tapauksessa yhtye/artisti on niillä hyvin kaukana alkuperäisistä lähtökohdistaan ja/tai kokoonpanostaan, liikkeellä väärillä (yleensä kaupallisilla) motiiveilla ja (edellä mainituista syistä) taiteellisesti epäinspiroitunut ja/tai hukassa.

Usein lopputuloksena syntyy yhtyeen uran häpeäpilkku, joka muistuttaa vain kaukaisesti sen huippuhetkiä. Parhaassa tapauksessa reunion-levyt ovat harmittomia nostalgiamatkoja, pahimmassa kasa musiikillista ydinjätettä, joka saastuttaa yhtyeen aiemmankin tuotannon.

Loppujen lopuksi kaikki vastalauseet tätä teoriaa vastaan kilpistyvät kysymykseen: kuinka monta reunion-levyä keksit, joka on parempi tai tärkeämpi tai edes yhtä hyvä ja yhtä tärkeä kuin yhtyeen alkuperäinen tuotanto? Pystytkö edes nimeämään monta oikeasti hyvää reunion-levyä? Minä en.

Tällaisista lähtökohdista sitä sitten tullaan Black Sabbathin reunion-levyyn 13, jota yhtye on yrittänyt saada aikaiseksi melkein albumin nimen määrän vuosia. Ensimmäinen yritys tuottaja Rick Rubinin kanssa tapahtui vuonna 2001, vuosina 1997–1999 tehtyjen yhtyeen alkuperäisen kokoonpanon paluukiertueiden jälkeen. Tuolloin hommasta ei kuitenkaan tullut mitään, ja väliin jääneisiin 12 vuoteen on mahtunut Black Sabbathin Ronnie James Dio -vuosiin keskittynyt (sekä myös uutta materiaalia julkaissut) Heaven & Hell -projekti, Ozzy Osbournen sitcom-hahmoksi muuttanut The Osbournes -tosi-tv-sarja sekä toistuvat kähinät Sabbath-rumpali Bill Wardin kanssa.

Heaven & Hellin toiminta loppui toukokuussa 2010 Dion kuolemaan, ja marraskuussa 2011 Ozzy, Tony Iommi, Geezer Butler ja Ward ilmoittivat jälleen tehneensä sovinnon. Kiertueen ohella he lupasivat jälleen kerran myös uutta albumia. Lopulta Tony Iommin imusolmukesyöpädiagnoosi vuoden 2012 alussa tuntui antavan yhtyeelle potkun perseelle, ja se alkoi todella valmistella tätä nyt käsillä olevaa levyä.

Albumilla ei soita Bill Ward, jonka kanssa yhtyeen muilla jäsenillä meni välit poikki niin pahasti, että Orwellin Totuuden ministeriöstä muistuttavalla tavalla rumpali photoshopattiin pois Black Sabbathin virallisten nettisivujen kuvista. Hänen tilallaan levyllä soittaa muun muassa Rage Against the Machinesta ja Audioslavesta tuttu Brad Wilk.

Kaikki nämä mutkat ja umpikujat eivät povanneet kovin hyvää 13:n onnistumisen kannalta, eivätkä sitä tehneet myöskään levyn julkaisua ennakoineet haastattelut. Mojo-lehdessä Ozzy, Iommi ja Butler tuntuivat suhtautuvan nihkeästi siihen, että Rubin oli komentanut veteraanit jammailemaan ja pakkosyöttänyt heille inspiraatioviagrana yhtyeen varhaistuotannon klassikkoja. Sue-lehden haastattelussa Ozzy ei tiennyt kenestä on kyse, kun haastattelija kyseli häneltä Wilkistä.

Siksi onkin melkoinen ihme, että 13 on varsin onnistunut levy. Se pelaa niin hyvin Black Sabbathin klassisen materiaalin vahvuuksilla, että hetkittäin unohtaa kuuntelevansa yhtyeen 1970-luvun tuotannon sijaan reunion-levyä. Tämä on samalla sekä levyn vahvuus että heikkous. 13 on hyvin itsetietoinen levy – sillä Black Sabbath pyrkii kaikin voimin kuulostamaan Black Sabbathilta.

Levyä kuunnellessa palaa jatkuvasti ajatukseen, että yhtye yrittää Rubinin avustuksella ennakoida, mitä siltä odotetaan ja toimia sen mukaan. 13:n ongelma on oireellinen reunion-levyille – albumin onnistuminen määräytyy sen mukaan, kuinka paljon se kuulostaa yhtyeen klassikoilta. Asetelman tragedia syntyy siitä, että lopulta yritys on tuomittu epäonnistumaan. Siitä ei pääse mihinkään, että tällä levyllä ei esiinny enää sama yhtye kuin niillä yli 40 vuoden takaisilla levytyksillä. Kun Black Sabbathin jäsenten lisäksi myös maailma sekä yhtyeen suhde siihen on muuttunut, kävellään varsin upottavalla juoksuhiekalla. 13:lla soittavat yli 60-vuotiaat rocklegendat, eivät nälkäiset ja lohdutonta teollisuuskaupungin tulevaisuutta pakenevat parikymppiset karvapäät.

Kaikesta edellisestä huolimatta on kuitenkin väistämätön tosiasia, että hyvin toteutettuna klassinen Sabbath-soundi tuottaa varsin jykevää musiikkia. 13:lla yhtye on onnistunut toisintamaan klassisen soundinsa hämmentävän hyvin, vaikka varsinkin Iommin tiluttelevat soolot rikkovat illuusion tuon tuostakin.

Etenkin levyn aloittava kappalekvartetti End of the Beginning, God Is Dead?, Loner ja Zeitgeist toimii loistavasti. End of the Beginning kulkee komeasti 8-minuuttisen kestonsa aikana tummasta riffittelystä melkein beatlesmaiseen melodisuuteen. Vauhdikkaammin runnova Loner puolestaan käsittelee varsin kirjaimellisesti jo Iron Manista lähtien Black Sabbathia kiinnostanutta katkeran yksinäisen suden teemaa. Leijaileva Zeitgeist toisintaa onnistuneesti Planet Caravanin tyylisten rauhallisempien Sabbath-klassikoiden vedenalaisen huuruilun.

Albumin toinen puolisko ei aivan vedä vertoja sen alulle, mutta etenkin Damaged Soulin paluu bluesahtavaan jamitteluun miellyttänee yhtyeen varhaisten levyjen juurevamman soundin ystäviä.

Olennainen ero Black Sabbathin menneisyyden klassikoihin kuitenkin on, että 13 toimii ja on olemassa vain suhteessa yhtyeen vanhaan tuotantoon. Se ei ole albumilla soittavien muusikoiden uran luonnollinen kehitysaskel, vaan ikään kuin kunnian päiviin haikaileva museonäyttely. On täysin mahdollista nauttia tästä näyttelystä täysin rinnoin ja iloita sen tekijöiden onnistumisesta. Silti kaiken hienon ja kauniin taustalta sieraimiin tunkeutuu mullan tuoksu, hämähäkinseitit tarttuvat kasvoihin ja pöly saa aivastelemaan.

70 13 mallintaa yllättävän onnistuneesti Black Sabbathin menneisyyden huippuhetkiä. Väistämätön tosiasiasta kuitenkin on, ettei Black Sabbath ole samalla lailla elävä yhtye kuin se oli 40 vuotta sitten. Epäkuolleenakin se on silti varsin varteenotettava vastus.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!