Black Magic Six – Brutal Blues

Big Money Recordings

BM6 – brutaalia kakkaa.

Helsinkiläistynyt rock’n’roll-boogie-punk-voodoo-blues-kitara-rumpu-duo tuuttaa pahaa, pahaa paskaa.

Black Magic Sixin kolmas levy Brutal Blues on sitä itseään totutun noin puolituntisen verran. Rumpali Lew Siffer ja Disgracesta tuttu J-Tan remuavat minkä ehtivät, ja munahiki haisee. Toki väriä ja nyanssia voi sieltä täältä kaivella ja väittää bändin ”skaalan laajentuneen hienovaraisesti” – esimerkiksi countrypolkka The Biggest Ass in Townin varjolla – mutta kaikki tällainen venkoilu on turhaa, merkityksetöntä kusta ja persettä ja arvioitsijan itseriittoista hapatusta. Ketään ei kiinnosta.

Black Magic Six runnoo ja paukkuu omalla tunnistettavalla vaihteellaan, ja siitä joko pitää tai ei. Jos ei tykkää viskistä, on ihan sama onko sen seassa teelusikallinen vettä vai ei.

Aion siis ottaa toisenlaisen lähestymistavan Brutal Bluesiin ja kokeilla miten se istuu kansallisurheilumme eli yksinryyppäämisen ääniraidaksi. Tarkoitus on pitää mieli avoimena, antaa musiikin ohjata toimintaa ja katsoa mitä tapahtuu.

Matot on kääritty parvekkeelle. Puhelin on kiinni. Vaimon isovanhemmilta saatu Oiva Toikan keraaminen pöllö on viety aivan helvetin kauas koko kämpästä. Jääkaappi on täynnä, baarikaappi ja sepalus valmiiksi auki. Kaurismäkeläisen karun tunnelman viimeistelemiseksi otan toisen sukan jalasta. Aloitan matkan.

Intro. Uhkaavan harras, mörisevä veisaaminen on kuin jostain viidakkopeijaisista. Heti alkaa tehdä mieli juoda käärmeenverta pääkallosta. Tyydyn kuitenkin siemailemaan portviiniä savituopista. Lämmittää.

Mutta mitä peeveliä!? I Hate People lähtee juuri, kun on tuudittautunut intron heihou-mantran keinuvaan syleilyyn. Nimikoitu, Hämeen vaakunoin koristeltu savituoppi lentää kaaressa seinään. Voi saatana.

No, äkkiä pakastimesta melkein jäätynyt b-kalja huulille, musiikki pakottaa pomppimaan hölmösti. Kiihkeä rokkipoljento muistuttaa hieman Sweatmasterista.

Ensimmäiset hikikarpalot alkavat ilmestyä otsalle ja kylmä kalja nousee haponsekaisena takaisin suuhun villin rytkymisen johdosta. Istahdan sohvankaiteelle, ettei tule ylös, mutta nytkytän innokkaasti päätäni kappaleen loppuun asti ikään kuin todistaakseni, että kyllä tämä jalkaan menee, vaikka nyt tässä perseelläni kökötänkin. Tölkki on jo tyhjä.

61/49 Clarksdale. Kryptinen nimi viittaa risteykseen, jossa Robert Johnsonin epäillään palaveeranneen vanhan kehnon kanssa. Tunnelma onkin astetta rämeisempi kuin äskeinen keppijumppatuokio. Kaadan erään yli-imitoidun tamperelaissketsin hengessä itselleni kuusi jallukolaa.

Siemailen näitä antaumuksella vielä läpi Beaver Killerin ja Ghoulin, joiden rämisevä blues pakottaa istumaan kädet puuhkassa, pitämään aurinkolaseja sisällä, koska se on se tyyli, ja tapsuttelemaan vasenta, sukatonta jalkaa hyväksyvästi viinan kihotessa päähän. Punotan varmaan jo vähän.

Homerun onkin toista maata. Kermainen puhallinsektio ja naisköörit tuovat pirtsakkuutta surinan keskelle. Tekee mieli nousta taas ylös. Kola kuitenkin painaa sen verran jaloissa, että temppuja tarvitaan bailaamisen käynnistämiseksi. Haen Cointreaun ja sytkärin ja pyöräytän itselleni snifferin.

*…….*

Raotan toista silmää. Päähän sattuu niin vietävästi. Nenästä tulee verta. Housut ovat hävinneet. The Biggest Ass in Town raikaa vahingoniloisesti stereoissa, kuin pilkaten. Tulee mieleen että ”ass” tarkoitta myös aasia, ja yhtäkkiä kappale onkin kuin minulle tehty.

Täytyy sanoa, että nolosta skenaariosta huolimatta kappale tuo mukavan piristyksen levyn keskelle. Kantrikomppi ja vitsikkyys, aijai.

Nousen varovasti ylös, tässä on kuitenkin projekti kesken.

Total Dunkelheit ryskii korviin, ja syke kohoaa saman tien muutamalla kympillä. Koitan tanssahdella, hengenvaara on ilmeinen. Jotenkin kuitenkin verryn ja homma alkaa taas pelittää.

Ollaan loppusuoralla. Seuraava biisi, mahdollisimman vittumaisesti nimetty TPTPATFOTHMPT2, paljastuu tarkemmassa analyysissä jatko-osaksi edellisen levyn kappaleelle The Past, the Present and the Future of True Heavy Metal pt. 1:lle.

Ei tällä mitään tekemistä hevin kanssa ole, nyt kahlataan syvissä voodoo-vesissä. J-Tanin maaninen riekkuminen ja Sifferin hypnoottisen monotoninen paukutus laukaisevat viinapsykoosin, enkä voi enää pidätellä. Baarikaapin perällä vuosia pölyttynyt käärmeviina narahtaa auki, sekopäinen nauru täyttää kämpän ja kaikki sumenee.

Välähdyksiä. Sohvan alla on lasinsiruja. Ölisen levyn päättävän nimibiisin mukana. Kai. Sotken seiniä. Kai. Pyörii. Pimenee. En tunnista omaa lärviäni peilissä. Lisää naurua, joka ei kuulosta omaltani.

Hesari putoaa luukusta päähän. Sano nyt sitten montako päivää tai minuuttia tässä on maattu. Oksettaa. Seinään on sutattu – ilmeisesti punajuurella – BM6. Lasia, pähkinöitä ja roiskeita on joka paikassa.

82 Huonekalut näyttävät säilyneen ehjänä. Tekisi vähän mieli kuunnella levy uudestaan. En kyllä tiedä uskallanko.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!