Bill Wells – Lemondale

Double Six

Karvainen mörökölli ja koira.

Muistatko, missä olit ja mitä teit syyskuun yhdeksäntenä päivänä vuonna 2008? En minäkään, mutta Bill Wells oli tuona päivänä Tokiossa ja teki tämän albumin.

Sessioista tulee pian kuluneeksi kolme ja puoli vuotta. Miksauskin näyttää valmistuneen keväällä 2009. On pelkkä arvoitus, miksi julkaisua vitkasteltiin näin kauan, muttei hyvä musiikki ole tietenkään vuosilukuun sidoksissa. Joten väliäkö tuolla.

Alkuun lienee paikallaan kertoa kenestä on kysymys. Bill Wells on viisikymppinen skotti, joka muistuttaa nykyisin valkoisessa parrassaan Robert Wyattia, ja onpa joku rinnastanut miehet toisiinsa muusikkoinakin. Glasgow’n kulttuurikenttään juurtunut Wells on palkittu jazzpianisti, mutta viettää kaksoiselämää multi-instrumentaalisena indieartistina, jonka hiljattaisiin työkumppaneihin lukeutuvat Isobel Campbell sekä Jens Lekman.

Vuonna 2011 Wells teki Aidan Moffattin kera levyllisen kaljassa maustunutta ikääntymismelankoliaa, jonka kannessa olisi voinut seistä mainiosti Arab Strapin (Moffattin edesmenneen yhtyeen) nimi.

Lemondalesta ovat kuitenkin indie ja Skotlanti kaukana. Albumi on Wellsin, 13-henkisen japanilaisrevyyn ja postrock-yleismies Jim O’Rourken aikaansaannos, jossa projektin isän mukaan oli alun perin tavoitteena japanilaisen saippuaoopperan tunnelma – mitä ikinä se tarkoittaakaan. Käsikirjoitukseen mahtuu kuitenkin jazz-improvisaatiota, popia, aulamusiikkia ja avantgardea.

Kansilehteen kirjattujen japanilaisten henkilöllisyys ja saavutukset ovat minulle ja varmasti liki kaikille täysi arvoitus. Mainittakoon vaikka, että mukana häärii sähkötuuletinta (!) pääinstrumenttinaan käyttävä Tetsuya Umeda, jonka Wells tapasi sattumalta kasvisravintolassa.

Japanin kieli niin ikään on useimmille pelkkää orientaalia äännejonoa, mutta oudon alkuasetelman aikaansaama vierauden tunne ei ole mikään rasite: pikemmin se raivaa Lemondalen kuuntelulle ennakkokäsityksistä keventyneen lähtötilanteen.

Sellainen lienee vallinnut myös äänityksissä, jossa Wellsin kokoama porukka tapasi toisensa ensimmäistä kertaa. Levyn ensimmäinen puolisko koostuu säästeliäästi rytmitetystä maalailusta, jossa piano levittää laajan kankaan puhaltimien piirrettäväksi.

Useamman biisin kohdalla Wells on jättäytynyt statistin rooliin ja tyytynyt tarkkailemaan, millaiseksi kirjoittamansa materiaali on hioutunut japanilaiskumppaneiden käsissä. Levyn kääntöpuolella kuulostaa jo siltä kuin soittajat puhaltaisivat vähän rohkeammin, ikään kuin punainen lanka olisi löytynyt.

Hetkittäin saakin jo hämmästellä kuinka nopeasti kemiat näyttävät kohdanneen, eikä nyt ole kysymys pelkästä akateemisesta sovitusmatematiikasta. Invade the Pitch sallii saksofonin elää kertojan elementissä ja kulkea koukeroisen reitin, joka palaa klassisen viihdeteeman äärelle. Muut puhaltimet osaavat tulla vastaan juuri oikealla hetkellä.

Albumin kruununa säteilee intiimi jazzballadi Mizu tori. Nikaido Kazumi laulaa hyytävänkauniin sävelmän kuin olisi pakahtumaisillaan – hauraasti, mutta päättäväisesti edeten. Mutta mistä Kazumin tulkinnan suurenmoinen lataus kumpuaa? Onko se surua, kiihkoa, menetystä, itsesääliä vai onnea? Se jää mysteeriksi, kun sanojen välittämä informaatio rajoittuu niiden fonetiikkaan:

”Ano hinu hyytaoo
kyikä se tavinii
kalanada oo na gaderyy
atsui sjoo letsumoo ”

Niinpä. Kirjaimellisesti selittämättömään herkkyyteen täydellistyy Bill Wellsin oma pieni lost in translation – leikki.

Kaikkiaan Lemondale tarjoaa sirpaleisen sarjan välähdyksiä, jotka näyttävät pitkään irrationaalisilta ja umpimähkäisiltä, mutta hyvän episodielokuvan lailla albumi liimaa irrallisilta vaikuttavat välähdykset yhteen. Herkkyyttä häiritään hälyäänillä, jotka muistuttavat, ettei miljoonakaupungissa yksityisinkään hetki säästy kanssaeläjien meteliltä.

Levyn päättävä nimiraita on mukaelma Whiter Shade of Palesta, jossa naisvokalistit leikkivät lemondale-sanalla, heitellen sitä ilmaan yhä uudelleen kuin maailman jännittävintä lausahdusta. Biisi voisi olla tuon mainitun episodielokuvan hidastettu loppukliimaksi, jossa joukko toistensa kieltä ymmärtämättömiä miehiä ja naisia sekoilee suihkulähteessä ja ampuu taivaan tuuliin pullokaupalla maailman kalleinta samppanjaa. Ohikulkijoita hyppäisi koko ajan joukon jatkeeksi, eikä kukaan ymmärtäisi mistä oikeastaan on kysymys, mutta tilanne näyttää ja tuntuu niin järjettömän hauskalta, ettei sitä viitsi ohittaakaan.

80 Lemondale on seikkailu elämää pursuavassa metropolissa, jonka kanji-aakkosilla opastettu tunnekartta jättää tärkeimmät maastonkohdat avoimeksi tulkinnoille. Eräitä se turhauttaa, useampia varmasti viehättää.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!