Bill Callahan – Dream River

Drag City

Sadcore-mies hymyilee.

Sadcore-miehen parempi päivä.

Dream River on albumi, jonka vähäeleisen pinnan alla kuohuu. Bill Callahan on onnistunut jälleen.

CallahanKansiBill Callahan on noussut Smog-projektinsa usvasta, jättänyt c-kasetit taakseen, mutta hänen musiikissaan on edelleen samaa tunnelmaa, elämän katkeransuloista mysteeriä, arjen outojen pikku hetkien sublimaatiota. Keinot vain ovat muuttuneet, samalla laajentuneet että tiivistyneet. Dream River onkin albumina taattua Bill Callahania, vakaa mutta yllätyksellinen, haikea mutta toiveikas, harva sekä tiheä.

Callahan on rakentanut musiikillista uraansa omassa rauhassaan jo päälle parikymmentä vuotta. Alun perin hänet tunnettiin nimellä Smog, hänen nyrjähtänyt ja epävireinen lofi-maailmansa oli miltei läpipääsemätöntä ja synkkää. Mutta suhinan ja kohinan läpi on aina kuulunut sana, ja nyrjähtänyt huumori. Callahanin maailmassa ihmiselämä on kosminen huumorinäytelmä, ja onkin jokaisen päähenkilön tehtävä suhtautua siihen ainoalla oikealla tavalla – nauramalla. Callahanin musiikillinen evoluutio on merkillinen sinänsä, että vaikka Smogina hänen biisinsä olivat rosoisempia ja karumpia, olivat ne jollain tapaa rönsyileviä ja monimutkaisia. Siirryttyään äänittämään levyjä omalla nimellään Callahan on yksinkertaistanut ilmaisuaan.

Callahan on aikaisemmilla levyillään käsitellyt pääosin yksilön kohtaloa absurdissa maailmassa, mutta nyt hän tuo yhtälöön toisen ihmisen. Dream Riverillä ei tietenkään anneta mitään suuria lausuntoja ihmisten välisistä kohtaamisista, vaan, niin kuin usein Callahanin musiikissa, vihjeet löytyvät rivien välistä. Mitä arkisimmat hetket nousevat kosmisen yhteyden symboleiksi. Monesti Callahanin levyjä onkin verrattu joko romaaniin, tai novellikokoelmaan: kaikki kappaleet nivoutuvat jotenkin yhteen joko saman hahmon tai teeman alle.

Dream River ei ole Callahanin tuotannossa poikkeus, vaan se tuntuu jopa edellisiä levyjäkin yhtenäisemmältä kokonaisuudelta. Dream River on albumi, jonka pohjavireenä on jonkinlainen uhmakas toiveikkuus, usko parempaan. Yllättäen parempi huominen toteutuu toisen kanssa. Small Plane -kappaleessa Callahan laulaakin suloisesti ”Sometimes you sleep while I take us home/that’s when I know we really have a home”.

Dream Riverin sovitukset muistuttavat minua Tim Buckleyn aistikkaasta ja meditatiivisesta psykedeliasta. Kappaleet liukuvat tarinan ja sanojen ehdoilla, myötäilevät niitä eivätkä kurista niitä perinteisiin säkeisiin tai kertosäkeisiin. Pääosassa on kuitenkin Callahanin rikas ja syvä baritoniääni, jonka käyttöä hän ei enää kainostele. Se on hyvä, sillä hänen lyyrinen ulosanti on enemmän kuin laulamista. Se on tarinankerrontaa laulun muodossa. Tämä hämmästyttävien lyriikoiden, ja näennäisesti yksinkertaisten biisien yhtälö, tekee Bill Callahanin musiikista niin voimakasta.

Levyn huippukohta on upea Ride My Arrow. Kappale lähtee hitaasti liikkeelle, ja kun Callahan laulaa ”I don’t ever want to die”, kalisevat rymikapulat kuin luut. Ride My Arrow nousee kotkan siiville, lentämään joen ylle, suunnistamaan ja polveilemaan havaintoihin elämän liikkeistä ja sattumista. Callahan yhdistelee pohdinnoissaan vaivattomasti sodan, kuoleman, ihmisen yksityisyyden rajat ja rakkauden kotimaahan ja ihmisen suhteen luontoon. Ride My Arrow leijuu noiden teemojen yllä kuin shamanistinen näky, liitää määrätietoisesti kohti tuntematonta.

Callahanin musiikkia voisi helposti luonnehtia monilla yksinkertaistavilla labeleilla (folk, americana, country), mutta totuus, ja lopputulos, on usein monimutkaisempi. Yhtye, joka tukee Bill Callahania Dream Riverillä, on mahdottoman upea. Perkussiot ovat soitettu kokonaan käsirummuin, rytmikapuloin ja shakerein. Psykedeelisiä tekstuureja loihtiva sähkökitara uppoaa syvään kaikuun, ja nousee paikoitellen esiin kuin hurrikaani kappaleessa Summer Painter. Callahanin rytmikitarassa on miltei joka kappaleessa pehmeä phaser-efekti, joka vie menneille vuosikymmenille. Callahanin orkesteri liimaa Dream Riverin musiikillisesti yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi. Levy kuulostaa todella hyvältä livetaltiolta.

Sanoitukset, kuten päätöskappale Winter Roadissa kuultava ”time itself means nothing”, ovat niitä hetkiä, joita Callahanilta on tottunut odottamaan. Ne vievät jalat alta, kuten tieto siitä kuinka monta kilometriä syvyyttä on meren pinnan alla. Kun pinta liikahtaa, on liike alkanut jo jostain niin syvältä ettei sitä näe. Ja miten hyvältä voi kuulostaa sanat ”beer” ja ”thank you”, kun niitä toistetaan The Sing –kappaleessa uudestaan ja uudestaan. Monikaan lyyrikko ei osaisi upottaa noita sanoja kappaleeseen kuulostamatta ironiselta tai pöhköltä, mutta Callahan nostaa ne elämän symboliksi. Oluita saattaa olla monta samana iltana, tai ne ovat jaettu hiljaisten perjantai-iltojen ratoksi. Jokaisesta oluesta kuitenkin kuuluu kiittää, niin kuin onneaan että on tuota huurteista juomassa.

Bill Callahanin edellinen mainio albumi Apocalypse tuntui artistin uran huipentumalta. Dream River jatkaa Callahanin hidasta, mutta varmaa, nousujohdetta. Vaihdettuaan artistinimensä omaansa, tuntuu että Callahanista on tullut varmempi, terävämpi eikä yhtään vähemmän ällistyttävä tai moniuloitteinen kuin hänen tuotantonsa Smogina. Dream River on täydellinen levy syksyyn, se avartaa tajuntaa, lämmittää ja hämmästyttää.

96 Dream River on niin täynnä elämää, sekä sen tummempia että kirkkaimpia hetkiä, ettei sitä sanoihin vangita. Se liikkuu mielen lävitse kuin kesätuulen haamu. Koe tämä!

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress