Big Country – The Journey

Cherry Red Records

Big Country vuonna 2013: Bruce Watson, Jamie Watson, Mike Peters, Derek Forbes ja Mark Brzezicki.

Big Country vuonna 2013: Bruce Watson, Jamie Watson, Mike Peters, Derek Forbes ja Mark Brzezicki.

Big Country kutsuu matkalle – ilman edesmennyttä kippariaan Stuart Adamsonia.

BigCountryKansiTäytyy myöntää, että suhtauduin Big Countryn paluuseen ilman keulakuva Stuart Adamsonia (1958–2001) aluksi suurella varauksella. Kun bändi loppuvuodesta 2010 ilmoitti aloittavansa keikkailun The Alarmista tuttu Mike Peters uutena laulajanaan sekä kitaristi Bruce Watsonin poika Jamie toisena kitaristinaan, ajattelin, että tehdäänkö tässä nyt hallaa Stuart Adamsonin muistolle. Yhtye kuitenkin vaikutti olevan vilpittömällä asialla, vaikkei se kaikkia vanhoja faneja miellyttänytkään.

Uusi single Another Country julkaistiin elokuussa 2011. Se vaikutti olevan ihan ok, ja toi vähän vanhoja kaikuja mieleen. Katselin tuolloin internetistä uusia livepätkiä ja tutustuin Dreams Stay With You -livealbumiin. En kuitenkaan ollut oikein vakuuttunut. Mike Petersin lauluääni on eri rekisterissä kuin Adamsonin, joten hänen tulkintansa Big Countryn klassikkobiiseistä olivat jollain tapaa liian erilaisia. Tiedostin, että tietenkään Peters ei yrittänyt kuulostaa Adamsonilta, mutta kun bändin soitto tuntui muutenkin jotenkin tökkivältä ja haparoivalta. Osittain kai siksi, että Adamson oli myös kitaristina niin hallitseva osa Big Countrya, että isä- ja poika-Watsonilla oli täysi työ hoitaa kahdestaan hänen tonttinsa, saati isä-Brucen vielä omansakin.

Reilu vuosi Another Countryn julkaisun jälkeen uutta albumia ei ollut lupauksista huolimatta kuulunut. Kenties bändillä oli vaikeuksia biisien kirjoittamisessa, ajattelin, olihan Adamson ollut bändin pääasiallinen lauluntekijäkin aikanaan. Joulukuussa basisti Tony Butlerin ilmoitettiin vetäytyneen kokonaan musiikkibisneksestä, ja Big Countryn uudeksi basistiksi valittiin entinen Simple Minds -mies Derek Forbes.

Viimeistään tässä vaiheessa alkoi tuntua siltä, että Big Countrysta oli tulossa surullinen tribuuttiversio itsestään. Vain uuden musiikin tekeminen voisi pelastaa bändin joutumasta siihen entisten suuruuksien joukkoon, jotka kiertävät muutaman alkuperäisjäsenen voimin veivaamazza vuodesta toiseen puolivillaisesti vanhoja hittejään. Bruce Watsonin lisäksi Big Countryn klassisesta kokoonpanosta oli jäljellä vain rumpali Mark Brzezicki, joka hänkin oli poissa bändin riveistä vuodet 1989–1994. Toisin sanoen mukana oli vain yksi jäsen, joka oli ollut bändissä koko sen olemassaolon ajan.

Samoihin aikoihin Forbesin kiinnityksen kanssa Big Country kuitenkin julkaisi yllättäen uudet nettisivunsa, jotka julistivat: ”The journey starts here!” Sivuilta paljastui, että bändi on menossa studioon ja uusi albumi julkaistaisiin keväällä 2013.

Olin iloinen, että bändi jatkoi ja teki uutta materiaalia. Olin myös tietoinen siitä, että Mike Peters oli elävä esimerkki Stuart Adamsonin ”Stay alive” -sloganista voitettuaan syövän kahteen otteeseen – ja muutenkin ainoa mahdollinen vaihtoehto täyttämään Adamsonin saappaat keulahahmona. Derek Forbes on myös yksi omista basistisuosikeistani. Miksi en siis innostunut tämän enempää?

Asenteeni muuttui, kun kuulin netissä raakamiksausversion tulevan albumin nimikappaleesta. Vaikka soundit olivatkin tuhnuiset, aistin uudenlaista innokkuutta, jota en aiemmissa livetallenteissa ollut havainnut. Soittokin tuntui rullaavan kevyesti. Ehkä tämä oli juuri sitä, mitä Big Country oli kaivannut: uutta verta, uutta luomista, uutta matkaa. Päätin noudattaa Mike Petersin kutsua lähteä mukaan tälle matkalle: ”Don’t be afraid to make this journey, here with me.”

Kun levyn julkaisupäivä varmistui huhtikuulle, päätin tilata sen ennakkoon heti, kun se olisi mahdollista. Kaksitoista päivää ennen levyn julkaisua Big Countryn YouTube-kanavalle alkoi ilmestyä videoita, joissa bändin jäsenet kertoivat albumin synnystä, biisi per päivä -tahdilla. Pätkissä kuultiin myös lyhyitä näytteitä kappaleista. Innostukseni alkoi kasvaa koko ajan suuremmaksi kuullessani näitä pieniä musiikin sirpaleita. Viimein sain levyn postissa, kolme päivää virallisen brittijulkaisun jälkeen. Levy soittimeen, volume-napin hienoinen vääntö oikealle ja painallus play-napista.

Heti In a Broken Promised Landin ensimmäiset tahdit saavat hymyn huulilleni. Bruce Watsonin rouhea kitara, joka saa kohta seurakseen Mark Brzezickin omintakeisen, tomeissa ja symbaaleissa vaeltelevan rumpukompin. Mike Petersin ääntä on miellyttävämpi kuunnella uuden materiaalin yhteydessä, eikä se tunnu häiritsevän enää juuri yhtään. Nimikappale The Journeyn kuulen nyt koko komeudessaan, kunnolla miksattuna. After the Flood kalkattaa eteenpäin kuin höyryveturi Forbesin nauhattoman basson mourutessa taustalla.

Albumin ensimmäiseksi singlelohkaisuksi valittu Hurt ei kuulosta tyypilliseltä Big Countryn biisiltä, vaikka bändi onkin sanonut hakeneensa siihen Chancen kaltaista herkkää tunnelmaa. Ennemminkin Mike Peters on lainannut siihen The Alarmin Terms and Conditionsin kertosäettä. Kappale on siitä huolimatta tarttuva ja koskettava ja sen pohdiskelevat lyriikat viittaavat Stuart Adamsoniin. Myös Angels and Promises on rauhallisempi ja tunteikas kappale, joka tuo jostain syystä mieleen U2:n. Petersin lauluääni kieltämättä kuulostaa paikoin Bonolta, myös joillain muilla kappaleilla.

Strong (All Through This Land) herättää rautalankakitaroillaan: missä Big Countryn aiemmassa biisissä olikaan tämänkaltaista? Aivan, totta kai, The Teacherissä. Reippaammat rykäisyt Last Ship Sails sekä Home of the Brave ovat puolestaan kumarruksia Adamsonin aiempaa bändiä, The Skidsiä kohtaan. Jamie Watson jopa kertoi napanneensa ensin mainitun alussa kuultavat neljä napautusta kitaralla suoraan The Skidsin Charles-kappaleesta.

Another Countryn päivitetty versio potkii paremmin kuin Tony Butlerin kanssa tehty aiempi single. Se jäi mielestäni silloin vähän viimeistelemättömäksi, vaikka sen tuotti bändin kaksi ensimmäistä albumia 1980-luvulla tuottanut Steve Lillywhite. Biisi onkin uuden käsittelyn jälkeen oikeutettu saamaan BC-klassikon statuksen. Toinen saman statuksen ansaitseva biisi levyllä on Return. Se on kuin suoraan Adamsonin kynästä, kuin One Great Thingin vastalöydetty pikkuveli. Winter Fire on albumin ainoa biisi, joka ei ensikuulemalta heti säväytä. Ehkä sekin kasvaa ajan myötä kiinni kuuntelijaan.

Kiitos ja kunnia albumin äänityksestä, miksauksesta ja masteroinnista kuuluu Andrea Wrightille ja Mike Cavelle, jotka ovat onnistuneet saamaan lähes täydellisesti esiin kaiken sen, mitä klassinen Big Country -soundi edustaa. Tärkeimpänä tietenkin ne säkkipilleiltä kuulostavat kitaramelodiat. Brzezickin rumpusetinkin jokaikinen kolahdus ja kilahdus erottuu, eikä huku muun musiikin sekaan, kuten tasapaksuksi pötköksi kompressoiduilla nykyäänitteillä. Samaa voi sanoa myös Forbesin bassosta ja Watsonien kitaroista.

Voin vilpittömästi todeta, että pitkään aikaan en ole nauttinut näin paljon uuden levyn kuuntelemisesta nimenomaan siitä syystä, että pystyn kuulemaan selvästi kaiken, mitä on äänitetty. The Journey tuo tuulahduksen 30 vuoden takaisesta Big Countrysta, mutta mistään pastisseista tai pelkästä nostalgiasta ei ole kyse. Uusiakin latuja on lähdetty varovasti aukomaan.

Jos jotain negatiivista täytyy The Journeysta sanoa, on sen ulkoasu hieman halvan oloisesti toteutettu. Kolmisivuiseen kansilehtihaitariin ei ole painettu laulujen sanoituksia, pahvikanteen jokaisesta biisistä vain pari riviä. Kansissa käytetyt fontit näyttävät siltä, että ne on valittu sen enempää miettimättä. Toisaalta, pääasiaan eli itse musiikkiin käytetty raha ei todellakaan ole mennyt hukkaan.

The Journeyn kappaleet on merkitty koko bändin kirjoittamiksi. Noin kolmasosa biiseistä on tosin kirjoitettu aikana, jolloin Tony Butler vielä oli bändissä, ja hän saa niistä ansaitsemansa krediitit. Derek Forbes on ollut mukana neljän biisin tekemisessä. Mike Petersin lyriikoissa viitataan useasti Stuart Adamsoniin ja hänen sanoituksiinsa. Selvimmin tämä ilmenee Angels and Promises -kappaleen lopussa kuultavassa lyriikkapätkässä, joka on alun perin vuoden 1983 Chancesta:

”Oh Lord, where did the feeling go
Oh Lord, I never felt so low”

Ylipäätään kaikesta huokuu tunne, että levy on tehty rakkaudella ja Stuart Adamsonin muistoa vaalien. Keikallakin bändi on jättänyt tyhjän paikan lavalla sille kohdalle, missä Adamson aikanaan seisoi. Stuart Adamsonia ei kukaan voi korvata, ja bändi tietää sen, samoin fanit. Mutta kuten The Journey -kappaleessa todetaan:

”Time to move on, to let it bleed
What will be… will be”

Suruaika on nyt reilun kymmenen vuoden jälkeen viimein ohi, ja Big Country on ottanut valtavan rohkean askeleen halutessaan pitkän tauon jälkeen jatkaa bändin ja Stuart Adamsonin perintöä säilyttäen osan vanhasta, mutta uusien jäsenten myötä myös urheasti eteenpäin katsoen. Bändi on parissa vuodessa hitsautunut soittamaan paremmin yhteen, ja Derek Forbes on ottanut paikkansa Tony Butlerin tilalla basson varressa.

Kun Hail and Farewell -päätöskappaleen viimeiset kaiut ovat vaienneet, olen onnellinen ja tyytyväinen siitä, että päätin lähteä uudistuneen Big Countryn kanssa tälle matkalle. Ja painan play-painiketta uudelleen…

83 Big Countryn comeback-albumi on bändin kunnianosoitus Stuart Adamsonin elämäntyölle, mutta myös hieno alku uudelle matkalle, jonka soisi jatkuvan vielä pitkään.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!