Beth Orton – Sugaring Season

Anti

Beth Orton lähti valitettavasti kävelylle metsään.

Beth Orton seestyy huolestuttavasti kohti ammattiylpeyttä.

Beth Orton on päätynyt hyper-ammattimaisen laulunkirjoittamisen ja sovittamisen sekä jokaisesta päästämästään äänestä ylpeän muusikkomusiikin rajalle.

William Orbitin ja Chemical Brothersin liian viileänä ja käheä-äänisenä muusana 1990-lukunsa aloittanut Orton teki kornin Superpinkymandyn (1993) ja laulusuorituksia lukuun ottamatta yhdentekevähkön debyyttisoolon Trailer Parkin (1996) jälkeen yhden vuosikymmenensä laulunkirjoittamisen valioista, Central Reservationin (1999).

Seuraavalle vuosituhannalle Orton alkoi inspiroida Ryan Adamsia ja teki levyn, josta ex-siippa on varmasti edelleen kateellinen, kuulaan ja polveilevan Daybreakerin (2002). Kun Orton malttoi hillitä kiusaannuttavan 1990-lukulaisia breakbeat/triphop-kosiskeluitaan ja luottaa siihen, että hän on niitä harvoja valittuja, jotka eivät tarvitse kuin pianon, kitaran, basson ja muutaman harkitun säkeen, hän sai taas täydellisen huomion.

Ortonin uran ja ilmaisun huippu on edelleen Central Reservationin aina vain ylemmäs ja ylemmäs kiipeävä Pass In Time. Juuri edesmenneen Terry Callierin hunajaakin paremmin aikaa kestävällä äänellä toismaailmalliseksi glaseerattu klassikko on täydellistä Ortonia: kiireettä, pakotta ja häpeilemättömän murtuneena soudettu vanhanaikainen balladi kaikesta tärkeästä.

Ortonin tekstit eivät silloin koreilleet tai yrittäneet sovitella itseään Runoudeksi: ne pudottelivat rivin tai kahden universaaleja kiteytyksiä katkeruudesta, ikävästä, romahduksista, sitkeydestä ja joskus toivostakin. Jossain oli sarkasmia, jossain liiankin vilpitöntä rakoilua.

Sugaring Season on  vuorokauden- ja vuodenaikojen vaihtelusta ja luonnonvalosta löydettyjä tunteita. Aivan kuin Orton olisi 41-vuotiaana taantunut tekstittäjänä. Tunteiden heijastaminen puihin, eläimiin, säähän ja vuodenaikoihin on enemmän kyvyttömyyttä katkeroitua, ikävöidä, romahtaa, sitkeytyä tai toivoa kuin siitä kaikesta kirjoittamista. Kuulijakin alkaa katsella mieluummin ympärilleen kuin rivien väleihin.

Vielä kymmenen vuotta sitten Orton tempaisi tuulesta vaatimattomia pieniä kuolemattomuuksia, esimerkiksi Daybreakerin This One’s Gonna Bruisella:

“Did you even notice how the wind
didn’t change that much?
Fluctuations on these sheets
that you moved to be sure it was us
And I wanted so desperately to say
that you could trust me, but I was lying anyway”

Sugaring Season käy pahimillaan melkein kuurankukissa.

“Oh the leaves how they shimmer
Trees lift their skirts and they quiver
Gently they lay down
To the dirt and dust and ground

– – –

I’m ready for a first time feeling
Something I can believe in
I’m ready for a first time feeling
Awaken sleeping season”

Onneksi Orton ei sentään pääse ääntään karkuun, vaikka harkintakyky ei kynään asti aina ehdi. Sanottavan mitättömyyteen ei kaiken hullaannuttavan paahdetun kastanjaisuuden keskellä aivan heti havahdu.

Sugaring Seasonin äänipaletti on rikkaampi ja väljempi kuin esimerkiksi Jim O’Rourken tuottaman vuoden 2006 Changing of the Seasonsin. Kun se näki maailman studion tai makuuhuoneen ikkunasta, homogeenisenä ja sisäisiä nyanssejaan halaillen, Sugaring Season on lähtenyt lähimetsään kävelylle. Olisi mennyt yksin.

Changing of the Season oli umpinäkemyksellisen piiskurin viimeisen päälle nakertama ajaton, digitaalisenakin mustalta vahalta kuulostavaa villaviltti. Nyt kaikki kirjava ja kuulas kuulostaa sopusuhtaiselta ilman tarkoitusta.

Vierailijansa ennenkin taka-alalle tönineen Ortonin lieka on sekin tarpeettoman tiukalla: jos Marc Ribot soittaa levylläsi, pidä nyt perkele huolta, että sen myös kuulee.

Something More Beautiful, Last Leaves of Autumn (tekstistään huolimatta) ja Mystery ovat onneksi täynnä hetkiä, jotka vain Orton osaa tehdä todellisiksi: melkein olemattomia hidastuksia, taukoja ja taitoksia, joista ei ole koskaan varma, ovatko ne olemassa vain minulle. Mysteryn haahuileva puiseva viulu osuu Ortonin äänen ohuimpaan kohtaan. Something More Beautiful aaltoilee kuin ajattelematta, lupailee viekoitellen draamaa, jota ei koskaan tule. Nielaisee levyn parhaat säkeistöt nanosekunnin ennen murtumistaan…

“You want to learn the trick to turn
What’s not so pretty into something more beautiful
It’s the same place I learned to turn
What could be sorrow into some kind of mercy

When I feel too much to ever let it show
I turn it up, turn it down,
Turn it off, turn it round and leave”

…ja antaa viulun pyyhkäistä oven perässään kiinni.

66 Lopulta vain kolmella kappaleella Orton kuulostaa siltä, että tuntisi itsekin jotain. Muu levy huitelee turvallisesti oksissa ja lipuu ohi huomaamatta. Toivottavasti olen ainut, joka uutuudenviehätyksen jälkeen näin pettyi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!