Ben Kweller – Go Fly a Kite

Noise Co.

Nuorena on vitsi väännettävä, Nuorgamin editoiva toimittaja tietää.

1990-luvun vaihtoehtorockin lapsitähti seuraa viidennellä levyllään edelleen omaa trendeistä piittaamatonta polkuaan.

Kolmekymppinen Ben Kweller on malliesimerkki sananparresta ”nuorena on vitsa väännettävä”. Hän aloitti kitaran ja pianon soiton alle kouluikäisenä ja sävelsi jo kahdeksanvuotiaana omia kappaleitaan. 9-vuotiaana lahjakas nuorukainen sai kunniamaininnan Billboard-lehden järjestämässä laulunkirjoituskilpailussa.

Kahdentoista vuoden herkässä iässä vuonna 1993 Kweller perusti koulukavereidensa kanssa Radish-yhtyeen. Toisin kuin teinivuosien bändiviritelmät yleensä, Radish sai levytyssopimuksen, ja yhtyeen vuonna 1997 julkaistu single Little Pink Stars oli pieni hitti Englannissa. Loppujen lopuksi sen Weezerille ja Nirvanalle kovasti velkaa oleva teinigrunge oli pari vuotta ajastaan jäljessä, ja samana vuonna julkaistu Restraining Bolt jäi Radishin ainoaksi albumiksi. Näytti siltä, että Kwelleristä oli tullut has-been alle 20-vuotiaana.

Muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen Kweller ilmestyi kuvioihin sooloartistina vuonna 2002 julkaistun Sha Sha -albumin myötä. Levy menestyi kohtuullisesti, ja sen jälkeen Kweller on tehnyt tasaiseen tahtiin levyjä, jotka eivät ole koskaan saavuttaneet jättisuosiota, mutta ovat kuitenkin löytäneet oman uskollisen yleisönsä. Kiertueita hän on tehnyt muun muassa Evan Dandon, Juliana Hatfieldin, Jeff Tweedyn ja Death Cab for Cutien kanssa. Vuonna 2003 hän kiersi ja teki ep:n Ben Foldsin ja Ben Leen kanssa nimellä The Bens.

Ben Kweller ei ole koskaan ollut cool, vaikka hänen 2000-luvun alkupuoliskon levyillään olikin kuultavissa tuolloin muodikasta garage rock -soundia. Loppujen lopuksi se on saattanut olla siunaus – trendien vaihtuessa Kweller jatkaa omalla polullaan. Lopputuloksena on maittavan melodiarikasta ja rock-historiansa kiitettävästi tuntevaa voimapoppia ja mehevän juurevaa rockia. Se saattaa olla vain rock’n’rollia, mutta ainakin, no, jotkut pitävät siitä.

Kwellerin edellinen levy Changing Horses oli puhdasverinen kantrirocklevy, mutta tuoreella Go Fly a Kitellä hän on palannut takaisin monipuolisempaan ilmaisuun. Albumilla kuuluvat selvästi sekä Kwellerin vahvuudet että heikkoudet.

Hänen musiikkinsa on kiistattoman hyvin rakennettua ja mieleenpainuvilla melodioilla siunattua, mutta omaperäisyyden kanssa Kwellerillä on yhä paljon tekemistä. Vielä selvemmin kuin hänen aikaisemmilla levyillään, Go Fly a Kitella kappaleet tuovat jatkuvasti mieleen tutut laulut ja soundit vuosien takaa.

Niinpä levyn aloittava Mean to Me yhdistelee garage rockia ja voimapoppia tavalla, joka on tuttu Brendan Bensonin levyiltä. Out the Door sekoittaa samaan gumboon sähköisen Bob Dylanin, Rolling Stones -riffit, The Monkeesin Last Train to Clarksvillen ja kauniin klassisen kantrirock-kertosäkeen. Jealous Girl puolestaan kuulostaa siltä kuin Ash versioisi Bruce Springsteeniä Dylanin seuratessa hyväksyvästi vierestä.

Mollissa keinahteleva Gossip muistuttaa John Lennonista ja lainaa sekä Bob Dylanin Like a Rolling Stonea että Leonard Cohenin Hallelujahia Beach Boys -harmonioiden raikuessa taustalla. Listaa voisi jatkaa läpi koko levyn, mutta eiköhän homma tullut selväksi.

Keskeisin kysymys tietysti on: haittaako tämä? Lainailu ja viittailu eivät tietenkään vie Kwelleriä esikuviensa rinnalle rockin legendaksi, mutta se ei tarkoita, etteikö Go Fly a Kite olisi nautittava, paikoitellen jopa loistava levy. Kaikki edellä mainitut kappaleet ovat hienoja rocklauluja, ja niin ovat myös harmonisesti kantrirokkaileva Full Circle, gospelmaisen majesteetillinen The Rainbow, veikeästi rullaava You Can Count on Me ja notkeasti rokkaileva Time Will Save the Day.

Kwellerin lainailu ei ole missään vaiheessa ärsyttävää tai pöyhkeilevää vaikutteilla brassailua. Go Fly a Kitestä hohkaa aito rakkaus rockia ja sen historiaa kohtaan.

Go Fly a Kite ei ole maailman omaperäisin tai syvällisin levy, mutta joskus pelkkä hyvä rock’n’roll riittää, kuten jo Chuck Berry tiesi kertoa:

“Don’t care to hear ’em play the tango
I’m in no mood to dig a mambo
It’s way too early for the congo
So keep a-rockin’ that piano
So I can hear some of that rock’n’roll music”

68 Go Fly a Kitellä Ben Kweller on tehnyt levyllisen iskevän melodista rockia, joka on yhtä perustavanlaatuista kuin sen kannessa kitaran sointukaavion muodossa komeileva e-duurisointu. Sen on varmasti kuullut ennenkin, mutta siitä huolimatta se voi kuulostaa oikeassa tilanteessa perhanan hyvältä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!