Ben Folds – The Best Imitation of Myself: A Retrospective

Epic

Ben Folds, jo kaksikymmentä vuotta kurkkuakuristavia balladeja ja näsäviisaita nokkeluuksia.

Popmaestron lähes 20 vuotta kestänyttä uraa valoitetaan tuoreella kokoelmalla, joka sisältää Ben Foldsia sekä soolona että “kvintettinsä” kanssa.

Ben Folds on aina ollut ristiriitainen hahmo. Hän nousi esiin 1990-luvun vaihtoehtorockbuumin aikana Ben Folds Five -trionsa (tirsk!) kanssa, joka ei oikeastaan soittanut vaihtoehtorockia laisinkaan. Aikaansa ja X-sukupolveen yhtyeen (Foldsin lisäksi Robert Sledge ja Darren Jessee) sitoi kyynisyys ja ironinen maailmankuva, mutta jo sen instrumentaatio – piano, basso ja rummut – erotti sen aikansa särökitaran kurittajista.

Ben Folds Fiven musiikilliset juuret olivat toisaalta 1970-luvun laulaja-lauluntekijöiden musiikissa (Paul McCartney, Todd Rundgren, Elton John ja ikuisesti epä-cool Billy Joel) ja toisaalta Burt Bacharachin, Brian Wilsonin ja Phil Spectorin orkestraalisissa popvisioissa. Yhtyeen musiikissa oli myös aimo annos jazzia, minkä ei todellakaan olisi pitänyt taata hittejä 1990-luvun puolivälissä.

Toisin kuitenkin kävi. Pienlevy-yhtiölle tehty nimetön debyytti ei vielä noussut listoille, mutta toinen pitkäsoitto Whatever and Ever Amen teki yhtyeestä radion ja MTV:n vaihtoehto-ohjelmien vakiokasvon. Vaikka Ben Folds Fiven suurimpiin hitteihin lukeutuva Brick oli raastavan surumielinen kuvaus teini-ikäisen pariskunnan suhteen hajoamisesta abortin jälkeen, tuli yhtye kuitenkin tunnetuksi ironisesta hassuttelustaan ja nokkavasta huumoristaan.

Näin jokaista kyyneleet silmäkulmaan tuovaa Brickiä, Don’t Change Your Plansia ja Smokea kohden oli yksi sellainen harha-askel, kuten jätetyn sovinistinen kiukkukohtaus Song for the Dumped, pöhkö One Angry Dwarf and 200 Solemn Faces tai For Those of Ya’ll Who Wear Fannie Packsin ja Satan Is My Masterin tapainen yhden kuuntelun kestävä genre-hassuttelu.

Vuonna 1999 Ben Folds Five hajosi viimeisen ja parhaan levynsä The Unauthorized Biography of Reinhold Messnerin jälkeen. Levy myi yhtä hyvin kuin kadunmies muisti sen nimen, ja Folds siirtyi juonimaan soolouraansa. Koska Folds oli ollut niin selkeä yhtyeensä nokkamies, oli ennalta-arvattavaa, ettei hänen soolouransa juuri eronnut Ben Folds Fivesta.

Soololevyillään hän taiteili yhä upean melodisen ja koskettavan popin ja upean melodisen ja ärsyttävän näsäviisaan popin välillä. Pientä keski-ikäistymistä toki oli havaittavissa, kun laulunaiheisiin tuli mukaan vaimoja, ex-vaimoja ja lapsia. Silti Folds oli yhä kykeneväinen mitä keskenkasvuisempiin lyriikoihin, kuten vuonna 2008 ilmestyneen epätasaisen Way to Normalin kappaleet Hiroshima (B-B-B-Benny Hit His Head) ja Bitch Went Nuts osoittivat. Toisaalta levyn seesteisen kauniit laulut, kuten You Don’t Know Me ja Cologne sekä vuonna 2005 julkaistu Songs for Silverman -albumi näyttivät, että parhaimmillaan Folds saattoi kantaa ylpeänä popneron titteliä. Toisinaan, kuten vaikkapa Ben Folds Fiven Armylla tai soolona tehdyllä Dr. Dre -lainalla Bitches Ain’t Shit, hänen huumorinsakin osui maaliinsa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Nuori Folds yhtyeineen Philosophyn kimpussa 1990-luvun puolivälissä.

Viime vuodet Folds on viettänyt erinäisten sekalaisten projektien parissa (yliopistokuorojen kanssa tehty a capella -levy, yhteistyö sekä William Shatnerin, Nick Hornbyn että Amanda Palmerin kanssa), ja ehkäpä kiireisen popkäsityöläisen nykyhommien projektiluonteisuus on vaikuttanut myös ensimmäiseen Ben Folds -kokoelmaan. The Best Imitation of Myself: A Retrospective on nimittäin harmillisen tilkkutäkkimäinen.

Levy olisi voinut olla suora hittikokoelma, mutta Folds on päättänyt tehdä siitä jonkinlaisen harvinaisuuskokoelman ja best ofin välimuodon. Näin ollen Brickistä kuullaan single-versio (joka tosin saattaa olla tuolloin radiota kuunnelleille albumiversiota tutumpi), Landedista “strings version” ja Smokesta Länsi-Australian sinfoniaorkesterin kanssa vuonna 2005 äänitetty liveversio. Lisäksi albumilta löytyy harvinaisuuksia muun muassa Still Over the Hedge -piirroselokuvan soundtrackilta ja Nick Hornbyn kanssa tehdyltä yhteislevyltä sekä jopa yksi uusi Ben Folds Five -kappale, House.

Tämä on kuitenkin vasta alkua. Kokoelman kolmen cd:n pituinen Expanded Edition heittää soppaan yhden kokonaisen levyllisen live-materiaalia ja toisen harvinaisuuksia. Kolmannelta levyltä löytyy myös kaksi kappaletta lisää hiljattain uudelleen kasatulta Ben Folds Fivelta.

No, onko herra Folds sitten tällaisen panostuksen arvoinen? On ja ei. Yhden cd:n versio tuntuu hiukan liian kitsaalta kattaukselta Ben Foldsin ja hänen yhtyeensä materiaalia. Useampi hitti ja huippubiisi loistaa poissaollaan ja etenkin hieno The Unauthorized Biography of Reinhold Messner on aliedustettu – vain Don’t Change Your Plans on päässyt varsinaiselle levylle. Koska Regina Spektorin kanssa laulettu You Don’t Know Me on vaihtoehtoinen versio Stems & Seeds -levyltä, ei Way to Normalilta ole mukana yhtään kappaletta. Myös Songs for Silvermanin huippukohtia, kuten Bastard, Jesusland ja Elliott Smithille omistettu Late, jää kaipaamaan.

Yksi levy ei riitä tyhjentävästi vangitsemaan Ben Foldsia, mutta harvinaisuuksien ja live-vetojen sillisalaatti ei aja samaa asiaa kuin toinen levyllinen studiossa äänitettyä priimamateriaalia. Runsailla harvinaisuuksilla topattu Expanded Edition on aivan liikaa muille kuin Foldsin hardcore-faneille, mutta yhden levyn peruskokoelma taas antaa hänen urastaan puutteellisen kuvan. Parhaiten olisi toiminut tuplalevy, jossa toisella olisi ollut Ben Folds Fiven kappaleita, toisella taas materiaalia hänen soolouraltaan.

Heikkouksistaan huolimatta The Best Imitation of Myself: A Retrospective sisältää paljon hienoa musiikkia. Parhaimmillaan Ben Folds oli sukupolvensa parhaita laulunkirjoittajia ja tämän osoittavat aukottomasti sellaiset pianopopin mestariteokset kuin Philosophy, Brick, Landed, Don’t Change Your Plans, Still Fighting It ja Smoke.

Loppujen lopuksi Foldsista on kasvanut erikoisuuksineen ja ärsyttävyyksineen yksi aikansa persoonallisempia poplaulaja-laulunkirjoittajia. Hän on invidualisti, jonka vaakakupissa ei ole kriitikkojen ininä koskaan juuri painanut. Annetaan siis viimeinen sana Foldsille itselleen The Best Imitation of Myself –kappaleen myötä – jota tältä kokoelmalta ei tietenkään löydy:

”The ’problem with you’ speech
You gave me was fine
I liked the theories about my little stage
And I swore I was listening
But I started drifting
Around the part about me acting my age
Now if it’s all the same
I’ve people to entertain
I juggle one handed
Do some magic tricks and
The best imitation of myself”

76 Sekava ja rönsyilevä läpileikkaus urasta, joka on sekin ollut sekava ja rönsyilevä. Jos intoa ja rahaa piisaa, kannattaa hankkia kolmen cd:n erikoispainos, joka syventää epätyydyttävää peruskokoelmaa huomattavasti. Virheineen kaikkineen kokoelma sisältää paljon hienoa musiikkia, jonka pitäisi kuulua jokaisen popfanin peruskoulutukseen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Kypsä taiteilija esittämässä Landedia vuonna 2005.