Belaboris – Olipa kerran…

Poko Rekords

Pelkkä Belaboris-promokuvan näkeminen riitti tarinan mukaan Epe Heleniukselle, joka kiinnitti yhtyeen Poko Rekordsilleen .

Pokon uudelleenjulkaisema Olipa kerran… -albumi, joka kattaa bonusraitoineen kaiken Belaboris-nimen alla ilmestyneen tuotannon, oli alkuvuoden kulttuuriteko.

Belaboriksen taustatarina kaikkine anekdootteineen lienee monille tuttu. Hilseen Kimmo Miettinen loi Malcolm McLaren -tyyliin manageroidun uusromanttisen tyttöbändin, jonka myyntivalttina jylläsivät ulkoiset avut. Tarina kertoo, että Epe Heleniukselle pelkkien promokuvien näkeminen riitti levytyssopimuksen lupaamiseen (Miettisen mukaan niitäkään ei vaadittu). Varattu studioaika osui päällekkäin Siouxsie and the Bansheesin keikan kanssa ja viisihenkisestä ryhmästä paikalle ilmaantuikin vain kaksi. Pian Soundissa ilmestyi yhden singlen julkaisseesta yhtyeestä kolmen aukeaman juttu.

Historiankirjoitus rakastaa tällaisia narratiiveja pinnallisista poptähtösistä ja paapoo niitä kaanoninsa kehdossa vuodesta toiseen, kunnes kukaan ei oikeastaan enää muista, mistä musiikissa ilmiön takana olikaan kyse. Belaboriksen rooliin on viitattu niin sukupuolentutkimuksen tiimoilta kuin myös söpösti ikääntyneen kappalemateriaalin adaptoinnilla 2000-luvun trendikkäille tanssilattioille väheksyvän myhäilyn saattelemana.

Pokon uusintajulkaisu ei sinänsä kerro vieläkään mitään uutta. Kansiesseitä ei suomalaiseen tapaan levyltä löydy: se sisältää ainoastaan Miettisen suppean biografiatekstin, yhden miehen aikalaiskertomuksen, jossa hänen visionsa ”rockhuijauksesta” jälleen toistetaan. Sen sijaan albumi kyllä onnistuu ensisijaisessa funktiossaan eli tarjoaa valikoiman tähän saakka hankalasti saatavilla olleita raitoja, jotka toivottavasti voivat sanoa jotain puolestaan. Näitä kappaleita kuullessa ”rockhuijaus” ja ”feikkileikki” vaikuttavat rikollisilta aliarvostuksenosoituksilta.

Belaboris ja ryhmän taustalla häärinyt tekijäjoukko (vammalalainen Tyhjät patterit -yhtye ja sittemmin muun muassa Jay Havanna) tislasivat 1980-luvun alun popin uusista tuulista melko kirjavan keitoksen, joka on itsessään paljon mielenkiintoisempi kuin kronikoitu medialeikki yhtyeen ympärillä tai Belaboriksen stereotypiointi pelkäksi ajalleen karikatyyrimäiseksi mustahuulibändiksi.

Toki vaikkapa Kolme askelta yhdistää curemaisen postpunkjyminän häiriintyneisiin syntetisaattoreihin ja tyypilliseen uuden aallon saksofonipaahtoon, mutta paljon tätä rankempaa materiaalia albumilta ei löydy. Sen sijaan Kuolleet peilit ja Yö vanhassa talossa ovat osoituksia siitä, että Belaboriksen valtti oli lyyrisesti synkeillä kuvilla maalailevassa, mutta silti uskomattoman tarttuvassa melankolisessa diskossa.

Puhtaasti huumorimielessä kauhukuvastoa viljellään Monsteribaari-kappaleessa, joka Mitä lapsille tapahtui -raidan ohella on levyn heikoin lenkki. Jopa Serge Gainsbourgin Baby Popin tai Shocking Bluen Venuksen pirteät versioinnit tuntuvat istuvan kokonaisuuteen mukavasti. Ne eivät välttämättä tunnu kovin relevanteilta tai tuoreilta edes vuoden 1984 standardeilla, mutta kielivät siitä, että tummanpuhuvasta imagostaan huolimatta Belaboriksessa oli kyse paljon muustakin kuin Einstein a Go Gon hieman kyynisestä jurottamisesta.

Vielä paremmin ryhmän popnerouden puolesta todistaa ehdoton huippuhetki Odotus, jossa ekstaattinen viikonloppua/treffejä edeltävä hiuslakantuoksuinen ilmapiiri on tiivistetty flipperipelin intensiteetillä hyppelehtivän syntikkakuvion ja verlainemaisien kitaroiden luomaa voimapopvinjettiä parfymoimaan. Se on uskomattoman väkevä tilannekuva, joka vain täydellistyy hölmöjen lyriikoidensa myötä:

”Kello on aina vain vähää vaille, ikkunasta näkyy vain vieraita
Dostojevskin päälle uusin Face, dekin viereen XTC
Pää täyttyy äänistä, askeleet käytävässä
Oman sydämen jyskytys ja kaikki autot kadulla”

Belaboris hajosi nopeasti ja palautettiin henkiin vielä toisella, lehti-ilmoituksella kasatulla kokoonpanolla Rakkauden jälkeen -singleä varten. Tuo Udo Jürgens -schlagerin tulkinta lienee lopulta se Belaboriksen tuotannon tunnetuin kulmakivi, ja Ultravoxista muistuttavine atmosfääreineen se sijoittuu lukuisaan otteeseen coveroidun kappaleen versiointien tyylikkäämpään päähän, vaikkei ehkä pärjääkään Olipa kerran… -levyn alkuperäismateriaalille.

Bonuksiksi on sisällytetty muutakin materiaalia viimeisen singlen äänityssessioista. Pertti Reposen Mä lähden stadiin -käännös toimi aikoinaan Lasse Mårtensonin ja Carolan karismalla – sen tuominen 1980-luvulle hevikitaroilla säestettynä on hankalampi tehtävä. Lisäksi mukana on 1960-luvun neitsytrockin siirappisin ällötys, Ray Hildebrandin Hey Paula. Biisiparilla kuullaan tosin enää Saara Soisaloa ja hänen kanssaan duetoivaa Pate Mustajärveä. Kappaleiden julkaisemista Pateboris-nimellä harkittiin, mutta ne päätyivät Saaran soolonimikkeen alle ja Belaboriksen tarina tuli virallisesti päätökseensä.

82 Kaivattu uusintajulkaisu muistuttamaan Belaboriksen tuotannon vahvuudesta. Bonuksineen kaikkineen se saa myös miettimään musiikkimarkkinoiden kierrätyskonventioita, mutta kertakäyttöpopin leima ei silti tahraa aikaa kestäneitä kappaleita. Tämän syvemmälle kokoelma ei sukella – suurin osa yhtyeen jäsenistä mainitaan julkaisussa vain etunimeltä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!