Beach House – Bloom

Bella Union

Beach Housen musiikki kukkii myös veden äärellä.

Aika rannalla on pysähtynyt.

Kun kuulin Beach Housea ensimmäisen kerran, tunsin korkeintaan varovaista kiinnostusta yhtyettä kohtaan. Tuolloin en olisi kuunaan uskonut orkesterin muuttuvan kokonaisen tyylisuunnan soihdunkantajaksi, aikakauden ääneksi ja lähtökohdaksi, jonka kautta muiden musiikkia arvotetaan.

Niin kuitenkin kävi.

Niinpä olen palannut kerta toisensa jälkeen albumiin, josta kaikki kohdallani alkoi, vuonna 2008 ilmestyneeseen Devotioniin. Olen kuunnellut levyn läpi monissa valaistuksissa, monissa mielentiloissa, järjellä ja tunteella. Toistot eivät ole kuitenkaan tehneet minua sen jälkiviisaammaksi. Levyn tunnelma on lämmin ja lauluissa outoa taikaa, mutta siitä jää toistuvasti perin vähän käteen.

Mikään ei vihjaa siitä, että levyn uumenissa heräilee uusi tuuli.

Kyse taitaa siis olla kasvutarinasta, jossa Beach Housen maineen kulmakivi on vasta Devotionia seurannut Teen Dream (2010). Tuolla albumilla usvayössä leijailleet palaset löysivät toisensa kuin kohtalon johdattamana. Radikaalia tyylillistä muutosta ei tapahtunut, sävellyksiinkin tuli vain vähän lisää, mutta jokin osui kohdalleen. Yhtäkkiä Victoria Legrandin ja Alex Scallyn maailma oli helppo jakaa, laulujen pintaan saattoi kasvaa kiinni.

Levyyn rakastui moni.

Niinpä Beach House joutuu vastaamaan neljännellä pitkäsoitollaan suuriin odotuksiin. Tietoisuus siitä on tuskin kahlinnut tai velvoittanut yhtyettä, mutta kaksikko ei ole liioin tehnyt pesäeroa aiempaan. Bloom soi juuri niin kuin sen voi odottaa soivan. Levy on kuin aamuyön sävyissä väreilevä vesipeili, jonka uumeniin lankeaa juuri silloin kun sen tyyneen pintaan alkaa luottaa.

Tyylilajinsa standardit edellisellä levyllä määritettyään Beach House tuntuu kirjoittavan Bloomilla dream-popin essentiaalista oppikirjaa. Niin täydellinen ja harkittu albumi on. Sen kauneus on haaveilevaa ja irtiotot vähäisiä. Virttyneet ja tampatut kosketinmatot, pehmeät sähkörumpukompit ja kuulaat lauluraidat piirtävät jo syntyjään nostalgisoitunutta ajankuvaa vakaalla otteella. Näistä lähtökohdista yhtye jalostaa himmeän naivistisia helmiä, joiden syvässä tummuudessa hohkaa päivän jäänteenä hellä lämpö.

Levyn maailma on samanaikaisesti tuttu ja tuttavallinen, mutta myös itsetietoisen etäinen. Tämä jännite on pop-taidetta parhaimmillaan.

Beach Housen taika perustuu kykyyn saada pienestä hetkestä mahdollisimman paljon irti. Raukeat tunnelmat peittävät alleen kaleidoskoopin tavoin aukeavan mielikuvaston, jossa muistojen auer sekoittuu unien omituisiin jatkumoihin. Sävelet ovat lauhkeita ja musiikin historiasta tyylitajuisesti poimitut viittaukset uppoavat kokonaisuuteen lähes huomaamatta.

Tunnelmanhallinta on Bloomilla hienovaraista, mutta tehokasta. Vaikka jokainen kappale luottaa samankaltaisiin hitaisiin siirtymiin, samoavat ne myös omissa mielenmaisemissaan. Avausraita Myth kasvattaa lohdullisen melodiansa lähes uhkaavan suureksi, Lazuli työntää kuulijan keskelle hedonistista hattarapilveä, The Hoursissa vivahtaa haavoitettu sielu, New Year tulvii petollista toiveikkuutta, ja niin edelleen. Siellä täällä tuntuu kukkivan myös vaivihkainen huumori.

Täysin oma lukunsa, ja yhtyeen ehdoton valtti, on Legrandin lauluääni. Kenties juuri tulkinnan kypsyminen välinpitämättömästä kohtalokkaaksi on saanut Beach Housen paketin toimimaan. Legrand ei tunnu käyttävän laulamiseen juuri lainkaan voimaa, mutta silti hänen äänensä kantaa, säkenöi ja välittää. Monin paikoin hän tuo mieleen jopa Grace Slickin ja Neko Casen kaltaiset vahvat tulkitsijat. Uhmakkaimmillaankin hän osaa kuitenkin käpertyä sohvan nurkassa nieleksiväksi loukkauksen ruumiillistumaksi.

Todellista sydäntään Legrand ei tunnu paljastavan missään vaiheessa. Pikemminkin hän on eräänlainen kameleontti, joka saa värinsä taustalla soivan kappaleen tunnelmista. Laulajattaren kyky välittää monta tunnetta yhdellä äänenpainolla on mestarillinen. Se on olennaisin elementti läheisyyden ja torjunnan välisessä köydenvedossa, jossa oiotaan  Beach Housen elämänlankaa.

Koko levyn tueksi mallikelpoinen toteutus ei kuitenkaan tällä kertaa riitä. Vaikka Beach House rakentaa kappaleiden sisälle hienoja kaaria, tuntuu lähes tunnin mittainen kollaasi särmättömältä. Mikrotasolla yksilölliset ja oivaltavat laulut muodostavat varsin homogeenisen makrotason – siitäkin huolimatta, että albumi on alusta loppuun huolella ja hartaudella tehty alansa valio.

Ongelma ulottuu oikeastaan jokaiseen yhtyeen lumovoiman takaavista nyansseista. Beach Housen musiikki perustuu pikemminkin tietyn teeman syventämiseen kuin leventämiseen. Kun teema on kappaleesta toiseen samanhenkinen, kuluu ideavarasto väistämättä loppuun levymitassa. Yksittäisinä poimintoina lähes kaikki kappaleet kuulostavat hyviltä, mutta koko levy ei tahdo jysähtää sydämen pohjaan millään.

On vaikea sanoa, perustuuko loppumetreillä iskevä uuvahdus kappalemateriaalin vai oman otteen herpaantumiseen. Joka tapauksessa Bloomin loppumetreiltä ja toistokerroilta ovat löydettävissä ne pidäkkeet, jotka estivät Devotionia aikoinaan kasvamasta nimensä veroiseksi. Pidemmän päälle äänimaailman toisteisuus tuntuu syövän jopa Legrandin äänen viehätysvoimaa. Kun päätöskappale Irene jatkuu pitkänä hiljaisuutena, tuntuu täysin toisarvoiselta, päättyykö joutoaika piiloraitaan vai ei.

Tässä vaiheessa Beach House on jo sanottavansa sanonut.

Loppujen lopuksi Bloom tuntuu mallintavan nimeään. Sen kauneus on ilmeistä, mutta lumoavuudessaan hieman yllätyksetöntä ja särmätöntä. Nuppuvaiheen salaperäisyys on kadonnut ja nautinnosta on tullut pinnallisempaa. Kun kukan on nähnyt kerran, ei jännitettävää enää ole. Se hehkuu samanlaisena päivästä toiseen, kunnes aikanaan lakastuu.

75

En vaadi Beach Houselta muutosta. Kaksikko tuntee selvästi ilmaisunsa ytimen ja valjastaa muotokielensä palvelemaan sitä rikkumattomasti. Samalla on kuitenkin vaikea sanoa, mihin orkesterin kasvutarina voi jatkua. Teen Dreamin jälkeen Bloom tuntuu asemien vakiinnuttamiselta pikemminkin kuin uusien valtaamiselta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!