Battles – Gloss Drop

Warp

Battles käy taisteluun myös Flow Festivalissa.

Miten käy kauluspaitaisen Battlesin kokeellisen instrumentaali-post-fuusio-progen ilman yhtä miestä mutta vierailijoiden kera?

Tällä levyllä on biitti. Iso biitti. Ja se on hallussa.

On myönnettävä, että suurin kiinnostus Battlesissa kohdistuu Helmet– ja Tomahawk-rumpali John Stanierin upeaan paukutukseen. Miehen jäntevän kulmikas jyskytys on Battlesin selkeä kulmakivi, ja Stanier tekeekin mieli nostaa kaimansa Bonhamin seuraan isolyöntisten rumpalien aateliin.

Stanierin maukas rytmitys ei silti varasta koko show’ta (vaikka levyn rumpuraitoja voisi kuunnella sellaisenaan sujuvasti). Kitaristit Ian Williams ja Dave Konopka loihtivat kitaroista, koskettimista, bassosta ja muista vimpaimistaan monenlaista, toinen toistaan oivaltavampaa soundia.

Kiehtova häly ja kiinnostavat äänikudelmat tekevät Battlesin musiikista omalaatuista ja saavat sen kuulostamaan jännittävällä tavalla konepohjaiselta. Mielleyhtymä The Chemical Brothersiin ei ole kovinkaan etäinen, vaikka yhtye pitääkin genrerajoja suvereenisti pilkkanaan. Battlesin voi mieltää big beatiksi (tai mitä dubstepiä nyt 2000-luvulla onkaan), moderniksi fuusiojazziksi, avantgarde-postrockiksi, elektroprogeksi, jopa kokeelliseksi hiphopiksi tai avaruudelliseksi maailmanmusiikiksi. Yhtä kaikki, jälki on kiehtovaa ja, mikä mukavinta, menevä ote potkii perseelle.

Kolmannesta kitarasta, koskettimista ja satunnaisesta laulusta vastannut Tyondai Braxton jätti yhtyeen viime vuonna. Nykyisen jäljen perusteella miestä ei jää kaipaamaan. Kiinnostaviin ep-julkaisuihin ja Mirrored-debyyttiin verrattuna Gloss Drop on sopivasti jämäkämpi ja astetta suoraviivaisempi: vähemmän on todellakin enemmän. Ja onhan mukana vierailijoita laulamassa, osaltaan Braxtonin saappaita täyttäen.

Vierailijoiden anti on ansiokasta. Päällimmäiseksi on nostettava Gary Numanin laulama maanisen hypnoottinen My Machines. Chemical Brothersin Setting Sunin ja Led Zeppelinin Immigrant Songin kajahtaneelta sekasikiölyä kuulostavalla biisillä myös Stanier pääsee kunnolla irti, ja meininki on hurja. Veikeä Ice Cream, laulussa Matias Aguayo, sen sijaan tuo mieleen takavuosien reggaerock-yhtye 311:n, joka olisi saanut otteisiinsa ehtaa luovuutta ja aitoa hyväntuulisuutta.

Blonde Redhead -tipu Kazu Makinon laulama pornahtava Sweetie & Shag lienee Gloss Dropin selväpiirteisin kappale. Kuunteluiden myötä se jää vaanivalla riffillään ja utuisen käheällä laulullaan takiaisen tavoin mieleen muhimaan. Levyn päättävä ja Yamantaka Eyen elämöimä Sundome tosin jää helposti kuuntelematta alun minuuttitolkulla kestävän dub-hämyilyn takia. Senkin lopussa noustaan silti vielä antoisaan liitoon.

Levyn instrumentaalibiisit ovat kaikki kiinnostavia ja vaihtelevat hyvistä loistaviin. Battles ei toista ideoitaan vaan jokaisessa kappaleessa on raikkaita ratkaisuja karibialaistunnelmista rockaavaan läimintään ja seesteisen raukeaan hidasteluun. Vaikka yhtyeen ilmaisu on perinteisessä mielessä varsin kummallista, yleiskuva yhtyeen soinnista on varsin luonteva. Aiemmin haiskahtanut tekotaiteellisuus on ilmeisesti häipynyt Braxtonin myötä. Ja hyvä näin.

Gloss Drop on parhaimmillaan alkupuolen biiseissä yksinkertaisesti siitä syystä, että niissä on eniten ytyä. Etupainoiselta tuntuva kokonaisuus paljastuu kuitenkin olevan ensitunnelmien jyrkähköä kahtiajakoa paremmassa balanssissa. Loppuosan kappaleissa tarjoillaan lyhyitä tuokiokuvia tai pidemmän kaavan kasvattelua, eli ne vaativat kuulijan huomiota alkupään kappaleita enemmän. Kokonaisuus jää lievästä epätasapainostaan huolimatta erittäin isolle plussalle.

77 Battles saa aiempaa virtaviivaisemmalla otteellaan aikaan mestarillista jälkeä. Hiukan jää vielä varaakin, mutta soundivelhojen särmikkään yllätyksellinen riemumarssi yhdistettynä jylhästi poksuvaan biittiin tuottaa kuulijalle pääosin suurta riemua ja musiikillisia ällistyksen tunteita.

Battles Flow Festivalissa sunnuntaina 14.8.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!