Bastille – Bad Blood

Virgin

Bastille – elämänmakua brittilistan kärjestä.

Bastille – elämänmakua brittilistan kärjestä.

Tässä on jotain tuttua, lähes nostalgista: nuorten brittijannujen kitarabändi kotimaansa listakärjessä esikoisalbumillisella “elämänmakuisia” lauluja. Katsotaanpa, onko Bastille enemmän Arctic Monkeys vai The Kooks.

BastillekuvaThe Libertinesin jälkimainingeissa, suunnilleen vuosina 2003–2007, brittilistat täyttyivät kokonaisesta sukupolvesta kitarabändejä, jotka kanavoivat aika arvattavaan tyyliin uuden aallon melodista laitaa ja 1990-luvun brittipoppia. Niiden musiikki oli pubiystävällistä, populistista ja ”englantilaista”: laulettiin paskaduuneista, nuhruisista nukkumalähiöistä ja tavallisten nuorten rakkaudesta, katse kuitenkin tiukasti tähdättynä kultalevyihin.

Kriitikot eivät arvostaneet tätä musiikkia edes tuoreeltaan, ja viimeistään nyt se on niputettu halveksivan ”landfill indie” -käsitteen alle, mahdollisena poikkeuksena Arctic Monkeys, joka astui pelikentälle melko myöhäisessä vaiheessa, mutta jolla oli kilpailijoitaan paremmat biisit ja suurempi muuntautumiskyky.

Omassa sydämessäni on kuitenkin paikka parille tuon aikakauden nopeasti unohtuneelle debyytille: esimerkiksi Hard-Fin Stars of CCTV ja The Enemyn We’ll Live And Die In These Towns ovat aikaakin kestäneitä ässäbiisien paraateja, vaikka nämäkin yhtyeet kusivat nopeasti omiin muroihinsa alkamalla levyttää täysin epäkiinnostavaa musiikkia.

Tämä kitarabändien uusi valtakausi jäi muutenkin ohimeneväksi ilmiöksi. Brittinuorison katseet kääntyivät vaihteeksi ”urbaaniin musiikkiin”, ja vanhempi pubiyleisö hullaantui soulahtavaan ja folkahtavaan aikuispoppiin. Musanörttimusan ja Adelen välissä ei viime vuosina ole ollut juuri elintilaa.

Vuonna 2013 tuuli saattaa olla taas kääntymässä. Rough Trade -legenda Geoff Travis olisi kovasti halunnut tämän tapahtuvan löytämänsä Palma Violets -orkesterin ansiosta, mutta valitettavasti sen tuore esikoisalbumi on haukotuttavaa roskaa, ja yleisökin tuntuu tämän aavistaneen.

Viikkoa myöhemmin julkaistiin kuitenkin Bastille-nimisen lontoolaisbändin esikoistäyspitkä Bad Blood, jota on kypsytelty singlelohkaisuilla jo parin vuoden ajan. Niistä viimeisimpänä juuri ennen albumia julkaistu Pompeii kasvoi massiiviseksi hitiksi, ja Bad Blood debytoi Britannian albumilistan ykkösenä. Tätä on jo lupa pitää todellisena enteenä jostakin.

Kuorointroineen kaikkineen röyhkeältä kuulostava, mutta aika pessimistisen tekstin sisältävä Pompeii on laitettu itsevarmasti levyn kärkeen. Se on vaivattomalla tavalla hieno biisi: tutun kuuloinen, muttei liikaa velkaa mihinkään suuntaan.

Bastille on siinä mielessä oman sukupolvensa bändi, että sen musiikillinen horisontti yltää 1990-luvun anaalista Beatles-diggailua kauemmaskin. Se hyödyntää hienovaraisia elektronisia elementtejä ja rytmiikkaa, joka vihjaa varovasti, että Skrillexiäkin on saatettu kuunnella. Biisit ovat silti eheitä, klassisia biisejä. Dan Smithin laulu tyylipuhtaan tunteellista nuorta Britanniaa.

Kakkosena kuultava Things We Lost In The Fire on vielä komeampi esitys kuin Pompeii: iso, keskitempoinen, melankoliaan tukahtuva täsmähitti, johon saadaan lopussa jousetkin taustalle. Tällaisella kappalemateriaalilla Bastillella ei olisi mitään hätää, mutta koko levyllistä vastaavaa ei sentään ole tarjolla. Loppulevyn biiseistä apea Icarus ja kohtalokas Laura Palmer ovat potentiaalisia pikkuklassikoita, vaikka jälkimmäinen ei sentään Kerkko Koskisen säveltämän kaimansa tasolle ylläkään.

Bad Blood ei varsinaisesti notkahda missään vaiheessa, mutta parhaiden esitystensä antamia lupauksia se ei kykene lunastamaan. Muodollisesti pätevä kappale seuraa toistaan, mutta tietty tasapaksuus haittaa kuunteluelämystä. Yhtye viljelee mahtipontisesti tuotettuja surumielisiä hymnejä, jotka meinaavat syödä tehoa toisiltaan. Brittirockin historiasta löytyy paljon vähän teennäisenkin työväenluokkaista musiikkia – päälleliimattuja maakuntien aksentteja ja lauluja pankkiautomaateista ja valvontakameroista – mutta Bastillen ongelma on päinvastainen. Sen tappiin hiottu musiikki kuulostaa eliittiyliopistojen kaikuvilta käytäviltä ja huolella siistityiltä puutarhoilta. Se pyytää eläytymään oxfordilaisessa kahvilassa luentotaukoteetä juovan opiskelijan elämäntuskaan.

No, kiusaus on suuri, sillä ei eliittiyliopistoissa tai niissä opiskelevissa nuorissa mitään vikaa ole. Lopputulemani on: melkein lähtee, vaan ei ihan. Toivottavasti Bastille on niitä yhtyeitä, jotka kypsyvät eivätkä kuihdu pois.

74 Plussaa: tasavahva, parhaimmillaan loistava biisimateriaali; kyky kurottaa peruskitarabändimeiningistä ylöspäin. Miinusta: lievä hengettömyys ja turhankin sliipattu meininki. Hyvä levy, ei loistava. Odotuksia herää.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!