Austra – Olympia

Domino

Austra kasassa. Liitä tähän oma Skrillex-vitsisi.

Austra kasassa. Liitä tähän oma Skrillex-vitsisi.

Tanssittava ääniraita maltillisille etkoille ja tunnelmallisille jatkoille.

AustraKuvaSe on fakta. Austran keulahahmo Katie Stelmanisin äänen väri tuo mieleen elektropopampiaisen pistämän Florence Welchin. Onneksi ei kuitenkaan liikaa, sillä kanadalaisyhtyeen tuore albumi Olympia on tyylikkään eteeristä, vaihtelevan 1990- ja 1980-lukulaisissa mutta samanaikaisesti ajattomissa tunnelmissa seikkailevaa, omaleimaista elektropoppia. Täsmätuotettua musiikkia sekä etkoille että jatkoille, kreisibileisiinkin, mutta pienellä varauksella.

Vuonna 2009 perustetun Austran toinen levy käynnistyy uhkaavan minimalistisella naputuksella ja bassorummun polkemisella. Kokonaisuudessaan Feel It Break –debyyttiä (2011) synkkätunnelmaisemman Olympian avaava What We Done? kuitenkin kasvaa elementti elementiltä ja muuntautuu kolmen minuutin jälkeen alun painostavista dream pop -maalailuista tyylikkäästi rullaavaksi, tanssittavaksi popiksi.

Forgive Me nostaa sopivasti kierroksia Katie Stelmanisin kysellessä sanoituksessa kumppanin kylkeen tai kainaloon takaisin kaipaavasti anteeksiannon perään. Olisipa anteeksi pyytäminen ja anteeksianto aina näin tanssittava tapahtuma.

Sleep, singlenä julkaistu Home sekä levyn kappaleista Stelmanisin klassisesta laulutaustasta eniten muistuttava Fire pitävät tanssivaihteen päällä.

Välillä tuntuu siltä, että on pakko etsiä levyn kansilehtisestä tieto siitä, onko Florence Welch todella palkattu Olympialle duetoimaan Stelmanisin kanssa. Molokomaisesti svengaavat bassolinjat ja kontrastia tuovat lyömäsoittimet haihduttavat kuitenkin nuo tuntemukset suhteellisen nopeasti.

Albumin seitsemäs kappale, vain reilun minuutin pituinen I Don’t Care (I’m a Man) leikkaa Olympian ikään kuin kahtia. Katie Stelmanis astuu tavaratalon kenkäosastolla miesten saappaisiin.

”The quiet indoor fighting
The whimper in her sigh
The softer brutalizing
But I don’t care, I’m a man”

Albumin kahdeksas raita, rennosti rullaava We Become alkaa sähkörumpu- ja perkussiopoljennolla, joka ensi kuulemalta tuo mieleen hassun ajatuksen. Joko vihdoin Pave Maijasen Lähtisitkö? -klassikon hienous on tajuttu Kanadassa asti? Kuka tietää, vaikka olisikin, mutta etäisesti samalla tavalla reggaemaisesti groovaava We Become on joka tapauksessa Olympian parhaita hetkiä – ellei jopa paras.

Loppualbumilla Austran tanssittava pop jatkuu tasalaatuisena, mutta päätöskappale Hurt Me Now hätkähdyttää kunnolla. Laulussa hätkähdyttää sen harras ja raskas, kirkkourkumaisten koskettimien sävyttämä ja triphop-kompin jännittyneesti kuljettama tunnelma. What We Done? -avausraidan jännittyneen intron aloittama ympyrä sulkeutuu.

”In a burning building
I was boiling over
With a head of ashes
On a bed of stone
Oh, can you hear me now
Oh, don’t hurt me now”

Kappale on hieno, mutta jättää sitä edeltäneen tanssittavan elektropopin jälkeen huolestuneen olon. Onko Katie Stelmanisilla kaikki hyvin? Onko hänellä ketään, kuka pitää hänestä huolta? Eihän kukaan vain satuta häntä?

Ei varmastikaan. Olympia on sekä sydänsuruisista teemoistaan huolimatta että niiden ansiosta oikein mainio elektropoplevy, jossa on kiehtovaa ristiriitaa mutusteltavaksi pitkäaikaiseen tehokuunteluun asti. Se on albumi, joka toimii parhaiten niin maltillisilla tai vähän vauhdikkaammillakin etkoilla, joissa laulujen sanoihin ei kiinnitetä liikaa huomiota, kuin yön tunnelmallisilla jatkoilla baari-illan jälkeenkin.

85 Austran toinen pitkäsoitto on mystisen sydänsuruisissa tunnelmissa liikkuva, koukuttava ja omaleimaisesti tyylitajuinen elektropopalbumi. Tanssittava ääniraita maltillisille etkoille ja tunnelmallisille jatkoille.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!