Atlético Kumpula – Puutarhajuhlat

Le Sound Royal

Atlético Kumpulan pelintekijänä loistaa Kyösti Salokorpi.

Kumpulan cityhippien superbändi tarjoilee kesän virallisen soundtrackin luomutuotteiden grillaamiselle ja yleiselle iisille elämälle.

Kumpula on Helsingin esikaupunkialueiden Shangri-la tai Keski-Maa. Sinne laskeudutaan metsäpolkua pitkin, alas jyrkkää rinnettä. Jostain alhaalta kuuluu etäistä musiikkia. Vielä ketään ei näy. Mutta äkkiä olet rehevän kasvillisuuden ja anakronististen puutalojen keskelle maastoutuneella nurmikentällä. Lapsuuden jalkapallopeleille sopivan kokoinen aukea on täyttynyt kaikenikäisistä ja -näköisistä ihmisistä. Huivipäiset äidit tanssittavat taaperoitaan, teinit maleksivat ympäriinsä, Sibelius-lukion huppariin pukeutuneella tytöllä on rastat ja arvoitukselliseksi tarkoitettu katse. Jaloissa pyörii koiria.

Kentän päädyssä on pieni lava, sieltä tuo akustinen ja leppoisa soitanto kuuluu. Siellä esiintyy ryhmä rennonoloisia miehiä, kulmakunnan nimikko-orkesteri: Atlético Kumpula.

Toukokuun lopussa järjestettävät kyläjuhlat ovat puitteiltaan upea tapahtuma, ja sinne Scandinavian Music Groupissakin soittavan Kyösti Salokorven uusi yhtye sopi paratiisin taustamusiikkiorkesterin luontevuudella. Mutta miten Atlético Kumpulan musiikin käy, kun se siirretään levylle ja pois Kumpulasta? Kysymys on ehdottoman oleellinen, mutta selvää vastausta siihen ei ole.

Puutarhajuhlien sisältämä musiikki on kepeää folkpoppia, alusta loppuun täysin akustista luomumusiikkia. Mandoliini on äänessä siinä missä kitarakin. Porukassa vaikuttaa muun muassa Jätkäjätkien ja Kuningasidean miehistöä, mutta musiikilla ei silti ole mitään tekemistä nykyisen reggae- ja fuusiohiphop-buumin kanssa.

Kovin kaukana ei olla SMG:n nykylinjasta, mutta ero on silti ilmeinen. Tuon yhtyeen tuotannossa kuuluu edelleen Terhi Kokkosen krooninen melankolia ja miksei jossain rivien välissä Joel Melasniemen hevidiggailukin. Atlético Kumpula taas ei koskaan käytä höyhentä vahvempaa lyömäasetta, ja sen esikoislevyn perusvire on ehdottoman hyväntuulinen.

Avainsana on leppoisa. Voi vaan kuvitella, miten downshiftaamista kansallisena katastrofina itkevä Matti Apunen hyperventiloi, jos kuulee avausraidan Huomenna. Sillä Salokorpi ilmoittaa kategorisesti, että kaiken ikävän laskujen maksamisesta lähtien voi tehdä huomenna. Keskustaankaan ei viitsi lähteä asioita hoitamaan. Sinne pääsisi pyörällä tai raitiovaunulla parissakymmenessä minuutissa, mutta mentaalinen matka on mittaamaton.

Kumpulalaisen puutalon takapihalla elämä todellakin näyttäytyy tässä ja nyt -henkisenä stressittömänä zen-kokemuksena, vastakohtana kaikenlaiselle “arkielämään” yleisen käsityksen mukaan kuuluvalle säheltämiselle.

Voi ehkä todeta, että atléticokumpulalaisuudessa on kyse myös eristäytymisestä, maailman pois sulkemisesta ja omaan lintukotoon linnoittautumisesta. Tässä mielessä orkesterilla on kulttuurisia edeltäjiä kaiken maailman edwardiaanisista nostalgikoista ja haavemaailmojen rakentelijoista alkaen. Tällainen omaan pieneen valtakuntaan sulkeutuminen on periaatteessa porvarillinen unelma, ja siksi sen ymppäämistä vihervasemmistolaiseen peruskatsomukseen on niin helppo ivata.

Moinen olisi kuitenkin pointin missaamista: kiire, stressi ja suorituspaineet ovat aidosti ahdistavia asioita, ja niiden manaaminen kauemmas on ilmeinen perustarve.

Tähän tarkoitukseen Puutarhajuhlat sopii mainiosti, vaikkei se “suuri” levy olekaan. Parhaimmillaan se on silloin, kun laulut ottavat hieman henkistä etäisyyttä kumpulalaisen, lopulta aika keskiluokkaisen elämänmuodon pintatasoon.

Tätä tapahtuu onneksi aika usein. Äärimmäisen kauniiksi laulelmaksi sovitettu Kolme variksensulkaa on priimaesimerkki: on kuin Salokorpi sulkisi silmänsä, ja äkkiä 2010-luvun Kumpulan tilalla olisi lapsuuden fantasiamaailma epätarkkoine, mutta painokkaine symboleineen. Viitekehyksen täydentämiseksi laulun keskiössä on poika ja tyttö, niin kuin hyvissä saduissa yleensäkin.

Maanläheisempi, mutta yhtä erinomainen Kumpulaan taas on aitoa historiatietoisuutta ja vinoa huumoria tarjoileva tarttuva ralli, joka kuvaa moniselitteisesti kaupunginosan muuttumista melko arveluttavasta duunarialueesta nykyisenkaltaiseksi “arkkitehdin poikien” puuhamaaksi. Pelkästään nämä kaksi helmeä oikeuttaisivat minkä tahansa levyn olemassaolon.

Muuallakin Salokorpi ylittelee huoletta arkirealismin rajoja. Oletko sä siellä? -laulun kertoja kaipaa “Atlantiksen kieltä” puhuvaa ilmeisen höyryistä naista ja lähettää tälle viestin lintujen mukana, kun puhelin ei vastaa.

Kovin hempeä Linda Laakson talo hahmottelee jonkinlaisen definitiivisen kumpulalaisen asumuksen, jossa kaikki köyhät ja kärsineet saavat hetken levon ja partasuinen Kari kutoo uutta villapaitaa, siin on kolmetoista raitaa, sinisestä kultaiseen.

Hutilyönniksi laskisin kliseisen “yhteiskuntamme tuhoutuu” -laulun Odotamme aaltoa. On pakko ajatella sen olevan mukana vain siksi, että kumpulalaisen pitää olla myös huolissaan maailman tilasta.

Toisaalta sinkkubiisi Me kuulutaan yhteen on sympaattisen suorasanainen vetoomus puolisolle muistaa, että arjen riitojen ja rasitteiden kestämiselle on olemassa arkea suurempi motiivi nimeltä rakkaus.

Puutarhajuhlien sävelmateriaali on tasaisen vahvaa, sovitukset upean hengittäviä, mullan ja sammalen makuisia. Kaikinpuolinen letkeys herättää väistämättä ajatuksia ihankivuudesta, varsinkin väärässä mielentilassa. Elämässäni on ollut aikoja, jolloin olisin kaiketi vihannut Atlético Kumpulaa. Mene tiedä, mistä johtuu, ettei asia juuri nyt tunnu missään tapauksessa olevan niin.

Kumpula on Shangri-la tai Keski-Maa. Lauluja sieltä kuuntelee kuin lauluja rajantakaisesta, josta saa tietoa vain 1000-sivuisten sadepäivän kirjojen tai tällaisten äänilevyjen kautta. En tule koskaan pääsemään sinne, enkä tiedä, haluanko edes. Mutta juuri se tekee siitä kiinnostavan.

73 Yhtä protestilaulupoikkeusta lukuun ottamatta tämä levy saavuttaa periaatteessa kaiken, mitä tavoitteleekin. Jokainen päättäköön itse, oliko se tavoittelemisen arvoista.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!