Arvo Nuotio – Mutta tytöt vasta tanssiikin

Paha Karma

Arvo Nuotio -duon odotetun esikoisalbumin julkaisee Yhdysvalloissa Fat Possum.

Metallidandy ja sukupuolitaiteilija ovat toistensa jin ja jang epätasaisella mutta sympaattisella esikoisalbumillaan.

Kaksi vuotta sitten raskaan musiikin monitoimimies Arvo-herra sekä valkokankaat taulukankaaseen vaihtanut Mirva Nuotio löivät hynttyynsä yhteen populaarikulttuurin pinnallisuutta pohtineen taidenäyttelyn merkeissä. Nyt he jatkavat samaa teemaa albumimuodossa. Mutta tytöt vasta tanssiikin on levy, jonka visuaalinen ilme ja esteettinen konteksti ovat olleet olemassa kauan ennen musiikkia.

Periaatteessa musiikki on vain välttämätön paha, piste i:n päällä. Arvo ja Nuotio osoittavat, että musiikin ja esittäjien identiteetit syntyvät suurilta osin musiikillisen sisällön ulkopuolella. Taustatarina ja ulkoasu ohjaavat niitä tapoja, joilla tuo sisältö kulutetaan ja ymmärretään.

Albumi on siis kuin simpanssin töhertämä värikollaasi, joka muuttuu taiteeksi noustessaan gallerian seinille. Se on yhtä paljon kontekstiaan kuin varsinaista sisältöään.

Jotta taide voisi puhutella yleisöään, sen tulee kuitenkin pystyä viittaamaan muuhunkin kuin itseensä. Niinpä onkin ilahduttavaa, että Arvo ja Nuotio ovat malttaneet myös erottaa levyn näyttelystään. Taiteilijat eivät verhoudu kehystarinaansa, vaan kyllästävät laulunsa henkilökohtaisella otteella.

Levy elääkin ensisijaisesti esittäjiensä kautta. Arvo ja Nuotio ovat ristiriitaisia hahmoja, jotka kuitenkin täydentävät toisiaan. Arvo pyrkii kertomaan avomielisesti elämästään ja särkyneistä tunteistaan, mutta edustaa silti levyn raakaa ja maskuliinista puolta. Nuotio on puolestaan kärkäs, dominoiva, liekkiäkin polttavampi nainen, joka on pohjimmiltaan pehmeä, hellä, kaunis, haavoittuvainen.

Vaikka kumpikin artisti kyseenalaistaa mielellään yhteiskunnalliset stereotypiat ja sukupuolinormit, rakentuu heidän dynamiikkansa hellyttävänkin perinteisen mies–nainen-asetelman varaan. Levyn sanoma ei kuitenkaan perustu vastakkainasetteluun, vaan niihin hetkiin, joina esittäjien persoonat kietoutuvat toisiinsa monilla eri tasoilla.

Musiikillinen sisältö on odotetun hajanaista. Arvo on tuonut mukanaan levylle raskaat kitarat ja runnellun äänimaiseman. Laulujen taustalle hän on asetellut vuoroin Ihmisapinat-yhtyeestään tuttuja muusikoita, vuoroin aikajättöjä industriaalisia koneistuksia. Muutama kappale on riisuttu kitaran, pianon ja laulajien suurpiirteiseksi keskusteluksi. Tyylilajien balanssi on periaatteessa kohdallaan, mutta kovin yhtenäistä kokonaisuutta laulut eivät muodosta.

Jos Arvo antaa musiikille muodon ja lihakset, Nuotion tehtävänä on puhaltaa niihin henki. Hänen epäpuhdas laulunsa istuu odottamattoman hyvin sepelisen äänimaiseman keskelle. Muutamissa karikkopaikoissa Arvo hyppää apuun mikrofonin taa. Levy tuntuukin sympaattiselta sekoitukselta Noitalinna Huraa!:n hapuilevaa lämminhenkisyyttä ja Mark Laneganin ja Isobel Campbellin tummaa tyylittelyä.

Sanottavaa taiteilijoilla tuntuu olevan. Levyn yksitoista kappaletta riepottavat kuulijaa niin eläinoikeuskysymyksissä, populaarikulttuurin sukupuolirooleissa, kulutusyhteiskunnan kritiikissä kuin välittämisen ja armon tematiikassakin. Ja sitten on tietenkin rakkaus; ruma, raadollinen, vangitseva, lumoava rakkaus, jonka syvimmästä luonteesta taiteilijat tahtoisivat päästä perille, mutta jonka eteen he kasaavat suuren muurin velvollisuuksista ja odotuksista.

Välillä toimii, välillä ei. Kaksikon yhteiskunnalliset näkemykset ovat erittäin hyväksyttäviä, mutta ennalta arvattavia. Metkaksi sähköpolkaksi kasvava turkisvastainen Pukeudun nahkaan kuulostaa esimerkiksi enemmän Nuotion kolumnilta kuin varsinaiselta pop-lyriikalta. Myös nimikkokappaleen omituisesti valssaava pohdinta länsimaisen ulkonäkökulttuurin ilmiöistä kuulostaa osoittelevuudessaan jopa hupaisalta:

”Mutta tytöt vasta tanssivatkin /
roolimallit edessään /
tyhjät kuoret meikin alla /
uivat hajuvedessään”

Muutamien otsa liian syvässä kurtussa kirjoitettujen riimien lisäksi albumilta olisi kannattanut jo ideavaiheessa torpedoida välisoitoiksi tapaillut mukaelmat Nuotiolaulusta ja Arvon mekin ansaitsemme -lallatuksesta.

Valtaosa kappaleista ansaitsee kuitenkin hyväksyvän nyökkäyksen, parhaat jopa leveän hymyn. Esimerkiksi ovelaksi metallidiskoksi ruhjoutuva Ylisöpö piirtää hyytävän kuvan siitä, miten tyttöjä kielletään kasvamasta aikuisiksi ja tylyn konetaustan raahaama Yksin on aidosti lohduton kuvaelma ulkopuolisuudesta. Herkimmilleen kaksikko antautuu päätösraidalla Hyvä olo, jossa omanarvontunto vaihtuu avoimuuteen ja epävarmuuteen:

”Kahden kesken /
tahdon olla epävarma /
koska vain silloin maltan katsoa /
itseäni sinussa”

Voi vain kuvitella, kuinka hyvin tämä paljaan kitaran ja lohdullista pulssia pumppaavan hammondin sävyttämä kappale toimisi intiimeissä klubiolosuhteissa.

Levyn on helppo kuvitella olevan ensisijaisesti projekti, joka ei tunnu kaipaavan jatko-osaa. Tällainen musiikki iskee terävimmin silloin kun tekijät unohtavat täydellisesti itsensä ja tavoitteensa. Heti kun musiikkiin lipsahtaa mukaan ripaus ohjelmallisuutta, ollaan lähellä suon silmää.

Raja on hento ja häilyvä, eikä sitä siksi kannata toiste uhmata.

69 Levy vastaa enemmän kuin kysyy, mutta jättää lopussa kaiken auki. Tämän levyn kontekstissa se tuntuu pikemminkin vahvalta lopetukselta kuin raolleen jääneeltä takaportilta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Herra Ylpön ja Rakel Liekin taidenäyttely Yeah! Rock and rollin tulevaisuus esillä Helsingin ANT galleryssa 17.8.–9.9. Näyttelyssä esillä Ylpön ja Liekin suunnittelemia kuvitteellisia levynkansia ja suomalaisten musiikkikriitikkojen niiden pohjalta kirjoittamia levyarvosteluja.