Architecture in Helsinki – Moment Bends

V2/Downtown

Architecture in Helsinki on musiikillinen Lauantai-pussi.

Yhdellä idealla ratsastaminen ei ole koskaan ollut australialaisen Architecture in Helsingin juttu. Eikä ole nytkään.

Vaikka Architecture in Helsinki on vuosien varrella hioutunut vellovasta ja hahmottomasta kollektiivista viisihenkiseksi elektropopyhtyeeksi, uuden Moment Bendsin kappaleet pursuavat edelleen postmodernia pop-nörttivihjailua kymmeniin eri suuntiin ja mielleyhtymät vaihtelevat yhden biisin aikana Princestä Hot Chipiin ja Talk Talkista We Are Scientistsiin.

Juuri tämä hallittu kaaos on aina erottanut bändin muista: Architecture in Helsinki osaa olla hillityn tyylikäs niin kuin Cut Copy tai Röyksopp, mutta myös yhtä juustoinen kuin Scissor Sisters. Se osaa flirttailla Metro Stationin ja kumppaneiden ällöttävän mikkihiirihuttuilun kanssa pitäen silti samaan aikaan hipster-tiedostavasti kulmansa kurtussa kuin Asteroids Galaxy Tour tai Simian Mobile Disco.

Architecture in Helsinki ei ole kuitenkaan mikään pastissibändi, vaan onnistuu jollain ilveellä aina kuulostamaan tunnistettavasti itseltään. Kaikessa poukkoilevuudessaan Moment Bends on kuin lapsuuden Lauantai-karkkipussi: eri nameilla ei sinänsä ole paljonkaan tekemistä keskenään, mutta jotenkin ne mahtuvat samaan pakkaukseen. Joistain karkeista pitää, joistain ei, ja himo niihin parhaisiin makupaloihin herää kerta toisensa jälkeen – vaikka samaa melliä tietää jauhaneensa ennenkin.

Karkkipussi on hyvä analogia Moment Bendsille siinäkin mielessä, että mitään syvällisen seesteistä modernien nuorten aikuisten itsetilitystä se ei ole tarjoa. Riikinkukon väreissä räiskyvä ja yltiöiloinen tanssimeininki on näinä aikoina aina piristävää.

Kaikkine ristiriitaisuuksineen asetelma on arvostelijan näkökulmasta kaksipiippuinen miekka. Kun levyä kuuntelee, joka toisella kerralla tuntuu, että sen pitäisi saada korkeat pisteet positiivisuudestaan ja häpeilemättömästä karamellikarkelostaan, joka toisella kerralla käämit käryävät epätasaisen esityksen takia. Ja synkimpinä hetkinä tulee mietittyä onko Architecture in Helsinki juuri muuta kuin ison maailman Beats & Styles.

Kumpikaan tulkinta ei ole oikea mutta ei myöskään täysin väärä. Moment Bendsin suurin ongelma on, että mikä ikinä grande idèe levyn takana onkaan ollut, se ei kanna ihan loppuun asti.

Biisimateriaali on epätasaista, mutta parhaimmillaan yhtye on edelleen loistava: Desert Island ja Escapee ovat juuri niitä söpistelynaivisteluja, jotka joku urpo teinilaskelmaatio tekisi aivan tosissaan, mikä ottaisi tällaista vanhaa jarrua päähän ja korviin yhtä hellästi kuin se hammaslääkärin ”vaan ihan vähän isompi” pora. Mutta Australian A. Aaltojen tuotoksena kappaleet soljuvat niin ihanan itseironisessa hattarapilvessä, että tekee mieli nuolla omaa kyynärpäätä.

Sleep Talkin’ -biisin kertosäkeen valtava Queen-sovitus ja peittelemätön suureellisuus tuo kaikessa muovisessa sielukkuudessaan mieleen ruotsalaisen Miike Snow’n loistavan Animal-levyn hienoimmat hetket. Muutaman täysosuman varjolla on kuitenkin vaikea antaa antaa anteeksi levyn pahimpia rikoksia; W.O.W.:n läpitylsää länkytystä, jonka ”kruunaa” S Club 7 -ihottumaa aiheuttava nallekarkkijollotus, tai Denial Stylen jotenkin ihan väärällä tavalla haettua minimalismia, joka tekee biisistä niin tylsän, että välillä unohtaa kuuntelevansa musiikkia.

Loput biiseistä sijoittuvat aika tasaisesti jonnekin näiden ääripäiden piirtämälle janalle paskasta parhauteen. Ja pakko on vielä laittaa That Beep tuohon hirveimpien biisien listaan, on se niin karmeaa ja yhdentekevää kuultavaa.

Joka tapauksessa kaukana ovat edellisen Places Like This -albumin (2007) kiihkeimmät rämistelyt, jotka olisivat saaneet Jaakko & Jaynkin kateellisiksi. Eikä siinä mitään, mutta ei tämä nyt ihan niin tykisti lähtenyt kuin olisi voinut.

68 Moment Bendsin tekeminen kesti neljä vuotta. Ehkä siinä on osasyy kokonaisuuden hajanaisuuteen. Neljässä vuodessa ehtii tapahtua paljon.

http://www.youtube.com/watch?v=yr79Pq8q5vY