Antti Hurskainen – Ozzyteksti

Savukeidas

Näin sitä ollaan! Ozzy Osbourne eksistoi.

Näin sitä ollaan! Ozzy Osbourne eksistoi.

Antti Hurskainen hamuaa Ozzytekstillään totunnaisuuksien ja itsestäänselvyyksien tuolle puolen ja tulee luoneeksi varsin toimivaa kirjallista esseistiikkaa.

Ozzyteksti_KansiOzzyteksti on kirjallisuuden laji.” Näin lukee Antti Hurskaisen alkusyksystä ilmestyneen esikoisteoksen takakannessa. Kuudesta itsenäisestä, keskenään moninaisesti risteävästä esseestä muodostuvan kokoelman tavoite on kunnianhimoinen. Se haluaa kaivautua syvälle – läpi tavanomaisen rock-biografian, ohi musiikkitieteellisen tietokirjan, yli paljaan kritiikkitekstin; kulkea kohti kaunokirjallisia päämääriä subjektin kokemuksen kautta – lyhyemmin: olla kokonaista, pohdiskelevaa esseistiikkaa.

Tätä pyrkimystä vasten aihevalintaa voidaan kaiketi pitää rohkeana. Eikö jotenkin kunniakkaampaa olisi syventyä vaikkapa Baudelairen runouteen tai esimerkiksi analysoida nyky-Venäjän demokratiakehitystä suhteessa kotimaiseen maahanmuuttokriittisyyteen? Miksi valita esseekokoelman aiheeksi moninkertaisesti banalisoitu rock-reliikki, heavymetallin esi-isä, entinen konservatiivisen arvomaailman ”vaarantaja”, sittemmin maailmanlaajuiseksi ”mattinykäseksi” muotoutunut ja kristillis-republikaanisen presidenttivaalikampanjan maskottihahmoksi päätynyt tosi-tv-zombie?

Juuri siksi. Siksi, että valitsemalla aiheekseen Ozzy Osbournen Hurskainen paitsi porautuu kohteeseensa odottamattomista tarkastelukulmista, monitahoisesti haastaen ja polemisoiden, asettaa hän samalla itsensä subjektina kiinteäksi osaksi tulkinnallista ja tarinallista kaarta. Ennen kaikkea kuitenkin osoittaakseen kuin tiedostamattaan sen, että sisältökohteen valinnalliset perusteet ovat lopulta epärelevantteja kysymyksiä esseistiikan onnistumisen tai epäonnistumisen kannalta. Tämän hän kertoo aihevalintansa ohella myös metatasolla kohdealueensa sisällöllisten käsittelytapojen kautta. Ja kuitenkin: valitulla aihepiirillä on mitä suurin merkitys kirjoittajalle itselleen – merkitys, jonka hän puun juuriston eri haarojen kautta kokoaa lukijalleen yhtenäiseksi, ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi.

Tuon samaisen puun kuoren – eräänlaisen pintatason sisällöllisen aineksen – muodostavat pohdinnat musiikista, lyriikasta, henkilöhahmoista, populaarikulttuurin ilmiöistä ja kirjoittajasta kokevana subjektina. Puun monipolvisessa oksistossa täsmentyvät edellä mainittujen ylätason nimittäjien haarautuminen kielen, kirjallisuuden, kulttuurin, antropologian, semioottiseen koodiston, filosofian, estetiikan, kritiikin ja miksei psykologiankin käsittelytavoille alisteisiksi. Edeltävät tiivistyvät lopulta puun ytimessä, Hurskaisen antautuessa parhaimmillaan jopa ontologisiin ja eksistentiaalisiin pohdintoihin, sekä hänen pyrkiessään kuin varkain – joko tiedostamattomasti tai asiasta hyvinkin tietoisena – kohti itsetulkitun intersubjektiiviseksi julistamista. Ja kaiken tämän keskellä: kirjoittaja kastelee puutaan vailla minkäänlaisen pakkoakateemisen, käsite- ja kapulakielisyyksiin sortuvan teoretisoinnin suoja-asua.

Kokoelman yhtenäisyyden kannalta sisällön tekstuaalis-kuvallisen ja historiallisen käsittelykaaren voi tiivistää sanaparin Black Sabbath alle. Pitkin matkaa palataan vähintäänkin viittaustasolla tuohon monia superlatiivisia määreitä itseensä populaarimediakontekstissa sisällyttäneeseen yhtyenimeen, mutta Hurskaisen teksteissä viittaussuhteiden relevanssi on aina perusteltu ja alisteinen syvemmälle tulkinnalliselle ja arvoarvostelmia sisältävälle käsittelytavalle. Keskeistä on joka tapauksessa se, että kirjoittaja pyrkii tarkastelemaan kohdettaan sekä totunnaisesta poikkeavalla tavalla että ennen kaikkea pyrkimään ilmiöiden ja kanonisoitujen kuvastojen taakse – taiteen ja olennoimisen ontologisiin ytimiin.

Pyrkimyksessään Hurskainen osoittaa lähes nietzscheläisen ehdotonta ankaruutta ja toisaalta olemisen syvimmän olemuksen ja ajassa olemisen suhteiden paljastamisen halua. Näin on erityisesti avausesseessä Black Sabbathin gospel, jossa kirjoittaja-kokija haastaa; asettaen dialektikon tapaan teesikseen väittämän Black Sabbathin näkemisestä ensisijaisesti totutusta, historiallis-yhteiskunnallisessa julkikuvassaan aluksi pahaksi tulkitusta, sittemmin populaarikulttuurisesti pahan kuvaston viihteellistäjän roolistaan poikkeavasti, ankarana kristillisyyden ilmentäjänä. Yhtyeenä, jonka lyyristä sanomaa on luettava raa’alla, aukottoman kirjaimellisen tulkinnan otteella. Vasta siten tekstin, musiikin ja visuaalisuuden on lupa ilmentyä aidosti paljaana ja kokonaisena. Vasta siten on lupa ymmärtää yhtyeen sanomaa taiteen, yksilön ja yhteiskunnan kannalta. Vasta siten on lupa antautua filosofiselle entiteetille Ozzy Osbourne mielikuvien, henkilöhahmojen ja ilmiöiden takana. Vasta siten on lupa luoda ”ozzykerronnallista” eheyttä narratiiville, joka huipentuu esseessä Mustan renessanssi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Ankara Hurskainen on myös konkreettisemmalla, populaarimmalla tasolla, ruoskiessaan näkymätön kriitikon viitta harteillaan kohteidensa, sekä niihin liittyvien oheisilmiöiden epäonnistumisia. Heikoimpina hetkinään hän onkin vaarassa luisua kohti parjaamiansa geneerisen rock-kirjallisuuden muotokielisiä ilmaisutapoja, mutta onnistuu aina lopulta johtamaan sekä perustelunsa että kertomuksellisuutensa kohti teoksen kokonaisuuden kannalta oleellista kirjallista ja sanomallista ydintä. Eikä näitä vaaranpaikkoja mahdu matkalle onneksi kovin monta.

Välillä Hurskainen tosin tekee yleistyksiä, joista paljastuu kirjoittajansa ääni sukupolvensa edustajana. Näin on esimerkiksi hänen tulkitessaan ja arvottaessaan hieman yksisilmäisesti 1980-lukulaista musiikkikehitystä. Paikoin myös harmittaa Hurskaisen ehdottomuus nähdä tiettyjen referenssiartistien taiteellisessa olemassaolossa ainoastaan negatiivista – tässä näkökulmaa ei haluta kääntää. Jälkimmäisen antaa kuitenkin anteeksi, paitsi kattavan perustelutasonsa vuoksi, ennen kaikkea siksi, että kyse on koko teoksen kannalta myös tyylillisestä, kerrontaa ohjaavasta seikasta.

Sen sijaan omaa 1990-lukulaista nuoruuttaan pienen paikkakunnan asukkaana – juuri ennen globaalisti digitalisoituneen viestin- ja medianvälityksen murtautumista koko kansan itsestäänselvyydeksi – Hurskainen kuvaa suorastaan hersyvän tarkasti havainnoiden. Näin erityisesti esseessä Elävänä huoneessa, jossa kirjoittaja-kokija onnistuu tiivistämään synteesinomaisesti edustuksellisuutensa yhtenä erään populaarimusiikillisten sukupolvien ketjun viimeisistä edustajista, juuri ennen kaiken kuviteltavissa olevan saavutettavuutta modernien kommunikaatiovälineiden avulla.

Kuvatessaan aikaa, joka tarjosi tilaa mielikuvitukselle, saavuttamattomilta tuntuville haaveille, äänilevyjen ja julisteiden fetissiluonteille ja kaikelle sille kokonaisvaltaiselle kokemukselle, josta jokainen tuleva sukupolvi kirjoittajan teinivuosien jälkeen on lopullisesti, tai ainakin osittain pysyvästi irtirepäisty. Aikana, jolloin kaikki on saavutettavissa ilman erillispyrkimystä. Erityisen onnistuneeksi ja universaaliksi itseanalyysin tekee lopulta se, ettei Hurskainen edellä kuvatusta romanttisesta suhtautumisestaan huolimatta suostu liittymään nostalgikkojen ja retrokkien menneitä aikoja haikailevaan valituskuoroon, vaan näkee historian, nykyisyyden ja tulevaisuuden mahdollisuuksina – variaatioina kokemuksen eri puoliin.

Kuin pisteenä iin päälle, onnistuu Hurskainen aution saaren levyvalikoiman tematiikkaa ruotivassa lopetusesseessään Into the Void ja autio saari vetämään yhteen kokoelmansa sisällöllisen ydinluonteen, pohtiessaan musiikillisen kokonaistaideteoksen transsendentaalia luonnetta ja onnistuneimmiksi kokemiensa teosten metatasollisia piirteitä. Samalla hän tuntuu tavoittavan myös jotakin yleisempää: piirtämään havainnekuvan yhtäältä niin merkityksellisten taideteosten luonteesta kuin onnistuneiden taide-elämysten perusteistakin.

”Musiikin taika on kuitenkin sula mysteeri, ei maailmamme kaltaiseksi pelkistyvä toinen maailma.” (Antti Hurskainen: Ozzyteksti. Savukeidas, 2013. Sivu 180).

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!