Anna Järvinen – Anna själv tredje

Johanna Kustannus

Anna Järvinen asettuu kolmannella albumillaan lohduttajan ja lohdutettavan rooliin pienellä ja hennolla otteella.

Laulu lähtee liikkeelle jostakin pienestä, kuin puhalluksesta. Se ottaa voimaa ympäröivistä tunteista ja yltyy kevyeksi mutta puuskittaiseksi tuuleksi. Ääni paljastaa kiinni rauenneet silmät ja hienoisen irtonaisen hymyn. Se toistaa kehonliikkeet, jotka heiluvat äänen virrassa kuin haviseva lehti.

Laulu on eläytymistä.

Anna Järvinen on kolmannellakin levyllään oma vangitseva itsensä. Hän on kulkenut pitkälle niistä ajoista, jolloin hänen vokalisointinsa oli lähinnä kaunista kuorrutusta Granadan sympaattisen indiepopin pinnalla. Soololevyjen myötä Järvisestä on sukeutunut todellinen tulkitsija, jonka omaleimaisuus on yksissä levyjen musiikillisen ilmeen kanssa. Taustayhtyeeksi vakiintuneen Dungenin loihtima pumpulinen sointi on irrottamaton osa Järvisen ääntä.

Anna själv tredje on suoraa jatkoa edeltäjilleen, mutta samalla se on oma kokonaisuutensa, jolla on vahva tunnelma. Albumi on lämmin ja syvä, tulkitsijansa näköinen. Järvisen musiikki ei ole kappalekeskeistä, pikemminkin levyt ovat syviä sukelluksia jonnekin toden ja fantasian, menneisyyden ja kuvitelmien rajamaille.

Suoranaisia kiinnekohtia on vähän. Kuulijan on osattava upota ilmaisun kokonaisvaltaisuuteen. Reitti käy helpoimmin Järvisen persoonan kautta. Järvinen ei ainoastaan laula. Hän hengittää laulujaan, hän elää niitä. Ja samalla hän saa laulut elämään itseään.

Järvinen sukeltaa jokaiseen kappaleeseen sulkien muun maailman ulkopuolelleen. Hän osaa kutistua ja kasvaa säestyksen mukana. Erityisen vaikutuksen tekee hänen tulkintavoimansa pienissä hetkissä. Esimerkiksi hajoamispisteeseen asti hauras Vals för Anna on huikea osoitus siitä, miten paljon tunnetta yksi henkäyskin voi sisältää.

Albumin nimi viittaa kristilliseen maalausteemaan, jossa kuvataan Jeesuksen ja Neitsyt Marian lisäksi Marian äitiä, Annaa. Vaikka kyse lienee ennen kaikkea sattuman mahdollistamasta sanaleikistä, on rinnastuksessa jotakin osuvaa. Järvisen hahmo on äidillinen ja jollakin tavalla jopa pyhä. Hänen laulunsa hymyilevät lohdullisesti ja lupautuvat kantamaan kuulijan huolia. Ne silittävät uneen ja saavat kaiken tuntumaan pehmeältä ja helpolta.

Teemat ovat kuitenkin raskaita. Järvinen laulaa paljon itselleen. Lohduttaakseen, opastaakseen, nähdäkseen itsensä sekä äitinä että lapsena. Järvinen määrittää lauluissaan suhdettaan menneeseen, jotta voisi ottaa tulevan vastaan. Levy tuntuu jonkinlaiselta laajalta vastaukselta Järvisen Lilla Annalla esittämään kysymykseen:

”Lilla Anna var har du hamnat?”

Vastausta etsiessään Järvinen käy läpi tukun tunteita ja muistoja, pelkoja ja unelmia. Lopulta hän uskaltaa nousta kaiken koetun yläpuolelle:

”Inget ångrar jag / Inga blickar som sade ja /
Inga tårar fast de rann” (Ångrar inget)

Järvinen on sanoittajana vahva ja runollinen. Hänen tekstinsä perustuvat lyhyisiin havaintoihin ja suoriin lauseisiin, joista rakentuu kuin huomaamatta avosylinen ja tunnepitoinen kuvaelma. Tekstit ovat tuttavallisia, syviä, mutta samalla napakan toteavia.

Havuntuoksuisella avausraidalla hän osoittaa hallitsevansa tyylinsä myös suomenkielellä. Utuisen Uppåt framåt på finskan riveihin kätkeytyy koko levyn perusasetelma:

”Älä katso taakse tyttöni mun / Helposti vaan surut näkee niin /
Kävellään me käsikädessä / Mun askeleet ja sun vie huomiseen”

On selvää, että näin voi laulaa vasta silloin kun on katsonut riittävän monta kertaa taaksepäin.

Vaikka yksilöperspektiivi on vahva, ei levy tunnu itsekeskeiseltä tai sisäänpäin kääntyneeltä. Teemat ovat niin yleistyskelpoisia ja Järvinen tulkitsijana niin avoin, että kuulijan on helppo poimia tunteet omikseen. Levy on hyvin tumma, mutta huokuu samaan aikaan valkoista valoa. Musiikin ja sanojen yhteisvaikutus on puhdistava.

Suomalaispainokseen tökerösti ympättyä, Olavi Uusivirran kanssa esitettyä Nuori ja kaunis -duettoa lukuun ottamatta levy on huomattavan yhtenäinen. Niinpä tarvitaankin monta kuuntelukertaa ennen kuin albumi paljastuu Järvisen uran monipuolisimmaksi.

Levyn retrohenkiseen sointiin sekoittuu ilmavaa psykedeliaa, jousin makeutettua kevytsoulia ja kaihoisaa americanaa. Tyylilainat eivät ole suoria, vaan pikemminkin nyansseja kepeästi tanssahtelevan kokonaisuuden pinnalla. Vaikka kappaleet olisivat miten paikattomia tai surumielisiä hyvänsä, niissä soi jonkinlaisena kiehtovana taustakaikuna ruotsalainen kesäpäivä.

Anna själv tredje on musiikillisesti ja sanomaltaan niin latautunut, että se on helppo nähdä jonkinlaisen trilogian päätöksenä. Järvinen on nyt käynyt levyillään läpi sielunsa haavoja ja vapautunut niiden taakasta. Katse voi aueta viimeinkin eteenpäin.

Tässä mielessä Järvisen sooloura muodostaa eräänlaisen tarinan aikuistumisesta. Ajallisen perspektiivin karttuminen ei vie tapahtumilta ja muistoilta sisältöä. Pikemminkin se jalostaa niitä, opettaa suhtautumaan niihin. Järvinen tunnustaa tunteensa, mutta ei arvota niitä.

Tämä on hieno piste pitkälle pohdiskelulle.

89 Anna Järvinen on omaleimainen ja persoonallinen tulkitsija, jonka jälki on ollut levy levyltä hurmaavampaa. Samalla hän on kuitenkin pysynyt hyvin uskollisena tyylilleen. Jatkossa on kiinnostavaa nähdä, kuinka monta kertaa hän voi vielä ylittää itsensä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Anna Järvinen – Lilla Anna