Animal Collective – Centipede HZ

Domino

Virnuvia valkoisia miehiä värikkäissä T-paidoissa. Gimme Indie Rock!

Yliannostus yliannostusta, olkaa hyvät.

Jaksan 19 minuuttia. Tasan. Sen jälkeen on otettava happea.

Huomaan kaipaavani jotakin aitoa, raikasta, tuoretta. Sammalpohjaisen kuusimetsän tuoksua sateen jälkeen, tuulen leikkiä rakkaani hiuksissa, mustarastaan ujoa kujerrusta aamun hiljaisena hetkenä.

Animal Collective ei tarjoa näistä mitään.

Sen sijaan yhtyeen yhdeksäs studioalbumi on täynnä ääniä. Ne eivät puuroudu kakofoniaksi, mutta paljon niitä on. Ja vain harva niistä tuntuu puhtaalta. Ääniä on käsitelty, jynssätty, naarmutettu, kääritty kelmuun. Niitä on poltettu sinisellä liekillä, iskukuumennettu, syöty ja syljetty, pilkattu. Vasta sen jälkeen ne ovat saaneet paikkansa.

Kaikki on siis jotakuinkin ennallaan.

Suuri muutos olisikin ollut ihme. Animal Collective tuntuu uskovan innovatiivisuuteensa niin palavasti, että luovuus alkaa muuttua maneereiksi. Centipede HZ vauhkoilee runsaan 50 minuutin ajan päästämättä yhtään luonnollista ääntä. Levy rynnii, hakkaa, murjoo, peittää tunteensa, aukeaa kymmeniksi samanaikaisiksi tapahtumiksi ja kiirehtii antamaan itselleen merkityksiä ennen kuin kukaan muu ehtii saada siitä otteen. Mutta tätä kaikkea yhtyeeltä saattoikin odottaa.

Levy on loogista jatkoa Animal Collectiven aiemmille Domino-albumeille, Strawberry Jamille (2007) ja Merryweather Post Pavilionille (2009), mutta ei rakenna identiteettiään suhteessa edeltäjiinsä. Strawberry Jamin puuduttava fragmentaarisuus on vaihtunut yhtenäisempiin kappalerunkoihin ja Merryweather Post Pavilionin vinoutunut seesteisyys on vain muisto kollektiivin hakatessa vimmaisia rytmejään ilmoille. Centipede HZ on huutomerkkejä heittelevä levy, eräänlainen ylikierroksille ajautunut vainoharhainen krapula. Sen kuvia katsoo, kun muuhun ei pysty, mutta kieputus alkaa huimata nopeasti.

Centipede HZ:n ytimessä on armotta jyskyttävä maaninen rytmi, jonka päälle tuhannet yksityiskohdat ja keskittymishäiriöiset laulurivit muodostavat kaleidoskooppimaisen tekstuurinsa. Lauluissa on parhaimmillaan vastustamatonta kiihkoa, mutta levymitassa ilmaisun dynamiikka jää ohueksi. Kun yliannostus iskee, sitä ei tee mieli lääkitä samoilla tajunnanlaajentajilla, jotka yliannostuksen aiheuttivat. Niinpä levyn käyttöarvon huomaa kyseenalaistavansa siinäkin vaiheessa, kun sen kataklystisesti sinkoilevista äänimassoista on tullut riippuvaiseksi.

Liika on liikaa, mutta vähempi ei ole Animal Collectivelle vaihtoehto.

Yhtyeen virman hulluuden rinnalta tuntuvat puuttuvan tasapainottavat voimat. Ääni ei korvaudu hiljaisuudella, päällekarkausta ei pohjusteta hienovaraisella flirtillä. Pauhun keskellä laulumelodioilta huomaa kaipaavansa pientä armoa, mutta nekin tuntuvat olevan tuotannon vietävissä. Välillä vaikuttaa siltä, että orkesteri on huomannut idea- ja kikkavarantojensa rajojen lähestyvän, hätääntynyt havainnostaan ja ryhtynyt varmistamaan selustaansa läiskimällä tuhatmäärin jippoja ja kuorrutteita sinne tänne. Laukaukset osuvat usein maaliinsa, mutta varsinaista persoonaa ei kokonaisuudelle synny. Niinpä levystä on vaikea saada otetta sittenkään kun kappaleet ovat alkaneet hahmottua ja tulla tutuiksi.

Ilon ja oivalluksen hetkiä toki riittää. Varsinkin levyn alkupuoliskolla Animal Collective vetää monta kertaa maton jalkojen alta ja jättää raajat vispaamaan neuroottisesti ilmaa. Kerrasta päähän jäävä Today’s Supernatural on silmittömyydessään yksi Animal Collectiven riemukkaimpia luomuksia kuunaan, ja nenäkkäästi härnäävällä Applesaucella yhtye ryöstää määräysvallan itselleen ihailtavan röyhkeästi.

Kollektiivi hallitsee myös kuuntelu kuuntelulta kasvavat kappaleet. Father Timen pahaenteisyys houkuttelee pariinsa kuin kielletty ilo ja pakottaa lopulta yhtymään neuroottiseen tunnushuutoonsa. Kärpässienten suvulta nimensä lainannut Amanita tuntuu puolestaan tähyävän päätösraitana uusiin maailmoihin – ”to the other places that we never had” – joissa horisontti ei ole ainakaan sen suoremmassa.

Usein ote kuitenkin herpaantuu ja yhtye tukehduttaa itsensä. Kun varsinainen sävellystyö pelkistyy kaavamaisia äkkikäännöksiä tekeväksi laulurihmaksi, kääntyy tuotannon rikkaus musiikkia vastaan. Esimerkiksi Mercury Man pulputtaa ajan akvaariossa kuin viimeistä päivää, mutta ei pääse lasiseinien sisältä millään pois. Näillä hetkillä Animal Collective muuttuu yllättävän haavoittuvaiseksi. Vaikka levyn musiikki iskeytyy suoraan alitajuntaan, suhde siihen muodostuu järkiperäiseksi.

Tämä on aidosti hankala asetelma.

Animal Collectiven hienoin piirre on sen kyky haastaa kuulija jatkuvasti. Nykyistä helppotajuisempana en haluakaan yhtyettä kohdata. Huomio kohdistuu kuitenkin liian usein yksityiskohtiin kokonaisuuden sijasta. Vaikka yhtye ampuu taivaalle tonnikaupalla väriräjähteitä ja näivettää itsepintaisimmatkin vastalauseet puhumalla härskisti päälle, sen ilmaisu on kuitenkin ennemmin kaavamaista kuin aidosti moniulotteista.

Spektaakkelin yhteiskunnassa ihmisestä tulee turta. Siksi Centipede HZ:n huima nousukiito kääntyy kerta toisensa jälkeen välinpitämättömäksi haukotukseksi. Jos levyä kuuntelee siivu kerrallaan, sieltä täältä näykkien, osuu korvaan todennäköisesti muutamassa sekunnissa yksi neronleimaukseksi luokiteltava ratkaisu. Pidemmän päälle tällainen kuuntelu on kuitenkin päämäärätöntä. Niinpä aarrearkku tekee mieli naulata kiinni kohta sen jälkeen kun sen arvokkaimman sisällön olemassaolon on sisäistänyt perinpohjaisesti.

Jospa kannen alle jäävä porina paineistuisi seuraavaan levyyn mennessä kunnon räjähdykseksi.

74 Animal Collective osaa innostaa. Se kaappaa kysymättä mukaansa ja pakottaa tunnustamaan lähestymistapojensa olevan jotakuinkin hienointa mitä musiikille on pitkään aikaan tapahtunut. Mutta osaa se lannistaakin. Saatuaan tunnustuksensa yhtye jatkaa painostustaan, kunnes kehuista alkaa tulla velvollisuudentuntoisia. Lopulta sekä yhtye että kuulija vaikuttavat voimattomilta. On aika vetää henkeä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!