Aino Venna – Marlene

Stupido

Aino Venna.

Vuoden elegantein esikoislevyttäjä tuo chansonin ja elokuvadiivat suomalaisen indiemusiikin kentälle.

Minä pidän roolileikeistä taiteessa. Pidän hahmoista, joiden taakse voi kuvitella tarinan vain paria promokuvaa vilkaisemalla. Aino Venna on sellainen hahmo, ja hänen debyyttialbuminsa mustavalkoinen kansikuva sellainen kuva. Vennan tuskastuneena poseeraava, alaviistoon suuntautuva olemus tuo mieleen kirjallisuuden modernismin, filosofian eksistentialismin, mustan kahvin, jazzmusiikin, beat-sukupolven ja uuden aallon elokuvat. Hän on toisin sanoen valmiiksi täydellinen poptähti. Hän asettuu viitekehykseen, joka on romanttinen ja riittävän kaukana Hakaniemenrannan rännästä.

Sitten tarvitaan enää musiikkia.

1950-lukua larpattaessa yhtälön tämä rakennuspalikka voisi romahduttaa koko yrityksen, mutta ilmeisesti jotkut vain osaavat valita itselleen sellaisen persoonan, joka on riittävän lähellä omaa itseä tuntuakseen luontevalta. Kyse on tietysti myös sopivista muusikoista. Vaikka minua ärsyttääkin tämä, että “Aino Venna on yhtye, joka on nimetty laulajansa mukaan”, niin kyllähän Marlenella yhtye soittaa. Erittäin hyvä ja joustava sellainen.

Dramaattinen, herkkävireinen ja totaalisen vaikuttava Venna pystyy siis liikkumaan vapaasti chansonista elokuvaballadeihin, Peggy Lee -tyyppiseen hienostuneeseen viihdemusaan ja 1950-luvun lopun poppiin. On mahtavaa kuunnella, kun joku saa avoimen piikin suosikkihuvipuistossaan temmeltämiseen. Venna nauttii joka hetkestään diivana ja universumin keskipisteenä. Siitä kai tulee se läsnäolon tunne, joka on vaikuttavinta Marlenessa.

Yhtälön täydentävät hyvät biisit. Avausraita Waltz To Paris saa haukkomaan henkeä: Venna lataa kohtalokkaaseen valssiin kierroksia kertosäe kertosäkeeltä enemmän ja onnistuu loppua kohden kuulostamaan täysin esikuviensa veroiselta. Mitään aivan niin loistavaa ei loppulevyllä ole tarjota, keskimäärin erittäin hyviä ja riittävästi toisistaan erottuvia kappaleita kuitenkin.

Electric Soul vaihtaa heti kakkosbiisinä moodin täysin elämänmyönteiseen kepeään rokkenrolliin, Hail Maryssa on albumin toiseksi parhaat dramaattiset tehot ja nimibiisi hoitelee sisäänpäin kääntyneen herkistelyn. Vain liian pastissinomainen Tony The Pony tuntuu vähän typerältä.

Useimmille Vennan tutuin biisi on Radio Helsingin kesähittiäänestyksenkin voittanut ranskankielinen Suzette. Ilman albumikontekstia se vaikutti teennäiseltä, mutta onneksi se osoittautui vain Vennan yhdeksi puoleksi. Kappalehan on menevä ja hyvä ja kertoo kuitenkin riittävästi Vennasta artistina, ettei anna satunnaiselle kuulijalle aivan vääriä signaaleja.

Marlene ei ole vielä täydellinen suoritus. Toivottavasti se on alkusoittoa sellaisille. Levystä ja sen herättämästä mielikuvamaailmasta tulee kuitenkin hirveän hyvälle mielelle. Tätä voi ensinnäkin kuunnella melkein millaisissa mielentiloissa ja olosuhteissa tahansa. Tämä toimii nyt syksyllä, mutta voi yhtä hyvin olla ensi kesänkin virallista soundtrackia.

Ja Ranskaan päin kallellaan olevat modernistinaiset ovat aina tervetulleita suomalaiseen kulttuurielämään.

79 Vakuuttava debyytti, joka kuulostaa monilta asioilta, mutta ei miltään Suomessa vuonna 2012 -trendikkäältä. Todella vahva artistipersoona, joka ei jätä trippiään puolitiehen. Mainio pelinavaus kerta kaikkiaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!