Josh T. Pearson – Last of the Country Gentlemen

Mute

Lift to Experiencen laulaja-kitaristi palaa kymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen häkellyttävällä levyllä.

Diogenes Koira (412–323 eaa) asui ruukussa. Kyllä, luitte oikein: isossa, kallelleen kaadetussa varastoamforassa, Kybelen temppelin nurkalla.

Paremmin Diogenes Sinopealaisena tunnettu kyynikkojen koulukunnan perustaja oli muutenkin eksentrinen hahmo: kulki päiväsaikaan öljylampun kanssa etsimässä rehellistä miestä (ei löytynyt), vastusti naurettavina pitämiään moraalikoodeja muun muassa syömällä raakaa lihaa ja masturboimalla julkisesti toreilla.

Saipa Diogenes jopa itsensä Aleksanteri Suuren hiljaiseksi heitollaan “etsit isäsi luita, mutta et erota niitä orjan luista”. Kova kaveri ihan joka mittapuulla.

Bändinsä Lift to Experiencen hajottua teksasilainen pastorinpoika Josh T. Pearson teki tavallaan diogeneet: myi omaisuutensa (paitsi nipun dvd-levyjä ja läppärin) ja muutti asumaan hökkeliin kaupungin laidalle.

Kuten Justin “Bon Iver” Vernonilla joitain vuosia myöhemmin, bändin hajoamista seurasi kriisi, joka lopulta kuljetti Pearsonin Ranskaan ja siellä ihmissuhteeseen, jonka hajottua oman elämän murentumista kronikoiva levy viimein syntyi.

“Don’t cry for me baby / you’ll learn to live without me / don’t cry for me baby / I’ll learn to live without you”

Siinä se on, pähkinänkuoressa. Tämä on erolevy, samaa katkeransuloista sappea kuin Shoot out the Lights ja Blood on the Tracks. Noiden levyjen viha ja verevyys ovat kuitenkin vaihtuneet kalpeaksi nääntyneisyydeksi, joka tuntuu tulevan jostain vuosisatojen takaa. Askeesista, lihallisesta maailmasta luopumisesta ja muusta sellaisesta.

Jotain samanlaista eristäytyneisyyttä tässä tosiaan on kuin Bon Iverin debyytissä. Sulavan lumen ja kauriinpaistin sijasta haistan kuitenkin vuorten päällä olevien ortodoksiluostareiden suitsukkeen poltetta ja kalkkikiven kosteutta. Pearsonin valtava parta tukee munkkiteoriaa.

Vaikka levyn nimi on Last of the Country Gentlemen, saa counrya etsiä tältä levyltä kirurginveitsellä – löytämättä mitään. Toisaalta, kun sulkee silmänsä ja kuuntelee, huomaa että siihen on vangittu countryn kauan sitten kuollut sielu, hieman samalla tavoin kuin vaikkapa Yhdysvaltain sisällisodan rivimiehet katsovat meitä partojensa takaa kysyvin silmin vanhoista, nuhjuisista, seepianvärisistä valokuvista.

Tämä on kuolleiden laulua, varoitushuuto helvetin porteilta. Impotenttia paikoilleen jämähtäneessä tilassaan, ja täynnä voimaa juuri samasta syystä.

Rakkaus on ajanut Pearsonin hulluuden partaalle. Kyvyttömyys sanoa mitään – tämän levyn ja Lift to Experiencen ainoaksi jääneen levyn The Texas-Jerusalem Crossroadsin (2001) väliin mahtuu kymmenen kuivaa vuotta – demonstroituu kuumeisina kymmenminuuttisina, joissa Pearson kiertelee ja kaartelee totuutta, joka on niin kamala, ettei sitä saa sanotuksi ääneen.

Kappaleessa The Honeymoon’s Great: Wish You Were Her se viimein tulee. Ollaan häämatkalla, ja Pearson kaipaa rakastamaansa naista. Kuten arvaatte, se ei ole hänen vaimonsa.

Kolmentoista minuutin ajan tunteidensa raastama mies tasapainoilee kahden rakkauden välillä, välillä vitsaillen…

“I’m day-drinkin’ about seeing that woman / and it’s drunk drivin’ my mind’s eye blind”

…ja välillä kärsien niin, että kuulijaakin sattuu:

“I wish that you were her / oh flesh of my flesh / I wish that you were her”

Kuten Van Morrison T. B. Sheetsillä tai Tim Buckley Nobody Walkinilla, Pearson repii sydäntään irti kuin mätää hammasta, aina välillä pysähtyen huohottamaan tuskissaan.

Levyn selän taittuessa Honeymoonin jälkeen päästään jonkinlaiseen postkoitaaliseen suvantoon, josta syntyvät kaksi loputonta selitysten litaniaa, Sorry With a Song ja Country Dumb.

“From the start I told you of my dark colourful chequered past / ya had to ask and how I ruined the lives of those I loved without so much as a bass awkward glance / and the long winding roads buried down blacked out towards recovery / and how it took the great god Jehovah himself to re-uncover me”, Pearson tuskailee näistä ensimmäisessä, kupaten pahaa verta itse iskemistään haavoista.

“There are reasons that I was alone when I met you / reasons that go back a long long way in time / and there are reasons I’m surely going to leave you / they come from a circle in history, woman, that ain’t hardly even mine / and in this unbroken circle I will be the first at the end of the line”

Selittelyn makua, ja juuri siitä syystä niin totta. Ukko jaarittelee ja jaarittelee eikä tunnu saavan sanottua sitä, että sielussa on tyhjä kohta – ja tyhjästä on paha nyhjäistä.

Musiikillisesti levy on yhtä askeettinen kuin sen kantava teema. Pearson tukee yllättävän korkeaa ääntään (parran perusteella odottaa jotain paljon möreämpää) melkein rytmittömästi ja jälkiajatuksenomaisesti näppäillyllä akustisella kitaralla.

Levy kuulostaakin enemmän pitkän välispiikin ja virren välimuodolta, jota huolimattomasti tuettu kitara maustaa. Tässä seurassa Dirty Threen ja Grindermanin Warren Ellisin surullinen mustalaisviulu on kuin vettä janoon nääntyvälle.

Tämä ei ole helppo levy. Pearson itse ei sanomansa mukaan pysty kuuntelemaan sitä. Sen voima ja viehätys on kuitenkin sen pohjattomassa rehellisyydessä, sen halussa sanoa jotain todellista popmusiikin lattealla kielellä.

90 Kuten Leonard Cohen ensimmäisillä levyillään, Pearson nousee menneisyytensä tuhkasta tavalla, joka hakee vertaistaan popmusiikin historiassa. Nylkee muodon, valuttaa siitä veret ja tarjoilee sen meille tavalla, jota ei ensikosketuksella voi oikein edes ymmärtää.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Josh T. Pearson – Woman, When I’ve Raised Hell (FD Acoustic Session)