Toukokuussa kuuntelemme vuoden 1989 järisyttävimpiä kappaleita. Uusi biisi joka päivä!
Vuoden 1989 klassisimmat popkappaleet Baby I Don’t Caresta Fools Goldiin parin hiirenklikkauksen päässä!
”King Monkey on nyt ottanut vallan ja Brown laulaa narkoottisen etäisenä, vieraantuneena, kuin omaan bändiinsä kyllästyneenä.”
”3 Feet High and Risingin vaikutusta on vaikea yliarvioida. Pian piirroskukkasia ja kevytpsykedeelistä kuvastoa alkoi pullahdella esiin eri puolilla popkulttuurin valtavirtaa.”
”Silmämunamme (ja korvamme!) on viillelty kahtia, nyt näemme kahta paremmin. Ja emme kuule mitään.”
Se olikin vain poseerausta…
Samuli Knuuti kutsuu sinut tanssiin murjottujen selkien päälle, senkin reikäpää.
”Kuvan ja äänen liitto on joskus niin vahva, ettei kappaletta enää pysty ajattelemaan itsenäisenä teoksena.”
Kun Pepsillä meni Madonna väärään kurkkuun…
Bach Afrikassa happopäissään!
Kimmo K. Koskinen pohtii Faith No Moren syyllisyyttä yhtyettä seuranneeseen huonouteen.
Soul II Soul pelasti Arttu Tolosen kuuman kesän.
Harva artisti uhkailee aseella toimittajaa tai kiristää levy-yhtiön pomolta rahaa huumeisiin ammuskelemalla baarissa.
”Energisoivan Pump Up the Jamin tahtiin voi vaikka tanssia, kokata, juosta, nostaa rautaa, ottaa aurinkoa, juoda jääkylmää olutta ja tehdä vallankumouksen. Siitä tulee voittamaton olo. It makes my day.”
Cure-laulu kategorissa: ”selväpiirteinen, simppeli poplaulu, jota voi melkein tanssia.”
”Kolaa ja maitoa yhdistäessä syntyy nautintakelvoton yhdistelmä, mutta A Love from Outer Space on yhtäaikaisesti ärsyttävän kummallinen sekä miellyttävän tarttuva.”
”Chuck D:n esikuvat eivät ole postimerkeistä löydettävissä.”
”Beautiful South on sekä maailman helpoiten rakastettava että unohdettava yhtye, siis eräs parhaista.”
”Janie’s Got a Gun saattaa pureutua vakavaan ja vaikeaan asiaan, mutta sen painopiste ei ole inhimillisessä kärsimyksessä, vaan kostossa ja vapautumisessa. Kappaletta kuunnellessa sen kuulija ei ahdistu karmeista tapahtumista, vaan tuntee tyydytystä oikeutetusta kostosta.”
Chime oli omalta osaltaan murtamassa muuria, joka seisoi 1990-luvun alussa vankkumattomana konemusiikin ja rockmusiikin välillä.
”The KLF oli sitä itseään, postmoderni taideprojekti, joka vetää maton kaikkien tulkitsijoidensa jalkojen alta.”
