At the Drive-In – kimuranttius kunniassa.

Vaikutusvaltaisen legendabändin (ja silti underground-nimen) suurimman hitin (ja silti kulttiklassikon) kuuntelemisesta on jo vierähtänyt jokunen vuosi aikaa. Silti biisin jäntevä ja pidäkkeetön tunne hyökyy mieleen selkärangasta. Uusi pyöräytys hämmentää: ei tämä olekaan täydellinen kappale. Paitsi tietyllä tavalla on, ja etenkin oli.

Tarkastellaanpa tämän kappaleen sisältämiä, nykymusiikissa jo rasittaviksi muodostuneita elementtejä: surrealistiset sanoitukset, kimurantti rakenne, nykivä instrumentaatio, räjähtelyä ja sen ennakointia vaihteleva dynamiikka, tempovaihdokset, herkästä karjuntaan vaihteleva laulu. Ja hämmennystä herättävä nimi niin kappaleella, levyllä (Relationship of Command) kuin yhtyeelläkin.

Kieltämättä emocore, math core, metalcore ja muu 2000-lukulainen jälki-hardcoresta ammentava ilmaisu on paljon velkaa At the Drive Inille. Muut uranuurtajat Refused, …And You Will Know Us Byt the Trail of Dead ja Jawbox ovat myös syyllisiä, mutta texasilaisryhmän ilmaisu on kenties se perimmäisin kyljyslettibändien sylttytehdas.

ATDI:n joutsenlauluksi jääneen levyn kärkiraita on tietenkin se, johon whatevercoreen väsähtäneiden syyttävä sormi julmimmin osoittaa. Mutta vaikka perässähiihtäjät ja haudanryöstäjät ovat tehneet parhaansa kopioidakseen One Armed Scissorin intensiivistä tunnelmaa ja monipuolisen mielipuolista musiikillista kaaosta, kappaleen viehätys ei ole näivettynyt.

Toki jäljentäjät ovat saattaneet tehdä musiikillisesti ansiokkaampia kappaleita, mutta harva on saanut ilmaisuunsa ATDI:ssä leiskuvaa aidon tunteen korventava tulta. Tai vastaavaa yllättävyyttä, joka vieläpä toimii vuosikausia myöhemminkin. Suuri syy tähän on vain vaivoin hallinnassa pysyvän ilmaisun huojuva vääjäämättömyys, jossa nykyisten tuotantostandardien vastaiset epätarkkuudet luovat kappaleeseen inhimillisen särmän.

Relationship of Command jäi At the Drive Inin viimeiseksi levyksi, ja hyvä niin. Se oli jo sanottavansa sanonut, ja viimeiset sanat olivat ne voimallisimmat. Jatkaessaan yhtye olisi muodostunut monien liian runsaasti tatuoitujen, liikaa hiustuotteita käyttävien ja liiaksi pukeutumiseen huomiota kiinnittävien yhtyeiden viisaaksi mutta jalkoihin jääväksi isoveljeksi.

Tämän kuin ennalta tietäen yhtye lopetti toimintansa uransa huippukohdassa, josta sillä olisi voinut olla silti mahdollisuus saavuttaa jotakin. Bändi jakaantui kahtia: kitaristi Omar Rodríguez ja solisti Cedric Bixler kasasivat huikean 10-vuotisen uran tehneen prog-core-yhtye The Mars Voltan, kakkoskitaristi Jim Ward ja rytmiryhmä Hinojos-Hajjar puolestaan selväpiirteisemmin alternative-hardcore-osastolle pudonneen Spartan.

Ja hei, At the Drive In on taas kasassa. Mutta uutta materiaalia ei tule. Hyvä niin.

http://www.youtube.com/watch?v=7NYbojdoAQE

Etelä-Ranskan Cannesissa on jälleen se aika vuodesta, kun elokuva-alan tähdet paistattelevat salamavaloissa ja alan vähemmän tunnetut toimijat pyrkivät hieromaan kauppoja ja saamaan tuleville projekteilleen näkyvyyttä. Kuhina on kova, kun pikkukaupunki täyttyy elokuvaväen lisäksi toimittajista sekä julkkisten perässä seuraavista faneista.

Monet Cannes-voittajat ja festivaalille saapuvat huippuohjaajat tunnetaan elokuviensa lisäksi myös siitä, että heidän elokuvissaan on kuultu unohtumattomia kappalevalintoja popmusiikin kentältä. Mitä olisivat Quentin Tarantinon elokuvat ilman amerikkalaisen rautalankamusiikin perinteestä poimittuja sointuja tai edesmenneen Tony Scottin toimintaspektaakkelit ilman 1980-luvun sankarirockia? Juuri niin, vain varjoja loistostaan. Siksi tämän kertaiseen soittolistaamme on koottu tunnettujen ohjaajien elokuvissaan käyttämiä kappaleita.

Jotta soittolistaa ei pelkästään tarvitsisi kuunnella ja jotta lukijamme pääsisivät oikeaan, cannesmaiseen kilpailutunnelmaan, soittolistamme on samalla pieni visailu. Listan oheen on listattu myös ne ohjaajat (ja suluissa elokuvat, joissa kappale soi), joiden elokuvista kyseiset laulut on poimittu. Ohjaajalista on kuitenkin eri järjestyksessä kuin soittolista, joten kuulija saa itse yhdistää oikeat parit. Oikea rivi löytyy tämän tekstin lopussa olevasta kuvasta. Mukavaa visailua!

Ohjaajan valinta

Kappaleet:

1. Brian Eno – By This River
2. Scott Walker – I Still See You
3. Urge Overkill – Girl, You’ll Be a Woman Soon
4. The Yardbirds – Stroll On
5. Circle Jerks – Coup d’etat
6. My Bloody Valentine – Sometimes
7. Code Blue – Spellbound
8. Rick Springfield – Jessie’s Girl
9. Berlin – Take My Breath Away
10. Yello – Oh Yeah
11. Britney Spears – …Baby One More Time
12. Teddy Riley, Guy – My Fantasy
13. Chris Isaak – Wicked Game
14. Ohio Express – Yummy, Yummy, Yummy
15. The Renegades – Do The Shake
16. Francoise Hardy – Le Temps de L’amour
17. R.E.M. – Shiny Happy People
18. Jackson Browne – Late for the Sky
19. The Doors – The End
20. Boris – Farewell

Ohjaajat

a) Joseph Losey (The Go-Between)
b) Martin Scorsese (Taxi Driver)
c) Francis Ford Coppola (Apocalypse Now)
d) David Lynch (Wild at Heart)
e) Quentin Tarantino (Pulp Fiction)
f) Tony Scott (Top Gun)
g) Nanni Moretti (The Son’s Room)
h) Michael Moore (Fahrenheit 9/11)
i) Michelangelo Antonioni (Blowup)
j) Wes Anderson (Moonrise Kingdom)
k) Paul Thomas Anderson (Boogie Nights)
l) Harmony Korine (Spring Breakers)
m) Spike Lee (Do The Right Thing)
n) Alex Cox (Repo Man)
o) Terry Gilliam (Fear and Loathing in Las Vegas)
p) Sofia Coppola (Lost in Translation)
q) Jim Jarmusch (The Limits of Control)
r) John Hughes (Ferris Bueller’s Day Off)
s) Pelelope Spheeris (The Boys Next Door)
t) Aki Kaurismäki (The Man Without a Past)

Kuuntele soittolista tästä.

Oikea rivi

Cannesin elokuvajuhlien palkintogaala sunnuntaina 26.5.

Hei. Hei. Hei. Hei.

Spice Girls.

Kaksi sanaa, jotka mainitaan All Saintsin yhteydessä liian usein. Melanie Blatt, Shaznay Lewis sekä Nicole ja Natalie Appleton eivät varmasti siitä pidä, mutta minkäs teet, kun nelikosta tuli suosittu hieman sen jälkeen, kun maustetytöt olivat valloittaneet koko maailman. Tekivät he mitä tahansa, jonkun mielestä he ratsastivat aina Spice Girlsin suosion siivellä.

Ehkä leima oli ansaittu, vaikka All Saints kulkikin lähinnä TLC:n tasoittamaa polkua. En oikein ymmärtänyt heidän suosiotaan lukuun ottamatta Never Everin ja Bootie Callin kaltaisia täysosumasinkkuja. Pari hittiä nyt voi saada kuka vain, miksi juuri nämä nostettiin esiin – kun vielä cover-vedot Under the Bridge ja Lady Marmalade notkuivat ihan pöpelikköön?

Minulle All Saints ei ollut tarpeeksi r&b eikä tarpeeksi pop. He olivat väliinputoajia, joiden musiikissa kaikki oli näennäisesti kunnossa, mutta mikään ei oikeasti sytyttänyt. He olivat silti vaihtoehto Spice Girlsille – haalea, mutta vaihtoehto kuitenkin.

Vuosituhannen vaihteeseen tultaessa All Saints ujuttautui ulos hieman päälleliimatusta r&b-kuorestaan lähemmäksi kohti mystisempää poppia. Shaznay Lewisin ja sen hetken kuumimman tuottajan, jopa omalla sooloalbumillaan listojen kärkisijoja kolkutelleen William Orbitin kynäilemä Pure Shores on silkkaa popjumaluutta alusta loppuun. Se kuulostaa melko samalta kuin Madonnan Ray of Lightin muutamat keskitempoiset kappaleet (Ray of Lightilla on jopa samaa meritematiikkaa hyödyntävä Swim) ja hänen tulkintansa American Piesta, mutta ei haittaa: pulppuileva intro herättää mielenkiinnon, säkeistöissä on sopivasti ideaa ja kertosäkeen laulumelodiat risteävät juuri oikealla tavalla hienostuneesti. Biisin paras kohta taitaa kuitenkin olla räväkkä ja julistuksellinen c-osa:

”I move it
I feel it
I’m coming
Not drowning”

Tuon ohikiitävän hetken All Saints kuulosti kerrankin isolta ja rehellisen itsevarmalta, kuten kunnon popyhtyeen pitääkin. Tuon hetken ajan he eivät pinnistelleet liiaksi varpaillaan.

Kun tiedostavat musiikinystävät tajusivat perusnäppärän The Beach -elokuvan kylkeen liimatun Pure Shoresin hyvyyden, he kehuivat lattiasta kattoon seuraavana syksynä julkaistun Black Coffeen, joka oli loistava biisi, mutta tavallaan syöksy unholaan kaupallisesti: ostavalle yleisölle kelpasi paremmin jo aivan toisenlainen musiikki.

Elettiin uutta vuosituhatta, rapakon takaa vyöryi The Neptunesin minimalistinen popsoundi, ja All Saints oli Spice Girlsin tapaan hiljalleen tuomittu ysärisuuruuksien joukkoon. Mutta siinä, missä Spice Girlsistä tehdään musikaaleja ja heidän muutaman minuutin visiittinsä olympialaisten päättäjäisiin on kuin Jeesuksen toinen tuleminen, aika moni joutuu pinnistelemään muistaakseen kaikkien All Saintsin jäsenten nimet.

http://www.youtube.com/watch?v=qfZ6PLvzlVg

Sam Amidon.

Sam Amidonille on nostettava kuvitteellista lierihattua siitä, että mies kulkee tasan omaa polkuaan.

Sam Amidonista olisi tuskin voinutkaan tulla isona mitään muuta kuin folklaulaja. Folkartisti-isän ja -äidin poika kasvoi Vermontissa, Yhdysvalloissa, oppien soittamaan erilaisia soittimia, muun muassa banjoa ja viulua. Nykyisin 31-vuotias Amidon asuu vaimonsa, omaa uraansa menestyksellä 1990-luvulta lähtien luoneen laulaja Beth Ortonin ja parin pienen pojan kanssa Lontoossa.

Bright Sunny South on Sam Amidonin neljäs albumi. Äänimaailma on edeltävien levyjen tapaan hyvin pelkistetty. Koko bändiä ei kuulla kuin muutamissa kappaleissa ja niiden osissa, joissa torvisektio ja lyömäsoittimet pääsevät isosti improvisoiden ääneen. Muuten levy etenee Amidonin soittamien akustisen kitaran, banjon, viulun ja pianon säestyksellä.

Albumin keskipisteessä on kuitenkin koko ajan Sam Amidonin lauluääni. Se on koukuttava. Amidonin äänen väri on kertakaikkisen hieno. Se on taiteellisesti pastellinsävyinen, pohdiskelevan harmaa, mutta silti jatkuvasti kauniin auringonlaskun kaltaisesti punertavan optimistinen.

Bright Sunny Southin kappalemateriaali kuulostaa hämmentävän yhtenäiseltä – etenkin, kun mukana on versioita niin Yhdysvaltain sisällissodan aikaisista kansanlauluista kuin Mariah Careyn ja Tim McGraw’n nykyaikaisemmista hiteistä.

Aiemmin muun muassa R. Kellyä ja Katrina & the Wavesia versioineen Amidonin tuoreen albumin hienoin hetki on cover McGraw’n My Old Friend -kappaleesta. Amidonin tulkinta ja etenkin miehen laulamat viimeiset goodbyet sisältävät hienon tunnelatauksen. Alkuperäinen versio jää varjoon.

Carey-versiointi Shake It Off kääntyy suhteellisen sujuvasti alkuperäiseen verrattuna lähes täysin tunnistamattomaksi sovitetuksi jazz-tunnelmoinniksi.

Albumi on kaksijakoinen. Vedenjakajana toimii edellä mainittu Mariah Carey -tulkinta. Ensimmäisillä kuunteluilla levy pitää otteessaan alusta loppuun, mutta sitten keskittyminen alkaa herpaantua, ja herpaantuminen tapahtuu nimenomaan Shake It Offin kohdalla. Näin käy aluksi etenkin pitkän työ- tai opiskelupäivän jälkeen, mutta sitten myös muissa kuunteluolosuhteissa. Muutaman päivän kuuntelutauon jälkeen Bright Sunny Skies kuulostaa taas hetkellisesti alusta loppuun hyvältä, mutta puutuminen tapahtuu jälleen levyn puolivälin kohdalla. Joukkoliikennevälineissä kulkiessa levy toimii ja pitää otteessaan melko hyvin, mutta – harvinaista kyllä – toistuvat kuuntelukerrat eivät tee tälle levylle hyvää.

Levyltä jää parhaiten pysyvämmin mieleen hienon Tim McGraw -coverin lisäksi albumin nimibiisi. Kokonaisuus ei kanna tiheämmässä kuuntelussa, mutta hienoja hetkiä Bright Sunny Skiesilta löytyy kyllä.

Sam Amidonille on joka tapauksessa nostettava kuvitteellista lierihattua siitä, että mies kulkee tasan omaa polkuaan. Hän poimii lainabiisejä sekä menneisyydestä että lähihistoriasta ja sovittaa ne täysin itseltään kuulostaviksi ja oman näköisikseen lauluiksi. Amidon tekee mielenkiintoista ja ei loppujen lopuksi kovinkaan helppoa musiikkia.

65 Sam Amidon jatkaa oman rantavesistönsä kahlaamista. Bright Sunny Skies on taidokasta, paikoin unenomaisen rauhallista mutta ei silti kuulijaansa mitenkään helpolla päästävää folktunnelmointia. Levy, joka toimii ensikuunteluhuumassa hyvin, mutta toistuvassa kuuntelussa huonommin.

http://youtu.be/VraPznsIHGw

Chris Lowe ja Neil Tennant, kaksi aikuiseen ikään ehtinyttä sivistynyttä miestä.

Aloitan myöntämällä, että tässä tekstissä ei tule olemaan objektiivisuuden häivääkään. Suhteeni muuhun musiikkiin on kylmän analyyttinen, paikoin jopa häiritsevän irtautunut. Pet Shop Boysin kohdalla näin ei ole.

Olen palvonut yhtyeen jokaista liikettä siitä asti, kun 10-vuotiaana vuonna 1989 ostin summamutikassa koulun viereisestä divarista hopeakantisen Opportunities (Let’s Make Lots of Money) -maksisinglen. Tästä alkoi välitön rakkaustarina, jonka aikana muut musiikilliset ihastukset ovat tulleet ja menneet, mutta yksi on ollut vuodesta toiseen ylitse muiden: kaksi salaperäistä ja sisäänpäinkääntynyttä keskiluokkaisen brittiläisyyden ruumiillistumaa, joiden elämäntyö on ollut huijata diskosukupolvi balettiin ja oopperasnobit tanssilattialle.

Jos siis oletat saavasi puolueettoman analyysin yhtyeen tuotannosta, kannattaa lukeminen lopettaa tähän. Tällä kertaa tarjolla on vain ikuisen tähtisilmäisen fanin jyrkän asenteellista ylistyslaulua.

Ei ole yllättävää, että Pet Shop Boysin muodostivat 1980-luvun alussa kaksi aikuiseen ikään ehtinyttä sivistynyttä miestä. Heti alusta lähtien Neil Tennant ja Chris Lowe olivat rocktähden stereotypian täydellisiä vastakohtia. Tennant oli ahminut näyttämötaidetta, kirjallisuutta ja runoutta rahvaan liikakansoittamassa Newcastlessa ja löytänyt tiensä kustannusalalle, ensin Marvel Comicsin brittisiiven palvelukseen koostamaan sarjakuvia ja sitten Smash Hitsiin kirjoittamaan musiikista. Lowe tahollaan Blackpoolissa oli korvannut heikot sosiaaliset lahjansa intohimolla musiikkiin ja arkkitehtuuriopintoihin.

Levyttäessään ensimmäistä kertaa Tennant oli jo lähes 30-vuotias ja Lowekin puolivälissä kolmatta vuosikymmentään.

Vain näistä lähtökohdista voi syntyä yhtye, joka vie äärimmilleen populaarimusiikin kaupallisuuden ja korkeakulttuurin ylevyyden liiton. Juuri tästä jännitteestä syntyy se jokin, joka nostaa Pet Shop Boysin korkealle kaikkien muiden länsimaisen musiikin puitteissa operoivien tunareiden yläpuolelle.

Neil Tennant, Tommi Forsström ja Chris Lowe, kolme aikuiseen ikään ehtinyttä sivistynyttä miestä.

Harvassa ovat artistit, joiden voisi kuvitella säveltävän musiikkia balettiin, musikaaliin ja venäläisen mykkäelokuvan taustalle, tekevän tanssibiisin ¾-tahtilajiin, työskentelevän Angelo Badalamentin, Derek Jarmanin, Harold Faltermeyerin ja muotikuvaaja Bruce Weberin kanssa, säveltävän levyn Liza Minnellille ja yhdistävän saumattomasti U2:n rockuskottavuuden Frankie Vallin iskelmähömppään.

Kaiken tämän hienostelun ohella yhtye on kuitenkin aina ollut ensisijaisesti popyhtye, jonka tärkein tavoite on luoda sävellyksiä, jotka tyydyttävät meissä kaikissa asuvan tarpeen saavuttaa mahtava fiilis musiikin kautta. Sekä tietysti tarjota ääniraita alkukantaiselle pyllynheiluttamiselle diskoteekin valojen hedonistisessa välkkeessä neljäsosia ahnaasti takovan bassorummun tahtiin.

Yhtyeen toimintamallissa tasapaino älyllisen ja rahvaanomaisen välillä on aina ollut harkittu. Mitä suoraviivaisempi biisi, sitä varmemmin sanoitukset vilisevät obskuureja kirjallisuusviittauksia ja intertekstuaalisuuksia. Musiikillisesti haastavampi teos, sen enemmän se puolestaan turvautuu purkkapopin kliseisiin. Tiukasti ajassa ja trendeissä kiinni olevat tuotannot ja ajattomat sävellykset sulautuvat sujuvasti yhteen.

Vaikka Pet Shop Boys on lähes kolmen vuosikymmenensä aikana julkaissut jopa reilusti enemmän materiaalia sivuprojekteissa ja sinkkujen b-puolilla kuin studiolevyillä, perkaan tässä vain viralliset studiolevyt. Rannalle jäävät muun muassa todella hienot sävellystyöt Taistelulaiva Potemkinin säestykseen ja The Most Incredible Thing -balettiin sekä nippu vaihtelevantasoisia Disco-nimisiä remix-levyjä. Jätän lisäksi huomiotta vuonna 2001 ilmestyneet Further Listening -versiot siihenastisista levyistä.

Rakkaus tulee nopeasti

Behaviour (1990)

On kuvaavaa, että Pet Shop Boysin uran ehdoton taiteellinen huipentuma oli myös yhtyeen kaupallisen menestyksen jyrkän alamäen alku. Etenkin Yhdysvallat hylkäsi 1980- ja 1990-lukujen taitteessa yhtyeen lähes kokonaan, eikä oikein ikinä löytänyt sitä uudestaan.

Oltuaan koko 1980-luvun lähes erehtymätön hittivainunsa kanssa, kaksikko päätti avata uuden vuosikymmenen riskipelillä. Muiden konemuusikoiden keskittyessä miljoonabittisillä, vuorenkorkuista soundia suoltavilla digitaalivermeillä herkutteluun, Tennant ja Lowe pestasivat tuottajaksi soundtrack-puolella (Beverly Hillsin kyttä, Top Gun, Juokse tai kuole) kannuksensa ansainneen saksalaisen analogisynanörtin, Harold Faltermeyerin.

Yhteistyön tuloksena oli hitaasti avautuva, seesteinen kokonaisuus tummasävyisiä popkappaleita, joissa musikaalivaikutteet kuuluivat entistä vahvempina.

Levyn tunnelman tiivistää parhaiten Bruce Weberin ohjaama video Being Boring -kappaleeseen. Sen rakeisen mustavalkoinen tunnelma pysähtyneessä ajassa ilakoivine kauniine nuorineen on uitettu etääntyneessä melankoliassa ja ulkopuolisuuden tunteessa, joka kulkee vahvana punaisena lankana läpi koko albumin.

Suorimmin melankolia kuuluu levyn uneliaissa tunnelmapaloissa, kuten This Must Be The Place I Waited Years to Leave, Only the Wind ja My October Symphony, mutta myös menevämmät kappaleet (So Hard, How Can You Expect to Be Taken Seriously) ovat kaukana riemukkaasta.

On toki ymmärrettävää, ettei Yhdysvallat jaksanut enää Behaviourista innostua. Se on Being Boringin intron ensimmäisestä huokauksesta Jealousyn majesteettisen lopukkeen kaiun viimeiseen häntään marinoitu ylevässä englantilaisuudessa. Vaikkei Tennantin fraseeraus ole koskaan miehen kulttuuriperimää pyrkinytkään salaamaan, on Behaviour Pet Shop Boysin lopullinen sukellus kotimaansa syvimpään olemukseen.

Vaikka Behaviourilla ei olekaan monen muun Pet Shop Boys -levyn kaltaista välitöntä tarttuvuutta, sen neroudesta ei ole ajan hammas saanut minkäänlaista otetta. Faltermeyerin luoma äänimaailma ja Tennant/Lowe-kaksikon komeat sävellykset voisivat olla melkeinpä miltä aikakaudelta tahansa.

http://www.youtube.com/watch?v=LtjFsFXU9YU

Fundamental (2006)

Vaikkei Pet Shop Boys ole ikinä erityisen pitkään laakereillaan levännytkään, oli maailma – ja oletettavasti yhtyeen fanitkin – pitkälle 2000-luvun puolelle tultaessa otaksunut, että yhtye oli luomisvoimansa tuhlannut ja tulisi julkaisemaan muotokelpoja mukaelmia itsestään hamaan loppuun saakka.

Tuskin kukaan odotti, että 20 vuotta ensilevynsä jälkeen Pet Shop Boys julkaisisi levyn, joka kilpailee vakavasti yhtyeen vahvimman albumin tittelistä.

Toisin kuin yhtenäinen Behaviour, Fundamentalin tunnelmat kattavat yhtyeen spektrin lähes laidasta laitaan. Numb ja I Made My Excuses And Left ovat upeita patetiaballadeja, joihin tiivistyy Pet Shop Boysin tukahdutetun surumielisyyden syvin olemus. The Sodom and Gomorrah Show ja I’m With Stupid taasen esittelevät yhtyeen kyvyn kirjoittaa vapautuneesti rullaavia iloluontoisia poplauluja.

Fundamentalin iloluonteisiakin hetkiä tosin varjostaa ensi kertaa näin vahvasti Pet Shop Boys -levyllä läsnä oleva poliittisuus. Lähes kaikki levyn kappaleista ovat suoria maailmanpoliittisia kannanottoja sotaa, konservatiivista ahdasmielisyyttä ja muukalaisvihaa vastaan.

Levyn ylivoimainen kruununjalokivi on kuitenkin ylväs melankolisen tanssipopin mestariteos Minimal, jonka minimalismia ylistävät sanat ja täyteen ahdettu tuotanto luovat herkullisen vastakohtien leikin.

Fundamentalin korkeasta tasosta suuri osa voidaan varmasti laskea ensimmäistä kertaa kokonaisen albumin verran Pet Shop Boysia tuottaneen Trevor Hornin (tsekkaa Nuorgamin soittolista) ansioksi. Vaativaksi mieheksi tiedetty Horn on selvästi ruoskinut lievästi tuuliajolle ajautuneen kaksikon takaisin ruotuun.

http://www.youtube.com/watch?v=seKED39QqTU

Actually (1987)

1980-luvun puolivälissä Tennant/Lowe-hittipumppu oli huippuunsa viritetty koneisto, jonka keskeisin täysimittainen tuotos Actually on. Esikoislevy Pleasen myynneistä vastasi mitä suurimmissa määrin West End Girls -jättihitti, ja yhtye olisikin ollut helppo kuitata sen jälkeen yhden hitin ihmeeksi, mutta vuoden 1987 sinkkuputki It’s a Sin, What Have I Dont To Deserve This (vierailijana Dusty Springfield), Rent ja Heart tekivät selväksi, että kyse on tähdenlentoa tärkeämmästä ilmiöstä.

Jos rivi hittisinkkuja ei ollut tarpeeksi, yhtye päätyi vielä haastamaan poprakenteita tekemällä ennen ensimmäistäkään live-esiintymistä täysmittaisen elokuvan kappaleeseensa It Couldn’t Happen Here. Vaikka elokuva ei erityisen hyvin ole aikaa kestänytkään, sen pelkkä olemassaolo kertoo jotain olennaista siitä, miten Tennant ja Lowe projektiaan lähestyivät. Kyse ei missään vaiheessa ollut yksinkertaisesta musiikkiaktista, vaan poikkitaiteellisesta popilmiöstä, joka häpeilemättä lainaa kaikista muista taidemuodoista tyydyttääkseen luomisvimmansa.

It Couldn’t Happen Here on kappaleena henkeäsalpaava kokonaisuus. Sen säveltäjälistalta löytyy PSB-kaksikon lisäksi muuan Ennio Morricone ja sen käsittämättömän majesteettisesta jousisovituksesta vastaa David Lynchin hovisäveltäjänä tunnetuksi tullut Angelo Badalamenti, jonka palvelukset rikastuttivat myös Behaviourin maisemia pari vuotta myöhemmin. Samalla kuvastolla pelaa King’s Cross, joka on komean synkkä kuvaus urbaanista epätoivosta.

Sydämeltään Actually on kuitenkin ihmisiä tanssittamaan tarkoitettu poplevy, jonka DNA on kirjoitettu neljäsosia sykkivällä bassorummulla. Vaikka yhtyeen kirkkaimmat huippuhetket ovat muilla levyillä, Actuallylla ei ole oikeastaan yhtään kokonaan heikkoa kappaletta. Sen ainoaksi synniksi jää nopeamman materiaalin hienoinen geneerisyys.

http://www.youtube.com/watch?v=9fv8YiZXlOQ

Aina mielessäni

Please (1986)

Tavallaan Please on perinteinen debyyttilevy: lievästi identiteetitön, rosoinen ja haparoiva.

Mutta sitten toisaalta: West End Girls.

Kappaleen jokaiseen iskuun sisäänrakennettu hitikkyys ei liene kenellekään tässä vaiheessa epäselvä asia, joten sille ei tarvitse erityisemmin tekstibittejä tuhlata.

Levyllä on kuitenkin ansionsa West End Girlsinkin ulkopuolella. Opportunities (Let’s Make Lots Of Money) on tunnelmallisen tummasävyinen diskopala ironiaa tihkuvilla ja juppikulttuuria kritisoivilla sanoituksilla ja Love Comes Quickly malliesimerkki hienolla koukulla varustetusta laulusta lemmen koukeroista.

Pianoballadi Later Tonight maalaa lisäksi kuvaa siitä, miten hienosti kaksikko tulee myöhemmin käyttämään palettinsa himmeämpiä sävyjä.

http://www.youtube.com/watch?v=di60NYGu03Y

Introspective (1988)

Introspective on erikoinen studiolevy, sillä se koostuu vain kuudesta biisistä, jotka ovat kaikki yli kuusiminuuttisia ja joista yhtäkään ei julkaistu singlenä siinä muodossa, jossa ne levyllä kuullaan.

Tästä syystä se on levynä yhtäaikaisesti erittäin haastava sekä äärettömän mielenkiintoinen.

Introspectiven – ja tietyllä tavalla Pet Shop Boysin koko uran – keskeisin teos on majesteettinen Left to My Own Devices, jolla duon mieltymys monipuolisiin klassisiin orkestraatioihin ensi kertaa puhkesi kukkaansa. Trevor Hornin tuotanto ja Richard Nilesin orkestraatio yhdistettynä tanssittavaan biittiin tiivistyivät hienosti lyriikoista löytyvään katkelmaan:

”Che Guevara and Debussy to a disco beat”

http://www.youtube.com/watch?v=Ed1tv_gCOUA

Very (1993)

Yhtyeen myydyin albumi Very on identiteetiltään melko haastava kokonaisuus. Oikeastaan kaikilla muilla Pet Shop Boysin levyillä on selkeä ja yhdistävä punainen lankansa, mutta Very sinkoilee impulsiivisesti laidasta toiseen – onneksi kuitenkin tason erittäin korkeana läpi levyn pitäen.

Albumin myyntiluvuille ei kuitenkaan tarvitse etsiä sen kummempaa syytä kuin vahvat ja tarttuvat singlet, joista etenkin Can You Forgive Her sekä Village People -laina Go West tekivät melko selvää jälkeä tanssilattioilla ja radioaalloilla vuonna 1993.

http://www.youtube.com/watch?v=qTZ-w1LHrk0

Voitko antaa hänelle anteeksi?

Nightlife (1999)

Pet Shop Boysin pelikirjan tärkein luku, eli poproskan ja syvällisen nerouden estoton sekoittaminen, on ajoittain ollut lähellä koitua yhtyeen kohtaloksi. Nightlife on marinoitu niin syvällä kertakäyttöisen house-soundin syövereissä, että albumin ilmestyessä moni sivuutti sen turhanpäiväisenä välityönä.

Paras esimerkki tästä on yhtyeen musikaalillekin nimensä antanut Closer to Heaven, joka ensikuulemalta on täysin tarpeeton aerobic-tunnin taustamusiikiksi tarkoitettu kertakäyttöhölkkä, mutta joka muissa yhteyksissä, tanssilattian täristämiseen optimoidusta tuotannostaan riisuttuna paljastuu yhdeksi Tennant/Lowe-kaksikon kauneimmista ja hauraimmista töistä.

Nightlife ei erityisemmin hittibiiseillä koreile ja näin ollen sen menestyskin jäi melko maltilliseksi. Yksittäisenä biisinä vain New York City Boy on jäänyt elämään levyn ulkopuolista elämää. Muilta osin Nightlife on teos, joka vaatii syvempää paneutumista.

http://www.youtube.com/watch?v=5kUeKv-DYU4

Yes (2009)

Luotuaan edellisellä levyllään Fundamentalilla todella onnistuneesti nahkansa 2000-luvun tanssittavan soundin pariin, Pet Shop Boys yritti sinänsä ihan onnistuneesti pysyä samalla radalla pestaamalla tuottajahommiin Xenomania-tuotantotiimin. Lopputulos jäi kuitenkin selkeästi jälkeen Fundamentalista, vaikka Yes varsin mallikelpoinen 2000-luvun PSB-tuotos onkin.

Albumin suurin ongelma on biisimateriaalin ohuus. Siltä ei löydy juuri lainkaan ison hittibiisin arvoisia sävellyksiä. Vain ensisingle Love etc. sekä Tsaikovskia lainaava All Over the World onnistuvat jäämään mieleen ensimmäisellä parilla kuuntelulla, ja vaikka Yes alkaakin tuttuuden myötä tuntua useampien kuunteluiden jälkeen rakkaalta, ei se kuitenkaan lunasta paikkaansa kovin korkealla yhtyeen tuotannossa.

http://www.youtube.com/watch?v=InBiaRBUjUs

Bilingual (1996)

Latinalaisen Amerikan sovitusmaailmasta paljon ammentava Bilingual voisi olla loistava levy, jos Tennant ja Lowe olisivat sukeltaneet yhtä syvälle innoituksensa syövereihin kuin Paul Simon, sillä valjuksi jäävän kokonaisuuden ehdottomasti vahvimmat raidat (Discoteca, Single, Se A Vida É) ovat juuri niitä, jotka estottomimmin flirttailevat lattarirytmien kanssa.

Ikävä kyllä kaksi kolmasosaa levyn biiseistä on parhaimmillaankin täytemateriaalia. Vähän reilun kymmenen vuoden uran jälkeen alkoi ensimmäisen kerran näyttää siltä, ettei Pet Shop Boysin erehtymättömältä vaikuttanut popvaisto olisikaan niin erehtymätön.

http://www.youtube.com/watch?v=1RfWTOqtCrQ

Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän?

Elysium (2012)

Fundamentalin vahvan paluun ja Yesin kelvollisen peesauksen jälkeen odotukset olivat kovalla, kun PSB ilmoitti työstävänsä henkistä jatko-osaa parhaalle levylleen, Behaviourille. Etenkin, kun ensimmäinen julkistettu kappale Invisible oli henkeäsalpaavan komea, uninen teos, joka ylväästi kantoi Behaviourin melankolian soihtua.

Lupausten lunastus jäi kuitenkin kalkkiviivoille.

Winnerin kaltaisen kyllästyneen mittatilaustyön, Ego Musicin totaalisen hirvitysen ja muun materiaalin unohdettavuuden rinnalla vain Invisible nousee esiin kappaleena, jonka soisi läpäisevän yhtyeen laadunvalvonnan. Hyvänä päivänä samaan luokkaan nousevat myös avausraita Leaving ja taivaisiin verkkaisesti kurottava Breathing Space.

http://www.youtube.com/watch?v=U81VoqHxIp4

Release (2002)

Yli kymmenen vuoden valheessa elämisen jälkeen olen valmis myöntymään yleiseen mielipiteeseen: Release on surkea albumi.

Vuosia yritin uskotella itselleni, että duolta oli hieno ja rohkea yritys lähteä tekemään orgaanisempaa levyä, jossa synat antavat tilaa oikeille soittimille. Jälkikäteen en voi käsittää, miten olen antanut itselleni luvan moiseen.

Kyllä, eri kontekstissa jotkut Releasen biiseistä voisivat olla ihan kelvollisia albumiraitoja. Home And Dry ei ole huono sävellys ja Samurai in Autumn hyvä biisi ihan sellaisenaan.

Mutta ne eivät pelasta levyä sellaisilta järjettömän yhdentekeviltä biiseiltä kuin I Get Along, Birthday Boy tai You Choose. Myöskään nokkelasti Eminemille homofobiasta naljaileva The Night I Fell In Loven teksti ei pysty pelastmaan kappaletta sävellykselliseltä onttoudelta ja tuotannolliselta anemialta.

Jos Releasen eduksi on luettava edes jotain, niin se on mahdollisesti toiminut terapiateoksena, jonka myötä Tennant ja Lowe ovat päässeet irti tarpeestaan tuottaa ”oikeaa” musiikkia, sillä yhtyeen seuraavalla albumilla Fundamentalilla tätä ongelmaa ei ollut enää pätkääkään.

http://www.youtube.com/watch?v=C9o8Z_lBXPM

Bonus!

Pet Shop Boysin loputtomasta sivuprojektien, remixien ja muiden säätöjen aarrearkusta voisi poimia lähes mitä tahansa, mutta poimin tämän, mahdollisesti parhaan koskaan tehdyn remixin, jossa alkuperäinen biisi on säilytetty ehjänä, mutta siihen on tuotu lisää kerroksia ja remixin tehneen artistin omia sävyjä. Remixaamisen aapiskirjan ensimmäisen luvun arvoista kamaa.

http://www.youtube.com/watch?v=cwdssHTfPJQ

Yksi Alison Goldfrapp, tuplana, kiitos.

Leffascore-säveltäjä Will Gregory ja ällistyttävän laajan äänialan sopraano Alison Goldfrapp hyökkäsivät puskista debyyttialbumillaan Felt Mountainilla vuosituhannen vaihteessa. Toki bändille sukunimensä lahjoittanut laulajatar oli ehtinyt jättää kuulokuvia vierailemalla Orbitalin Snivilisationilla (1994) ja erityisesti huokailemalla Trickyn tötsyklassikolla Maxinquayella (1995), mutta Felt Mountain oli jotain aivan muuta.

Felt Mountainilla yhdistyivät vintagetuhnu electronica, tuulahdukset John Barryn rakeisista James Bond -tunnareista ja jotenkin vinksahtaneet scifi-teemat; levy voisi olla soundtrack tulevaisuuden dystopiaan sijoitetulle Liisa Ihmemaassa -tarinalle, jota on terästetty LSD:llä. Yksi levyn outoudellaan kiehtovista helmistä on sen loppumetreiltä löytyvä, ihmisten kloonaamisen teemalla leikittelevä Utopia.

Felt Mountain syntyi syrjäisessä vuokra-bungalowissa Wiltshiren maaseudulla, Englannissa syksyllä 1999, ja prosessi oli mitä ilmeisimmin raskas. No, kuvittelepa itsesi työstämään levyä jonnekin brittien perämetsiin syysmonsuunin aikaan. Ehkä tämä osaltaan selittää levyn kolean ja tummasävyisen yleisilmeen.

Levy sai ilmestymisensä aikoihin enimmäkseen positiivisia arvioita, mitä nyt peribrittiläiseen tyyliin osa kriitikoista dissasi bändin agenttijazz-viboja Portisheadin perässä hiihtämiseksi, mikä kyllä oli melkoista liioittelua. Portishead oli bluesia levareilla ja sämplerillä, Goldfrapp on enemmän sukua 1960-luvun viihdemusiikille.

Portisheadin Adrian Utley tosin featuroi levyllä muutamassa biisissä basson varressa ja syntikkasuhinoiden parissa, mutta alavireisen tunnelman, analogifetissien ja vintagen nimeen vannovan tuotannon lisäksi näillä kahdella bändillä ei loppujen lopuksi niin paljoa yhteistä ollut.

Utopia on ehkä levyn ”idyllisin” raita. Se kirvoittaa mielikuvia rotuvalioista jugend-nuorista kirmailemassa vuoristoniityllä kuin varsat kevätlaitumella – lederhosen natisee ja jodlaus raikaa! Tällä(kin) biisillä Alisonin äänijänteet lepattavat melkoisen vaikuttavasti oopperadiivan ylärekisteristä eroottiseen huokailuun. Onhan se nyt jumalauta viisaria värisyttävän hottia, kun näyttävän näköinen pimatsu keimailee kertsissä: ”Fascist baby…”

Utopian videokin pelaa siekailematta bändin laululintusen fotogeenisyydellä. Siinä vannoutuneempikin vastarinnankiiski alkaa sovittaa univormua ylleen ja nostamaan kättä lippaan. Moinen täydellisyys on silkkaa fasismia – vähintäänkin aisteille.

Jotain synkkää näihin täydellisiin idylleihin kuitenkin aina liittyy. Jos ei muuta, niin ainakin tietoisuus siitä, etteivät ne tule kestämään. Tulee mieleen parikin leffaa, jotka eittämättä ovat innostaneet Goldfrapp-pariskuntaa teemojensa ja tunnelmansa puolesta: Blade Runner ja Solaris.

”Too bad she won’t live… but then again, who does?”

Onneksi musiikki sentään elää ikuisesti.

http://www.youtube.com/watch?v=WHJbltAPNGA

Ninni Forever Band 23.05.2013 Kesän lavajaiset, Laikun lava, Tampere.

Kuka saapuu paikalle, millä kulkuvälineellä ja miksi?

Pink

Nimi ja ikä: Alecia Beth Moore, 33 vuotta.

Saapuu kokoontumisajoihin: Vaaleanpunaisella vintage-Cadillacilla.

Miksi? Pink on ollut tyyleissään välillä hyvinkin rock, välillä jopa rockabilly. Autostereoissa soi luonnollisesti Pink Cadillac.

Vaaleanpunaista sen olla pitää, tietää Pink.

Adele

Nimi ja ikä: Adele Laurie Blue Adkins, 25 vuotta.

Saapuu kokoontumisajoihin: Tyylikkäällä, museorekisterissä olevalla Jaguarilla.

Miksi? Adelen suosio on kahden julkaistun levyn jälkeen huipussaan, hän on maailman suosituimpia naisartisteja. Tästä huolimatta hänet on bongattu tekemässä ruokaostoksia Brittein saarten S-marketissa eli Tescossa. Museo-Jaguar on arvokas, mutta ei liian prameileva laulajattaren imagoon.

Adele luottaa brittiklassikkoon.

Feist

Nimi ja ikä: Leslie Feist, 37 vuotta.

Saapuu kokoontumisajoihin: 1970-luvun Volkswagen Kleinbus -pikkubussilla.

Miksi? Feist on indiemaailman tunnetuimpia nimiä. Kleinbus on musiikissaan autenttiseen äänimaisemaan panostavalle laulajalle sopivan maltillinen kulkuneuvo.

Feistille maistuu kimppakyyti.

Lykke Li

Nimi ja ikä: Li Lykke Timotej Zachrisson, 27 vuotta.

Saapuu kokoontumisajoihin: Volvolla, jota ajaa autonkuljettaja.

Miksi? Lykke Li on ruotsalainen, joten hän saapuu Volvolla. Autonkuljettajaa tarvitaan, koska laulajatar on diivan maineessa. Saab olisi liian vaatimaton.

Volvo, taattua laatua Ruotsista.

Madonna

Nimi ja ikä: Madonna Louise Veronica Ciccone, 54 vuotta.

Saapuu kokoontumisajoihin: Pramealla limusiinilla entouragensa ja joogaopettajiensa kanssa.

Miksi? Limusiinit eivät ole uutta Madonnalle. Hän pääsi niiden maailmaan jo Sacha Baron Cohenin Ali G -hahmon tähdittämällä Music-hittivideollaan.

Madonna – jalkatilan ystävä.

Taylor Swift

Nimi ja ikä: Taylor Alison Swift, 23 vuotta.

Saapuu kokoontumisajoihin: Ford F-150 -pickupilla.

Miksi? Koska amerikkalaisen kantrilaulajan kuuluu saapua kokoontumisajoihin amerikkalaisella pickupilla.

Pick me up, vaatii Taylor Swift.

PJ Harvey

Nimi ja ikä: Polly Jean Harvey, 43 vuotta.

Saapuu kokoontumisajoihin: Vanhalla keikkabussilla.

Miksi? Keikkabussiin liittyy vahvasti tinkimätön tekemisen meininki, jota löytyy myös Harveyn urasta.

Työn sankarille sopii keikkabussi.

Rihanna

Nimi ja ikä: Robyn Rihanna Fenty, 25 vuotta.

Saapuu kokoontumisajoihin: Chris Brownin lahjoittamalla Lamborghinilla.

Miksi? Koska Rihanna sai oikeasti Chris Brownilta viime syksynä lahjaksi Lamborghinin. Kyllä sitä kelpaa saapua Nuorgamin torille esittelemään.

Lahjahevosvoimien suuhun ei saa katsoa.

Björk

Nimi ja ikä: Björk Guðmundsdóttir, 47 vuotta.

Saapuu kokoontumisajoihin: Army of Me -musiikkivideosta tutulla jättiläisrekalla.

Miksi? Björkin jättiläisrekankäsittelytaidot vakuuttivat jo vuonna 1995 valmistuneella musiikkivideolla. Taidot ovat tuskin mihinkään kadonneet.

Ei väistetä! Ei väistetä!

Kokoontumisajojen osallistujista Pink konsertoi Helsingin Hartwall Areenalla tiistaina 28. toukokuuta. Rihanna esiintyy samassa paikassa sunnuntaina 28. heinäkuuta.

http://youtu.be/YUtHjOvPKT0

Primal Scream, kymmenen albumia takana, kuinka monta edessä?

Veteraanibändi päättää uransa pisimmän levytystauon huuruisimmalla albumillaan aikoihin.

2013-biisin alussa kuultava syntikkakuvio tuo mieleen The Whon Baba O’ Rileyn, mutta ihan niin kaukana otsikon markkeeraamasta nykyhetkestä Primal Scream ei tällä kertaa haahuile. 1970-luvun mallintamisen sijaan se pyrkii ajattomuuteen tai monien aikakausien sekasotkuun, kuten parhailla levyillään. Varsinaisesti ajankohtainen se ei tietenkään voi enää 27 vuotta ensialbuminsa jälkeen olla.

2013 tekee heti selväksi senkin, ettei More Light ole Screamia popeimmillaan. Jankkaava saksofoniriffi ottaa vetovastuun synalta, ja biisi kasvaa 9-minuuttiseksi trippailuksi, sisäsiistiksi kaaokseksi. Se säilyttää jännitteensä hyvin, ja seuraavana kuultava 7-minuuttinen psykedeelinen ja nimeään valoisampi River Of Pain -tunnelmointi on sekin täyttä, vaikka huuruista asiaa. Näiden jälkeen tuntuu silti vähän yllättävältä todeta, että ollaan kuultu vasta kaksi kappaletta. Niitä on levyllä kuitenkin 13!

Paha ylipituus onkin More Lightin suurin ongelma, tietysti myös siksi, ettei viiden vuoden levytystauon aikana ole kuitenkaan ihan hirveästi a-luokan materiaalia kertynyt. Albumi kestää lähes 70 minuuttia. Se on melkein aina liikaa tai vaatisi vähintään vanhanaikaisen tuplalevyn tyylisen draamankaaren. More Lightilla draamaa ei oikein ole, vain biisiä biisin perään. Onneksi kappaleet ovat sentään kohtalaisen vaihtelevia.

Screamin klassikoista lähimmältä vertailukohdalta tuntuu Vanishing Point. Se on synkempi, mutta seikkailu dubin, psykedelian, usvaisten balladien ja koneellisen rockin välimaastossa sujuu karkeasti samaan malliin. Vanishing Point on tietysti tiiviimpi ja aineksiltaan ihan eri tavalla timanttinen merkkiteos, joka tuntui omana aikanaan zeitgeistiä määrittävältä. Vastaavasti More Light on vain yksi aivan hyvä äänilevy muiden joukossa.

Pidän kyllä albumin tunnelmasta. Monesti aikaisemmin Screamilla on ollut musiikillisesti enemmän sanottavaa, mutta se on sanottu hampaat irvessä. Vuosituhannen vaihteen paikkeilla nokkamies Bobby Gillespien poliittinen uho meni vähän överiksi. Muistan, kun pian WTC-iskujen jälkeen brittilehdet uutisoivat yhtyeen soittavan keikoilla uutta biisiä nimeltä Bomb The Pentagon. Albumille se ei tuolla nimellä päätynyt, mutta vuoden 2002 Evil Heat on monista ansioistaan huolimatta aika pinnisteltyä nyrkinpuintia. Sitä seurannut Riot City Blues (2006) taas sortui tyhmän kapinoinnin ohella helvetin tylsään retrorokkaukseen.

Nyt yhtye kuulostaa vihaiselta vain muutaman ohikiitävän hetken ajan. Enimmäkseen se leijuu miellyttävässä narkoosissa, mistä voi tietysti halutessaan vetää halpoja yhtymäkohtia pillerien popsimiseen sun muuhun. Ei tätä musiikkia kuitenkaan ole pakko tulkita downer-päihtymyksen soundtrackiksi. Ahdistuksen ja klaustrofobian tilalla on riittävästi valoa ja sielukkuutta, usvaisia brittiläisiä kevätniittyjä.

Jos Scream aiemmin yritti liikaa, nyt se ei oikein jaksa yrittää – ja tästä syntyy muutamia levyn kohokohtia, kuten raukeasti huokailtu soulpoppis Goodbye Johnny.

Kun More Lightia alkaa kuunnella ysibiisistä alkaen, huomaa etteivät loppupään esitykset oikeastaan juuri häviä edeltäville. Tämä paljastaa selvimmin albumin ylipituuden. Alusta asti soitettuna se ei vain jaksa kiinnostaa maaliin asti. On kuitenkin vaikea sanoa, mitä pitäisi karsia pois. Varmaan ainakin tunkkaisehkosti rokkaavat Hit Void ja Turn Each Other Inside Out.

74 Miellyttävä, upottava, unettava, ylipitkä aivan hyvä konkariorkesterin paluulevy. Tyypillinen suositellaan faneille -tapaus.

http://youtu.be/LfPu5FQgFIU

The Hives – musiikkia idiooteille.

Varovaisten arvioiden mukaan 78 % Suomen täysi-ikäisestä kantaväestöstä on nähnyt The Hivesin keikan. Luku on aavistuksen pienempi kuin kanssaruotsalaisten bändien, The Arkin ja The Soundsin tapauksissa, joissa prosenttimäärät nousevat yli yhdeksänkymmenen.

The Hivesin kohdalla yhtälö on helppo ymmärtää. Sen soittama garagerock manifestoi rockmusiikin kaikkien aikojen tärkeintä arvoa: avointa ja vapaata idiotismia. Suomalaiset kesäfestivaalit puolestaan ovat idiotismin virallisia juhlia. Kysyntä kohtaa tarjonnan.

Kesäfestivaalit ovat myös epätoivoisen ja testosteronin täyteisen machoilun aidattuja eläintarhoja. Sitä on myös The Hives. 78 % Suomen täysi-ikäisestä kantaväestöstä on nähnyt myös juuri ennen sammumistaan ja ensiaputelttaan joutumistaan rakettihumalassa mäyränkoiran kuoret päässään heiluvan nuorukaisen, joka sokeltaa The Hivesin Howlin’ Pelle Almqvistin perässä Hate To Say I Told You Son avaussäkeet:

”Do what I want cause I can and if I don’t
because I wanna be ignored by the stiff and the bored
because I’m gonna”

Älkää ymmärtäkö minua väärin. Mikään ei tee niin poikaa kuin olla nuori ja humalassa ja The Hivesin keikalla. Ajan myötä siihen vain väsyy.

Niin väsyi The Hiveskin. Siitä ei koskaan tullut niin isoa bändiä, kuin Almqvist, kitaristi Nicholaus Arson tai todennäköisesti fiktiivinen perustajamanageri Randy Fitzsimmons olisivat halunneet.

Vuonna 2000 The Hivesilla meni kuitenkin helvetin lujaa. Veni Vidi Vicious -levy oli hitti. Elettiin garagerockin henkiin heräämisen kulta-aikaa. Legendaarinen skottimanageri Alan McGee kokosi Veni Vidi Viciouksen ja vuonna 1997 julkaistun Barely Legal -albumin parhaista paloista Your New Favourite Band -kokoelman, joka kipusi saarivaltion albumilistalla sijalle seitsemän. Tämän jälkeen The Hives solmi 50 miljoonan arvoisen levytyssopimuksen Universalin kanssa. Turkulaiset muistelevat edelleen kaiholla tammikuista iltaa Säätämö-klubilla vuonna 2002, kun suuri ja mahtava NME oli saapunut kaupunkiin tekemään juttua tulikuumasta ruotsalaisbändistä.

Mitä seurasi? Walk Idiot Walk -hitti ja auttamaton väljähtyminen. Vuoden 2012 Ilosaarirockissa silinterihatuissa esiintynyt, ”soomitytöt hyppi hyppi” -huudoillaan yleisöä kosiskellut The Hives teki jälleen vanhan keikkatemppunsa eli noin minuutin mittaisen täydellisen pysähtymisen. Sillä hetkellä bändi näytti rehellisimmin itseltään – garagerockin vahakabinetilta.

Hate To Say I Told You So on kuitenkin kaikesta huolimatta äärimmäisen tiukka biisi, joka saa harjan edelleen pörhistymään kuin lääkekaapin perälle vuosiksi unohtunut adrenaliiniruiske.

http://www.youtube.com/watch?v=MCQ7VLoY7bQ

Elokuu 05.08.2012 Porispere, Pori.

Tänään lähtee! Elokuun toinen albumi ”Pöytä on katettu” levykaupoissa viimeistään huomenna. Mennään fiiraamaan!

Gregor kuulee ääniä.

Miten käy musiikilliselta monitietäjältä rekontekstualisointi?

Rekontekstualisointi on vaikea laji, mutta onnistuessaan todella riemastuttavaa toimintaa. Kaikenlainen viivojen veto näennäisesti toisiinsa liittymättömien asioiden välillä on hieno ja tarpeellinen tehtävä taiteilijalle, muusikolle, kirjailijalle ja filosofille. Oikeastaan kaikille paitsi kiropraktikoille, kirurgeille sekä sähkö- ja putkimiehille. Siitä syntyisi rumaa jälkeä.

Yksi lempiesimerkkejäni tästä on romaniorkesteri Taraf de Haïdouksin levy Maškarada, jolla orkesteri tekee omia versioitaan muun muassa Bela Bartokin, Aram Khatsaturianin ja Manuel de Fallan teoksista. Juju on siinä, että kyseiset klassisen musiikin merkkiteokset, kuten Bartokin Ostinato tai de Fallan Danza Ritual de Fuego, ovat saaneet vahvoja vaikutteita romanimusiikista.

Noin sata vuotta sitten kansanmusiikki oli kovaa valuuttaa määrätynlaisten eurooppalaisten säveltäjien parissa – yleensä säveltäjät olivat suurten imperiumien vähemmistökansojen jäseniä: suomalaisia, unkarilaisia, tšekkejä, armenialaisia. Kyseessä oli yleensä nationalistinen projekti, vaikka romanit ovat varsin transnationalistinen ilmiö.

Usein melodiat vaelsivat kansanmusiikista klassiseen varioitavaksi kokonaisina ja helposti tunnistettavassa muodossa.

Maškaradalla romanit siis sovittavat musiikin takaisin sen alkuperäiseen kontekstiin, mutta jonkinlaisen metamorfoosin läpikäyneenä.

Spielt 20 Jahre Kompakt -levyllä säveltäjä, multi-instrumentalisti ja musiikillinen monitietäjä Gregor Schwellenbach ottaa 20 kappaletta 20 vuotta täyttävän legendaarisen teknomerkin Kompaktin katalogista ja sovittaa ne uusiksi.

Luontevin mutta silti riittämätön viitekehys on klassinen musiikki ja etenkin kamarimusiikki. Tiedän: kuulostaa paperilla aika pelottavalta. Klassisen ja kevyen musiikin suhde on usein ongelmallisimmillaan juuri silloin, kun popparit versioivat klassista tai toisin päin, mutta Schwellenbachilla on selkeästi laaja musiikillinen sivistys, joka kattaa kaiken popista nykymusiikkiin. Tilannetta auttaa myös se, että teknon sukulaisuussuhde minimalismiin on aika selkeä.

Kölniläinen Kompakt on julkaissut paljon varsin melodista materiaalia, joten Schwellenbachin ei ole ollut pakko koettaa sovittaa nihilistisimpiä paukutuksia pienelle orkesterilleen.

Tältä levyltä Jürgen Paapen, Superpitcherin, Voigt & Voigtin ja monen muun klassikot löytyvät soitettuna pianon, harpun, huilun, jousisoitinten ja kitaran eri yhdistelmillä. Toimiessaan, kuten vaikka Paapen Triumphin, Oxian Dominon eeppiseksi kasvavan luennan, jyräystä ja abstraktia pimputtelua hienosti yhdistelevän Studio 1:n Grün 4:n tai Voigt & Voigtin veikeästi aasialaisia vaikutteita korostavan Gong Audio -version kohdalla Schwellenbachin ratkaisut ovat todellisia napakymppejä.

Heikommissa kantimissa levyn kantava idea on riisuttujen biisien kohdalla. Sachiennen La Sommen arvoituksellinen ja hapuileva tunnelma ei välity, kun kappaleen verrattain yksinkertaiset kuviot sovitetaan pianolle. Schwellenbachin versio on itsessään ihan toimiva, mutta sen suhde alkuperäiseen on epäedullinen.

Kautta linjan levy on kuitenkin todella onnistunut ja varsinkin rytmisovituksissa on onnistuttu säilyttämään alkuperäisten palo ja samalla korostamaan teknon yhteyttä Philip Glassiin ja Steve Reichiin. Levyllä on runsaasti riemastuttavia oivalluksen hetkiä ja siitä paistaa läpi älykkyys ja se, että asioita on mietitty todella pitkälle.

Mietin koko ajan mitä tapahtuisi, jos joku konemuusikko tekisi tämän levyn pohjalta taas uuden koneversion…

90 Schwellenbach onnistuu vaikeassa tehtävässä. Hän sovittaa teknoklassikot klassisen musiikin muotokielelle luontevasti, kadottamatta alkuperäisteosten henkeä.

Jos Juuso Janhunen joskus saa tyttären, tulee tämän nimeksi Beyónce Knowlesia mukaillen Pejonse.

”I’m about to give you all of my money
And all I’m askin’ in return, honey
Is to give me my profits
When you get home (Just a, just a, just a, just a)
Yeah baby (Just a, just a, just a, just a)
When you get home (Just a little bit)
Yeah (Just a little bit)”

Näin lauloi Aretha Franklin Otis Reddingiltä lainaamallaan, legendaariseksi muodostuneella Respect-hitillään vuonna 1967. Kappaleesta tuli Franklinin tavaramerkki ja yksi 1960-luvun feministisen liikkeen keskeisistä teoksista. Laulu toi esittäjälleen myös kaksi Grammy-ehdokkuutta ja aseman vahvatahtoisten ja itsenäisten naisten esikuvana.

Ajan saatossa Franklinin kappaleesta on tullut myös juurevan r&b:n kultakauden ikivihreä, kappale, joka soi muunkin kuin mustan yleisön soittimissa ja radiokanavilla. Siitä on tullut helposti jokaisen tunnistettavissa oleva jingle, joka on soinut lukuisissa vapautta ja omanarvontuntoa viestivissä elokuva- ja tv-kohtauksissa.

Teemallisesti samaan suoneen, mutta vielä voimallisemmin naisen menestymistä omilla ehdoillaan korostaen, iski myös Destiny’s Child Independent Womenillaan yli 30 vuotta myöhemmin.

”The watch you’re wearin’, I’ll buy it
The house I live in, I’ve bought it
The car I’m driving, I’ve bought it
I depend on me, I depend on me”

Kyseessä ei kuitenkaan ollut yksittäisen naisen vaatimus kunnioituksen saamisesta, vaan oman asemansa ja menestyksensä tiedostaneiden, valtaansa aivan kuin miehet käyttävien menestyjien hengennostatushuuto kaikille niille, jotka haaveilivat samasta asemasta. Siinä missä Aretha huusi aikanaan kunnioitusta yhden suhteen sisällä, peilaten arkitarinan kautta laajempaa ilmiötä, Destiny’s Child heilutti lujatahtoisuuden ja omavaraisuuden lippua niille, jotka uskalsivat juhlia tasa-arvopyrkimysten tuomia hedelmiä. You go girl!

”Woah, all the women who are independent
throw your hands up at me
All the honeys who makin’ money
Throw your hands up at me”

Toki kappaleen sanomaa hieman latistaa se, että se julkaistiin alunperin karmivan pösilön Charlie’s Angels -filmatisoinnin markkinoimiseksi, kera täysin älyvapaan videon. Mutta hei, jokainen itsenäinen nainen, joka elättää itsensä kovalla duunilla, tietää, että jos haluaa räjähdyksiä ja moottoripyöriä, pitää tehdä kompromisseja. Ja kappaleen ensimmäisen version toimitti Hollywood-pomoille yhtyeen silloinen manageri Mathew Knowles, bändin tietämättä asiasta, joten tämäkin vähemmän hohdokas osa tarinaa on enemmän miehisen vallankäytön, kuin naisellisen kaksinaamaisuuden tulosta.

Oli tämä sitten lenkki tasa-arvotaistelun pitkässä ketjussa tai vain elokuvan myymiseksi tehty popklassikko, niin on tämä niin hieno kappale, että jos joskus saan tyttären, nimeän hänet kappaleen valovoimaisimman tähden nimeä mukaillen Pejonseksi.

http://www.youtube.com/watch?v=0lPQZni7I18

Riitaoja 18.05.2013 Dynamo, Turku.

Herättäjä.

Eksistentialismissa on kyse oman elämänsä kohtaamisesta. Päivittäisyyksien verhojen repimisestä silmien edestä ja elämän kokonaisuuden edessä seisomista katsoen silmiin sen kaikkia puolia. Eksistentialismi on elämän ylenpalttisten kauneuksien havaitsemista, mutta myös kaiken lihaisan, raa’an ja raastavan hyväksymistä. Eksistentialismi on vereslihalla elämistä.

Jokapäiväisyyksiin vajoaminen vaivaa ajattelijoista jaloimpiakin, siksi tarvitsemme herätyksen välineitä pitämään meidät elämisen pinnalla. Tämän vuoksi taide on eksistentialisteille niin tärkeä: Se pystyy parhaimmillaan havahduttamaan meidät takaisin omaan elämäämme.

Löydettyään jälleen kadotetun aikansa, kirjailija Marcel Proust ymmärtää myös taiteen olemuksen:

Todellisen taiteen suuruus … edellyttää että me löydämme uudestaan sen todellisuuden josta elämme kovin kaukana, havaitsemme sen uudestaan ja alamme taas ymmärtää sitä, todellisuuden josta erkanemme aina vain enemmän sitä mukaa kuin sovinnainen tietämys, jolla me korvaamme oikean elämyksen kehittyy vahvemmaksi ja aukottomammaksi: sen todellisuuden jota tuntematta meidän on helppo kuolla mutta joka kaikessa yksinkertaisuudessaan on oma elämämme.

Toisin sanoen, taiteen tehtävä on paljastaa meille oma elämämme.

Tässä mielessä Arttu Wiskari on yksi tämänhetkisen musiikkimme tärkeimmistä taiteilijoista. Hän on rehellisesti sitä mitä on: rautakaupan myyjä, joka laulaa esiin omaa elämäänsä. ”Normaali jätkä, joka elää aivan tavallista elämää,” kuten hän itse itseään luonnehtii. Kun hän laulaa työtunnelmistaan kappaleessa ’Rautakauppias’, hän ei etäännytä kuulijaa näppärillä kielikuvilla, vaan sanoo asiat juuri niin kuin sanoisi ne kahvitauolla työkaverilleen: ”totaalisesti mä hajoan.” Hänen musiikkinsa on – anteeksi kulunut ilmaus – elämänmakuista.

Kaksi ajallemme tyypillistä piirrettä puuttuu Wiskarin musiikista täysin: Ironinen etäisyys ja obsessio muotoon. Ironia on etäisyydenottoa omasta elämästä ja hipstereiden aikakausi ei usein ole mitään muuta kuin Stigi ironisessa kokovartalo-outlookissaan tarjoamassa hetken bile-eskapismia oikeasta elämästämme. Tähän verrattuna Wiskarin perusasenne on tuoreudessaan koskettava:

Meidän teksteissä puhutaan suoraan oikeista asioista ja tunteista. Tämän vuoksi en koe, että tunteen välittäminen [yleisölle] olisi hankalaa. Aidoista tarinoista syntyy aitoja tunteita.

Monet musiikinharrastajat kiirehtivät tässä vaiheessa huomauttamaan, että Wiskari ei musiikillisilla ansioillaan häkellytä. Soitto- ja laulutaidolla ei mentäisi edes Idols-semifinaaliin, eivätkä sävelkulut hirveästi uudistaa pop-musiikin ilmaisukieltä.

Tämä on totta, mutta samalla muoto on nykyään kohotettu trendejä luovissa piireissä ylijumalaksi, jonka taakse ei uskalleta katsoa. Ajanmukainen sointi ja tekninen osaaminen on musiikin mitta, samalla tavalla kuin vaatteet ja kampaus ovat ihmisen mitta. Tässäkin Arttu Wiskari ui tiukasti vastavirtaan: Hänen kappaleissaan ei taustalla soi Guatemalasta itse tuotettu luomu-ukulele. Eikä se ole täynnä ristikytketystä retro-Casiosta tulevaa epämääräistä suhinaa.

Rohkeinta Arttu Wiskarin musiikissa on kuitenkin aihevalinnat. Ironiaan tottunut kansalainen on täysin aseeton, kun mies laulaa isoisänsä Alzheimerista ja kuolemasta. Laulun aihe on poimittu läheisen ystävän omakohtaisesta tarinasta. Siinä lähdetään liikkeelle vanhuksen omasta perspektiivistä, jossa todellisuus ja harhat ovat jo alkaneet sekoittua ”Mun kotiin murtaudutaan joka yö…”. Pala palalta kuulijalle paljastuu, että kerrotut kokemukset pulpahtelevat muistin kätköistä eikä hoitokodin kliinisestä todellisuudesta. Sitten kertosäe pysäyttää: ”Kuule mun toive, mä haluan pois; Eikö aikani täynnä jo ois?”

http://youtu.be/97DwMIf7_lI

Kappaleessa Tuntematon potilas tiivistyy Wiskarin merkitys eksistentialistisena herättäjänä. Kuolema on peili, joka pakottaa meidät kohtaamaan elämämme. Me voimme paeta ja kieltää silmistämme monet elämän kauheudet, mutta lopulta kuolema aina tavoittaa meidät. Se on lopullisen vääjäämätön takaraja: pakottava musta horisontti, joka säteilee elämämme kadotusta. Ja siksi pakottaa meidät elämään, tarttumaan niihin kauneuksiin, jota elämä päivittäin jokapäiväisyyksien kaventaman näköpiirin laidoille sytyttää.

Wiskari tuo radion kautta kotiimme lyijynpainavia aiheita: oman isoisän kuolema ja valuminen dementian verhon taakse, vanhuksen halu kuolla. Nämä ovat isoja aiheita. On vaikea olla vaikuttumatta niistä. Itkin vuolaasti, kun kotona tiskatessa radio alkoi soittaa Tuntematonta Potilasta. Mutta moni pelkää sitä, että joku asia oikeasti koskettaa. Ja siksi torjuu Wiskarin.

Yllätä siis itsesi, avaa sydämesi Arttu Wiskarille. Anna mahdollisuus lauluille, jotka sykkivät oikeaa, kotimaista luomuelämää. Niiden avulla voit muistaa, mikä elämässä on todella tärkeätä. Niiden avulla olet jälleen ihokontaktissa sen kanssa, mitä todella olet. Tyylikkäiden vaatteidesi ja retrohenkisten skeittitossujesi alla. Voit syleillä sitä mikä on sinua kaikkein lähimpänä: omaa elämääsi.

Kirjoittaja on ihmiselämän merkitystä ja muita perimmäisiä kysymyksiä tutkiva soveltavan filosofian ja organisaatiotutkimuksen tohtori. Tällä hetkellä hän on tutkijavaihdossa Yhdysvalloissa, Rochesterin yliopiston psykologian laitoksella. Frankmartela.fi.

Radiohead – just kiddaeing.

Radiohead julkaisi vuonna 2000 Kid A -albumin, jolla se keksi itsensä uudelleen, vaikka OK Computerin jälkeen kukaan ei ollut sitä pyytänyt tai toivonut. Saati aluksi uskonut korviaan. Ilman Kid A:ta…

…Radiohead olisi juuttunut fin de sieclen teknologia-angstiinsa ja kitaroihin. Nyt he voittivat fobiansa kohtaamalla sen.

…Radioheadilta olisi odotettu sen rajallisen mittaisen loppu-uran ajan ”uutta OK Computeria”. Järjettömästi ja turhaan, kunnes bändi olisi saanut tarpeeksensa ja luovuttanut.

…Radiohead voisi aivan hyvin tehdä comebackin tämän vuoden Primaverassa ja soittaa Karma Policea, Street Spiritiä ja muita OK Computerin ja The Bendsin hittejä ja itkettää varhaiskeski-ikäistä ja nuoruutensa jo kadottanutta yleisöään. Ja siinä sivussa osoittaa muuttuneensa Paranoid Androidin rahanahneeksi ”Gucci little piggyksi”.

…musiikkitoimittajilta puuttuisi kunnollinen klisee ”itsensä täydelliselle ja koneelliselle uudelleenkeksimiselle”. Vai sanottaisiinko muka ”tehdä Transit” Neil Youngia mukaillen? Häh?

…Radioheadista ei olisi tullut ”aikamme tärkeintä bändiä”, popmaailman virallista kultaisia innovaatioita hautovaa pekkahimasta tai vastaavaa fantastikkoa, vaan sille olisi voinut povata ideakaivon hidasta tyrehtymistä.

…Pitchfork olisi jakanut kymmenpisteisiä fiilispohjalta nykyistä pidempään. Ainakin jos tätä esseetä on uskominen.

…Radiohead ei olisi koskaan tehnyt omaa Metal Machine Musiciaan. Tai ei se sitä nytkään tehnyt kuin Nick Hornbyn mielestä.

…Radioheadia voisi nälviä siitä, ettei se keksinyt mitään konkreettisesti ”ennenkuulematonta” musiikkia, sillä Kid A:hin verrattuna OK Computeria voi hyvällä tahdolla kutsua yhdeksi angstiseksi ja erinomaiseksi kitararocklevyksi muiden aikalaistensa joukossa.

…meillä ei todennäköisesti olisi King of Limbsiä. No, jokaisella hopeareunuksella on pilvensä, kuten viisaammat sanovat.

http://youtu.be/Tnsfzlxs-KY

Salaliitto 18.05.2013 Dynamo, Turku.

Salaliitto on hirmu hyvä uusi yhtye Turusta. Suosittelen vahvasti heidän musiikkiinsa tutustumista! Se käy helposti, vaikkapa allaolevassa osoitteessa:

http://salaliitto.bandcamp.com/

Domino

62 Dominon tuoreimmasta albumidebytantista ei ole annettu julkisuuteen juuri muuta tietoa kuin että hän on 25-vuotias ja kotoisin Alankomaista. Siihen nähden on melko yllättävää, että mies on saanut esikoisalbumilleen vierailijoiksi Damon Albarnin ja kulttiräppäri MF Doomin. The Child of Lov operoi tyylilajissa, joka kärsii tällä hetkellä hienoisesta ylitarjonnasta: R&B-rytmejä, elektronista kilkutusta ja avantgarde-estetiikkaa yhdistelee juuri nyt moni muukin. Mitään jamesblakemaista hipsuttelua levy ei sentään pidä sisällään. Hollantilainen väläyttelee sen sijaan mielellään rouhean soulmiehen elkeitä (kuten Malachai tai Jamie Lidell), mutta on valitettavasti itse konseptinsa heikoin lenkki. Falsettiujelluksia, fiilismongerruksia ja murahduksia toistensa päälle latoessaan The Child of Lov kuvittelee varmasti olevansa kuin mikäkin Prince, mutta kuulostaa väkinäisyydessään enemmän Kim ”Humane” Heroldilta. Give Me, One Day ja Go With the Wind vihjaavat , että tuottajana Child of Lovilla voisi olla valoisa tulevaisuus edessään. Se saattaa kuitenkin edellyttää mikrofonin luovuttamista osaavampien käsiin. (Antti Lähde)

http://youtu.be/zLQd_4wHqJA

Mikal Cronin – MCII

Merge

63Mikal Cronin taitaa näppärät molli- ja duurikäännökset niin kuin jokainen Brian Wilsoninsa huolellisesti opiskellut. Työtä pelkäämättömän kalifornialaispopparin (mm. Ty Segall Band, Moonhearts) kakkosalbumi on kuitenkin varsin mitäänsanomatonta kuultavaa. Croninin kelpo sävellykset valuvat hukkaan, kun biisi toisensa jälkeen toistaa samaa kaavaa: säkeistöt akustisilla ja kitaroilla pelaavaa beatlesmiä, kertosäkeisiin höysteeksi tympeimmät mahdolliset 1990-luvun jenkkialternativen surinakitarat. Näennäisestä tuoreudestaan huolimatta Cronin edustaa samaa muodollisesti pätevää powerpop-keskinkertaisuutta kuin kaikki maailman brendanbensonit ja benkwellerit. Matkaa 1970- tai 1990-luvun alan mestareihin jää kurottavaksi mailikaupalla. (Antti Lähde)

http://youtu.be/0S2eTV2v3V0

Eve – Lip Lock

From the Rib

84 Ruff Rydersin 1990-luvun First Lady vietti hiljaiseloa lähes vuosikymmenen, mutta nyt Eve Jeffers on palannut – juuri sopivasti, kun hypensä verkkoon sotkeutunut Azealia Banks on viimein julkaisemassa esikoisalbumiaan. Ja aika paljon saa neiti Banks saada aikaan, jos aikoo lyödä Lip Lockin laudalta. Se nimittäin hipoo huippusuoritusta: biitit ovat addiktoivia, Even flow viihdyttää ja kertosäkeet tarttuvat kuin tennarin pohja siiderin tahmaisemaan tanssilattiaan. Harva albumi on 11 vuoden odotuksen arvoinen, mutta Lip Lock on. Sitä kuunnellessa tuntuu kuin Eve olisi poissa ollutkaan. Kompaktilta Lip Lockilta löytyy pop-potentiaalia (Make It Out This Town), vimmaista riimien sylkemistä (Wanna Be, Grind or Die), kiinnostavia musiikillisia koukkuja (Mama in the Kitchen, Forgive Me) ja hienostunutta pehmeyttä (Never Gone). Uusi Eve ei ole yhtä kiukkuinen kuin vuosituhannen vaihteen gangsta-Eve, mutta musiikillisesti hän ei ole koskaan kuulostanut näin kiinnostavalta. Upeaa! (Markus Hilden)

http://www.youtube.com/watch?v=weWtSM0FZeE

Inter Arma – Sky Burial

Relapse

84 Kuinkahan monta hienoa levyä on ajautunut karikkoon vain siksi, että on ollut sisäinen pakko leikkiä aivan liian monella tyylilajilla? Popmusiikin puolella luku saa Bon Iverin partakarvojen lukumäärää isomman arvon. Mutta metallipuolella, kaikissa niissä tyyleissä, jotka ovat hyperkriittisiä omasta puristisesta asenteestaan, sellaisen yrittäminenkin on melko harvinaista. Onnistuessaan tulokset voivat olla mielipuolisia niin parhaalla mahdollisella tavalla (The Body) kuin aivokurkiaisen lävistävän Damokleen miekankin lailla (Botanist), mutta Inter Arman toinen levy ymmärtää kuinka pienet liikkeet voivat tehdä suuria tuloksia. Ne pienet liikkeet ovat tosin lähinnä piirtoviivoja, joissa yhdistyy näennäisesti hankalia yhdistelmiä. Westward löytää alitajunnasta vision, missä Pig Destroyer ja Lynyrd Skynyrd leikkivät hippaa. ’sblood varastaa Steve Reichin koripallon ja pakenee muristen paikalta, ja kaksiosainen The Long Road Home voittaa My Morning Jacketin viimeisen seitsemän vuoden tuotannon, kunnes blastbeat piiskaa tasankohienoudet unohduksiin. Suurin ihme nousee siitä kuinka tämä kaikki saadaan toimimaan ja jakamaan näinkin kunnianhimoisen levyn minuutteja ilman, että jokin osa itsetuhoutuu. Vuoden toistaiseksi parhaita raskauksia, en tahdo aborttiklinikalle! (Antti Piirainen)

http://youtu.be/iSbbUPTdc0I

Mark Kozelek & Jimmy LaValle – Perils From the Sea

Caldo Verde

70 Rakettivauhtia levyjä julkaissut Mark Kozelek (Red House Painters, Sun Kil Moon) lyöttäytyy yhteen The Album Leaf -projektistaan tunnetun Jimmy LaVallen kanssa. Moisen parin yhteistyö enteilee hyvää, ja Perils From the Sea alkaakin vahvasti kappaleella What Happened to My Brother. Miesten yhdessä laulama kertosäe on herkkä ja koskettava. Kozelek rikkoo albumilla muutamaan otteeseen tutuksi tullutta suoraviivaista ja riisuttua lauluntekotyyliään, mikä on virkistävää, mutta jokin jää uupumaan. Suurin osa levystä kuulostaa tutulta Kozelekilta, vain istrumentaatio on vaihtunut nylonkielisestä kitarasta pehmeästi pulputtaviin rumpukoneisiin ja unisiin koskettimiin. Kappaleet eivät missään nimessä ole huonoja, ja levy toimii varsin hyvänä johdatona kummankin artistin maailmoihin. Valitettavasti Perils From the Sea -levyllä Kozelekin ja LaVallen vahvuudet eivät sulaudu täysin saumattomasti yhteen. (Jyri Pirinen)

http://www.youtube.com/watch?v=SItvsZbQr70

The Phoenix Foundation – Fandango

Memphis Industries

87 Viime vuoden syyskuussa kirjoitimme suomalaisista yhtyeistä ja artisteista, joilla on kaima maailmalla. Mukaan olisi sopinut myös The Phoenix Foundation: tämä arvio ei nimittäin käsittele melodista punkrockia soittavaa yhtyettä Suomen Turusta vaan raikasta popkvartettia Uuden-Seelannin Wellingtonista. Jos joskus olet miettinyt miltä kuulostaisi, jos joku yhdistäisi mahdottoman luontevasti Midlaken utuisen psykedeliafolkin ja Cut Copyn optimistisen tanssipopin, niin anna Fandangon kertoa sinulle vastaus. The Phoenix Foundationin viides albumi on yhtä täydellistä musiikkia lämpimiin kevätpäiviin kuin Daft Punkin Random Access Memories: se soi raukeasti mutta napakasti, sopivan uneliaasti mutta silti kristallinkirkkaasti, sen musiikki on lapsellisen helppoa, mutta täynnä kiehtovia yksityiskohtia. Edellisalbumillaan Buffalolla (2010) brittilehdistön sydämet valloittaneen kvartetin leikkisä luonne tulee parhaiten esiin The Captainin ja Wallsin kaltaisissa kuplivissa tanssipaloissa, kun taas bändin progressiiviset piirteet paljastuvat Coralen muuntautuessa haikeasta folkinstrumentaalista rymisteleväksi spacerock-eepokseksi. Bändi nostaa hattua myös esikuvilleen: Supernatural ja Inside Me Deadin kumartavat rullaavalla dreampopillaan hienovaraisesti The Chillsin ja The Churchin kaltaisille kiwiklassikoille.(Antti Lähde)

http://youtu.be/SvksV-uyM28

http://www.youtube.com/watch?v=y1iX4v40u_8

Kolkosta ympäristöstä ponnisti lihallisen ekstaasin ja rakkauden hymni, joka valloitti aikansa nuoret.

1990-luvun alun Suomi oli murrosvaiheessa. Samalla kun lama nakersi kansalaisten itsetuntoa ja talousongelmat romuttivat monien elämän, iski amerikkalainen populaarikulttuuri ja markkinatalous yhä voimallisemmin kiinni täkäläiseen kulttuuriin ja kulutustottumuksiin. Meneillään oli henkinen ja materialistinen mullistus, jonka taustalla näkyivät niin Euroopan hidas vapautuminen itä-länsi-jaottelusta kuin vapaan markkinatalouden mahdin kasvu meidän jokapäiväisessä arjessamme.

Tätä murrosvaihetta Ismo Alanko oli purkanut sanoiksi ja säveliksi jo vuoden 1990 Kun Suomi putos puusta -levyllään, jonka akustisessa soinnissa kuuluivat suomalainen melankolia ja juureva rosoisuus kiedottuna yhteiskunnan ja yksilön kohtaamien muutosten herättämiin tuntoihin. Se oli soitinvalikoimaltaan ja sävellyksiltään rikas, kirjava teos, jonka läpi kulki kuitenkin tietty alakuloinen havainto härmäläisten eksymisestä suureen maailmaan.

Hassisen Kone ja Sielun Veljet -yhtyeiden keulakuvana Alanko oli jo hankkinut maineen kiihkeänä, äkkivääriä ja suorastaan shamanistia sävyjä keikkoihinsa loihtivana esiintyjänä. Suomi putos puusta oli Alangon ensimmäinen soololevy, ja sen suosio lujitti tekijänsä jo entuudestaan vahvaa asemaa kotimaisen rock-kentän taiteellisesti kokeilunhaluisena ja näkemyksellisenä toimijana. Lama-ajan henkisesti harmaassa Suomessa hän oli näkyvä ja kuuluva hahmo.

http://www.youtube.com/watch?v=2TFpO_W-EjA

Suomi putos puusta -levyä seurasi vuoden 1993 Jäätyneitä lauluja -albumi, joka vei Alangon kokeellisuuden vielä pidemmälle, sillä se oli ensimmäisiä kotimaisia rock-levyjä, joilla konemusiikilla oli voimakas vaikutus sisältöön. Se oli levy, joka soi vieraantuneemmin ja hektisemmin kuin edeltäjänsä, ja sai monet Alangon aikaisempaa tuotantoa fanittaneet hämmentymään.

Kiivaan konesointinsa ja hakkaavien rytmiensä keskelle levy kätki kuitenkin yhden kotimaisen rock-historian lempeästisoivimmista ja ylevimmistä rakkauslauluista. Sillä vaikka Jäätyneitä lauluja soi ajoittain ahdistuneen kolkosti, on kaiken takana usko parempaan:

”Olen kuullut rumia tarinoita eläimistä ja ihmisistä
Nähnyt kuinka aurinko nousee lännestä iltaisin
Olen uittanut silmiäni rumuudessa tämän iltapäivän
ja kun kaiken lasken yhteen toistan ikivanhan lauseen:
Uskon rakkauteen”

Konevelhon viholliset ja ystävät

Sekvensseri, rumpukone, syntetisaattori – valtaosa näistä konemusiikin ytimeen kuuluneista laitteista oli vielä 1990-luvun alussa kotimaiselle rockmusiikkikentälle kauhistus. Usko siihen, että konemusiikki ei ollut aitoa musiikkia, tai että se olisi jotenkin helpompaa ja halvemmin tehtyä kuin kovalla työllä opeteltu perinteisten soitinten soittaminen, oli edelleen syvällä joidenkin alan toimijoiden keskuudessa. Kun Ismo Alanko, yksi tuon ajan tunnetuimmista ja arvostetuimmista muusikoista julkaisi konemusiikkiin painottuneen levyn, olivat reaktiot vähintäänkin värikkäitä.

”Kyllä se herätti paljon ristiriitoja. Niin sanotun aidon musiikin ja konemusiikin välinen kuilu oli aika syvä. Osa jengistä vihasi sitä siksi, että se oli konemusiikkia. Toisia taas häiritsi se, että se oli niin erilainen edelliseen verrattuna. Erityisesti mulle on jäänyt mieleen se, kun Saku Tuominen kirjoitti City-lehteen, joka oli tuohon aikaan vielä jonkin sortin auktoriteetti, että ’Jäätyneitä, ylikypsiä, ja pohjaanpalaneita lauluja.’ Jotenkin Tuominen ei voinut ollenkaan hyväksyä sitä levyä.”

”Toisaalta olen varsinkin jälkikäteen tavannut hirveästi ihmisiä, joille se levy on ollut todella merkittävä, ja ensimmäinen levy, jonka kautta he ovat tutustuneet musiikkiini. Sitä ikäpolvea, joka oli teinejä 90-luvun alussa, se on puhutellut. Ja kyllä kriitikotkin kehuivat yksittäisiä biisejä. Pornografiaa, Laboratorion lapset ja tietysti Ekstaasiin saivat paljon kehuja.”

Konemusiikista Alanko oli kiinnostunut kuultuaan brittiyhtyeitä, joiden musiikissa elektronisen musiikin ja rockin äänimaailmat kohtasivat. Muun muassa Prodigyn ja Jesus Jonesin innoittamana hän päätti opetella käyttämään sekvensseriä.

http://www.youtube.com/watch?v=5Wa_nTuWAHE

Uusien demojen työstämiseen osallistuivat myös Raptorin Izmo ja huumorirap-ryhmän tuottajana toiminut Manne Railo.

”Tutustuin Raptorin kavereihin osittain siksi, että ne oli mun pikkuveljen Ilkan frendejä, ja osittain siksi, että Jufo III oli alaikäisenä pyörinyt Sielun Veljien keikoilla. Se oli sellainen Etelä-Suomen vakiokasvo, joka ilmestyi kyselemään keikkapaikoille, että pääsisikö sisään, ja me aina laskettiin se takaovesta.”

”Alunperin tein kaikista biiseistä demot, mutta sen jälkeen me tehtiin Izmon kanssa niistä versiot ja Manne Railo, eli Mitro, joka oli jo tehnyt Sielun Veljille remixejä ja miksannut Onnellinen päivä -kappaleen, tuli mukaan kuvioon.”

Alanko muistelee, että jo ennen levyn julkaisua Railon työt olivat saaneet osakseen pientä ylenkatsetta.

”Remixit oli silloin vielä aika uusi juttu kotimaisessa musiikissa. Sielun Veljien Laatikoita-remixistäkin sai aina kuulla kuittailua. Sellaista se on, kun tekee jotain uutta. Dilemmahan on se, että jos tekee samaa kuin aikaisemmin, niin kaikki miettii että ’taas vittu tätä samaa’, ja sitten taas jos tekee jotain erilaista, niin osa jengistä haluaa sitä mitä on tehnyt aikaisemmin.”

Jo mainittujen Raptorin Izmon ja Manne Railon lisäksi studiossa Alangon rinnalla nähtiin kirjava joukko tuon ajan kovimpia ammattilaisia ja kotimaisen musiikkikentän tulevia vakiokasvoja. Alangon veljen Ilkan lisäksi lauluosuuksia olivat levyttämässä Veeti Kallio ja Ona Kamu, ja rummuissa nähtiin maan todennäköisesti eniten käytetty sessiorumpali Anssi Nykänen. Kitaraa Alangon lisäksi levyllä soittaa Riku Mattila, ja kuullaanpa musiikin monitoimimies Tommi Lindellin tivoliurkujakin Pornografiaa-kappaleella.

”Levystä valtaosa tehtiin syntikoilla ja rumpukoneilla, mutta olihan siellä oikeita soittimia jonkin verran, tosin esimerkiksi Janne Haaviston ja Anssi Nykäsen studiossa soittamat rumpuluupit äänitettiin ja käsiteltiin uusiksi.”

”Koko levyn alkuperäiset demot olivat kyllä huomattavasti härskimpiä kuin levylle päätyneet versiot. Demoilla leikin kaikilla äänimaisemilla. Käytin esimerkiksi rumpujen sijasta tykinlaukauksia bassorumpuna ja kiväärejä virvelinä. Se oli tavallaan lapsellista, ne kappaleet olivat aika perverssin kuuloisia. Niistä jäi oikeastaan vain efektejä lopullisiin versioihin.”

Yksi kappale jäi kuitenkin levylle jo melkein sellaisena, kuin se demovaiheessa oli. Tuo kappale oli Ekstaasiin.

”Ekstaasiin ei juuri muuttunut enää levytysvaihessa. Mutta sillähän olikin paljon pidempi historia kuin levyn muilla biiseillä.”

Rakkauden teatteria

”Kun samettikäsi hyväilee vatsani herkkiä kohtia
olen vapaa ekstaasissa ilman kimaltavaa kemiaa
kun pehmeät huulet kulkevat pitkin ihoni raukeita karvoja
olen vapaa ekstaasissa sinun kanssasi”

Ekstaasiin alkaa raukean verkkaisesti, kuplivan rytmin ja ovelasti junnaavan kitaran vetämänä, mutta kasvaa kertosäkeeseen mennessä ylitsevuotavaksi rakkauden hymniksi.

”Ekstaasiin, sinne vie pieni polku halki villin sademetsän
Siellä sataa rakkautta joskus liikaakin
Ekstaasiin, sinne vie lämmin iho vasten toista, liikkumatta
Vuosisata vuosisadan jälkeen tietää sen
Ekstaasiin, ekstaasiin”

Kappaleen hillitystä mahtipontiseen kulkeva dramaturgia selittyy sillä, että se oli alunperin tehty juuri draaman tarpeisiin.

”Teimme 1991 silloisen tyttöystäväni, nykyisen vaimoni Kirsti Kuosmasen kanssa sellaista näytelmää kuin Grande Finale, eli Suuri kusetus. Lähdimme Barcelonaan, josta vuokrasimme asunnon. Päätimme, että ollaan siellä niin kauan, että näytelmä tulee valmiiksi. Välillä ajeltiin autolla Pyreneillä ja oltiin teltassa yötä ja sitten taas kirjoitettiin. Teimme yhdessä henkilöhahmot ja näytelmän rungon ja juonen. Sen jälkeen kirjoitin dialogin. Se oli psykedeelinen, suorastaan lapsellisen mahoton juttu, jopa campia.”

”Näytelmässä oli käännekohta, jossa nuori, kirkassilmäinen ylioppilaspoika, joka ihmettelee muiden dekadenttien hahmojen toimintaa, kohtaa kuoleman jälkeisessä maailmassa rakkauden. Sellaisen puhtaan ja kauniin yksiselitteisen rakkauden, joka voittaa kaiken paskan ja pahan. Ja siihen kohtaukseen mun piti kirjoittaa jotain, niin kirjoitin tekstin, josta tuli sitten Ekstaasiin.”

”Kun olin kirjoittanut sen, niin se sama teksti päätyi melkein sellaisenaan levylle. Sen takia kappaleessa säilyi sellainen vähän ovela, polveileva rytmi. Erityisesti kertosäkeessä. Kirjoittaessa en ajatellut säveltä, joten kun sävellysvaiheessakin päätin pitää sen oudon rytmin. Päätin, etten murjo sitä tasaisemmaksi pötköksi, vaan annan sen olla. Kun pääsin himaan Espanjasta, niin sovitin sen pianon äärellä biisiksi.”

Kappaleen julkinen ensiesitys oli näytelmässä, joka esitettiin Vanhalla ylioppilastalolla 16 kertaa. Tilanteesta tekee erikoisen myös se, että kappaleen esitti myöhemmin kotimaisen näyttelijä- ja ohjaajakaartin kärkeen kohonnut Jani Volanen. Eikä hän ollut ainoa näytelmässä esiintynyt, josta on myöhemmin tullut alallaan tunnettu.

”Sen ohjasi Kari Väänänen. Muistan, että koska en ollut koskaan aikaisemmin kirjoittanut mitään tuollaista, mulla oli hirveä kynnys näyttää tekstiä kenellekään, mutta näytin sen Karille, joka innostui siitä valtavasti. Näyttelijöiksi siihen tuli kasa lahjakkaita nuoria nimiä, Volanen esitti ylioppilasta, Martti Suosalo ja Tero Jartti olivat mukana, ja Sanna Fransman. Se oli mieletön ensemble näin jälkeenpäin ajateltuna.”

Koska teksti oli tehty näytelmään, Alanko jätti siihen viittauksia ja sanoja, jotka eivät välttämättä olisi istuneet yksinkertaiseen poplauluun.

”Esimerkiksi sitä ’kyrvät nousevat taivaalle iltaisin’ -kohtaa moni on ihmetellyt ja sanonut, että miksi sun piti pilata tämä laulu tuollaisella. Mutta en mä halunnut ottaa sitä pois, koska se viittasi asioihin jotka siinä näytelmässä oli. Ne kyrvät kai tarkoittivat pommikoneita. Sodan fallossymboleita.”

Kappaleen tekstistä Alanko sanoo edelleen pitävänsä paljon, ja pohtii, että kyseessä on jokseenkin kolkon ja tarkoituksella lama-aikaa hirtehisesti kommentoineen levyn lämmin kohta. Jäätyneiden laulujen keskelle on eksynyt sulamispiste, joka lämmittää vuosisatojen halki kulkevalla uskollaan rakkauteen.

”Ehkä siinä on tiettyä positiivisen hengen hakemista laman keskellä, vaikkei mitään hirmu tiedostettua. Sellainen mielenkiintoinen pointti siihen liittyy, että halusin sillä levyllä tehdä tekstejä, jotka kuvasti ajan henkeä, sitä, kuinka samanaikaisesti laman kanssa amerikkalaisuus tunki Suomeen helvetin voimallisesti. Sen takia joissakin sanoituksissa on hyvin epärunollista ja poliittista kieltä, sanoja kuten pornografiaa, demokratiaa ja niin edelleen.”

”Rakkaus voittaa kuitenkin lopulta. Se on se perusasia, jonka kanssa kaikki kamppailee. Tietysti jos on niin kova nälkä, ettei voi ajatella muuta, niin silloin ehkä ei, mutta heti kun perustarpeet on tyydytetty, niin kyllä se rakkaus alkaa askarruttaa.”

http://www.youtube.com/watch?v=GJAXc9P2EHA

Liiketoiminnasta lavoille

Kun Jäätyneitä lauluja -levyn julkaisua suunniteltiin, oli selvää, mistä kappaleesta tulisi ensimmäinen singleraita.

”Oli jotenkin koko studiotyöskentelyn ajan selvää, että Ekstaasiin olisi se kappale, joka singlenä julkaistaisiin. Ei sitä taidettu missään vaiheessa kyseenalaistaa. Kaikki oli siitä innoissaan.”

Kappaleen, kuten koko Jäätyneitä lauluja -albumin, julkaisi Alangon ja Sielun veljet -yhtyeen muiden jäsenten yhdessä perustama Seal On Velvet -levymerkki.

”Se oli meidän bändin yhteinen projekti, mutta oikeastaan Jukka Orman lempilapsi. Meillä oli kunnianhimoinen ajatus, että julkaistaisiin kaikkea mikä ei muuten näkisi päivänvaloa. Ja kyllähän me julkaistiinkin, esimerkiksi Motelli Skronklea ja Keskusteluorkesteria ja kaikkea hyvinkin avantgardistista kamaa. Ajatus oli kunnianhimoinen, mutta ongelmana oli, että kukaan meistä ei ole bisnesmies, ja aina kun on liiketoiminnasta kyse, niin kyllä siinä tarvitaan joku, jota oikeasti kiinnostaa se talousasioista huolehtiminen ja rahanteko.”

”Musiikkihommat vie niin paljon aikaa ja energiaa, ettei mulla riitä virta pyörittää muuta, joten erosin yhtiöstä aika pian. Se oli kaunis ajatus, joka ei koskaan toteutunut täysimittaisena, mutta Suomi putos puusta ja Jäätyneitä lauluja -levyt julkaistiin sillä merkillä, ja nehän pärjäsivät listoillakin ihan hyvin. Levyjen jakelusta vastannut Poko oli myös tyytyväinen. Siellä tykättiin Jäätyneitä lauluja -levystäkin, kun sillä oli radiohittejä. Ekstaasiin soi paljon esimerkiksi Radiomafialla.”

1990-luvun alun soololevyjen jälkeen Alangon ympärillä on nähty erilaisia kokoonpanoja vuosituhannen vaihteen Ismo Alanko Säätiöstä hänen ja Teho Majamäen duo-esiintymisiin. Vaikka sen julkaisusta on kulunut jo 20 vuotta, on Ekstaasiin kuultu suhteellisen säännöllisesti Alangon keikoilla, vaikka aina sen esittäminen ei aina ole ollut helppoa.

”Tehon kanssa meillä oli vaikeuksia soittaa sitä, me ei oikein löydetty hyvää versiota. Se on niin iso biisi, että ei siitä oikein saa kahdestaan hyvää. Pianolla sen voisi toki soittaa yksin”.

”Jotenkin se on niin vaativa, että se tarvitsee bändin. On rumpalista ja basistista kiinni, kuinka hyvin se svengaa. On aina hankalaa, kun tekee biisejä alunperin koneella ja sitten livebändillä yrittää löytää siihen sen oikean tuntuman.”

http://www.youtube.com/watch?v=boFYmsp0O-8

Ismo Alanko

Ismo Kullervo Alanko syntyi 12. marraskuuta Helsingissä. Vietti lapsuutensa Joensuussa, minkä vuoksi tuotannossa voimakkaita vaikutteita Itä-Suomesta.

Hassisen Kone -yhtyeen kitaristi ja solisti vuosina 1979–82, Sielun Veljet -yhtyeen kitaristi ja solisti vuosina 1982–92 ja 2010–11.

Sooloura alkoi 1990, minkä jälkeen levyttänyt ja esiintynyt myös Ismo Alanko Säätiö ja Ismo Alanko Teholla -yhtyeiden kanssa.

Julkaissut yli 20 levyä ja lukuisia livetaltiointeja eri kokoonpanoilla. Levyttää ja keikkailee edelleen aktiivisesti.

Alangon lyriikoista on koottu kaksi teosta: Rakkaus on ruma sana: Valitut laulutekstit, ilmestyi Johnny Knigalta vuonna 2004, ja kaikkien hänen siihen astisten laulujensa sanoitukset sisältä Sanat WSOY:n kustantamana vuonna 2011.

Kuvaile Ekstaasiin-kappaletta viidellä sanalla: ”Edelleen herkullinen, rytmisesti ovela kappale.”

Polly.

Kun artisti on PJ Harveyn tapaan vaikean ja synkän maineessa, huokaisee koko maailma helpotuksesta hänen tehdessään kerrankin vaivatta lähestyttävän, paikoin suorastaan positiivisen levyn. Harveyn tapauksessa tämä levy oli vuoden 2000 Stories From The City, Stories From The Sea. Se sai ylistävät arvostelut, voitti Mercury Music Prizen, on sittemmin rankattu erinäisille kaikkien aikojen parhaat -listoille – ja ymmärtääkseni myös myynyt eniten naisen albumeista.

Vannoutuneet fanit tarkastelevat asioita vähän eri näkökulmasta. Ainakin osa heistä oli pettynyt “liian helppoon” Stories-levyyn. Myönnän, etten itsekään laskisi sitä Harveyn kaikkein parhaiden tuotosten joukkoon, mutta kynnys siihen porukkaan pääsemiselle onkin pirun korkea.

Muotoillaan näin: tässä vaiheessa elämäänsä Harvey halusi tehdä tällaisen levyn ja tekikin sen erittäin hyvin. Aika usein tekee mieli kuunnella PJ Harveyta, ja mahtavaahan se on, että hänellä on kiekko myös hilpeään, itsevarmaan, urbaaniin mielentilaan. Kiekko, joka tuoksuu katupölyltä ja kuulostaa metropolin yötä päivää jatkuvalta kuhinalta. Kiekko, joka maistuu halvalta kiinalaiselta ruoalta tai pikkupuodista ostetuilta croissantilta ja kahvilta.

Mutta Good Fortune. Se on äärimmäisyysbiisi jopa tämän levyn mittapuulla. Se on onnellinen. Se on rakastuneen naisen tilitys tunneaallon huipulta.

Kuvittelen mielessäni kerrontahetken: olet ollut pari viikkoa maailman siisteimmän tyypin kanssa, juttu on (ehkä, vähitellen) muuttumassa säädöstä suhteeksi. Juuri nyt olet kuitenkin yksin. Kuljet suurkaupungin (New Yorkin) katuja, mielesi tekisi juosta ja pomppia. Ostaa jäätelötötterö (saako sellaisia New Yorkista?) Ei voi sanoa, että miettisit tilannettasi, koska se ei alistu miettimiselle. Sitä voi vain fiilistellä. Ei vittu, parasta ikinä. Miten tällaista ylipäätään voi tapahtua?

”Things I once thought unbelievable
in my life
have all taken place”

Näiden rivien ekstaattisuus kätkee väliinsä sen, että aikaisemmin ei ollut hyvin. Aikaisemmin oli ehkä masennusta, angstia, huonosti valittua seuraa. Sitä jatkui vuosia ja se tuntui elämänkohtalolta.

Siksi onkin niin hämmentävää, että nyt on toisin.

PJ Harvey vaikuttaa naiselta, jolle rakastuminen tekee ulkopuolisenkin näkökulmasta hyvää. Jotkut ihmisethän muuttuvat sellaisessa elämäntilanteessa rasittaviksi. Harvey vain saa itsevarmuutta ja coolia, tuntuu että hän on valmis ilmaantumaan minkä tahansa taidenäyttelyn avajaisiin ja esittämään teoksista mielipiteen, jonka jälkeen kenelläkään ei ole mitään sanottavaa. Hän laittaa aurinkolasit päähänsä ja hymyilee vinosti. Hän on haavoittumaton.

Ja onhan PJ:n, sukunimikaima Mick Harveyn ja Rob Ellisin soittama Good Fortune myös suoraviivaisuudessaan täydellinen rockbiisi.

http://youtu.be/gDBZZ3uvimE

Sinéad O’Connor 17.05.2013 Finlandia-talo, Helsinki.

Roky Erickson, ei aina ihan normaali meno.

Helsingin livetarjonta näyttäisi tällä hetkellä potevan hulluuskompleksia. Perjantaina Finlandia-talossa esiintyi yhdestä jos toisestakin syystä flipannut Sinéad O’Connor. Maanantaina Tavastialle saapuu skitsofreenikoksi diagnosoitu Roky Erickson ja tiistaina saman paikan valtaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja skitsofreniaa sairastava Daniel Johnston.

Aika hullua (eh), vai mitä?

Kasettimankalta haisevaa lofi-folkia soittava Daniel Johnston meinasi 1990-luvulla aiheuttaa lentokoneonnettomuuden saatuaan päähänsä, että hän on Kasper-kummitus. Muutama vuosi myöhemmin Johnston kieltäytyi solmimasta levytyssopimusta Elektra Recordsin kanssa, koska uskoi samaiselle yhtiölle levyttävän Metallican olevan Saatanan riivaama.

Psykedeelisen autotallirockin messias Roky Erickson luuli 1960-luvulla olevansa paholainen ja myöhemmin avaruusolento. Vuodet 1969–1972 mies vietti vankimielisairaalassa ja altistui paitsi kovalle lääkitykselle, myös sähköshokkiterapialle. 1980-luvulla Erickson alkoi varastaa naapureidensa mainosposteja ja kiinnittää niitä huoneensa seinälle, koska mies nyt vain sattui rakastamaan postia.

Ihan putkeen ei ole mennyt Sinéad O’Connorillakaan. Vuosien varrella irlantilaislaulajatar on muun muassa yrittänyt itsemurhaa, repinyt paavin kuvan suorassa lähetyksessä ja käynyt läpi neljä avioeroa.

Hulluudestaan huolimatta – tai siitä johtuen – Johnston, Erickson ja O’Connor ovat kyenneet tekemään unohtumatonta musiikkia. Ovatko he siis hulluja neroja?

Hulluuden ja nerouden välisestä yhtälöstä on väännetty kättä Aristoteleen ajoista lähtien. Kirkkaimmillaan hullu = nero -uskomus oli romantiikan aikakaudella, jolloin riutuvat ja harhaiset boheemijuopot hallitsivat taidemaailmaa ja synnyttivät vielä nykyäänkin elävän stereotypian riutuvista ja harhaisista boheemijuopoista – siis hulluista neroista. Vaikkei asiasta ole selkeää lääketieteellistä näyttöä, osa tutkijoista uskoo, että skitsofreniaa tai kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavat ihmiset ovat kanssaeläjiään taiteellisesti lahjakkaampia.

Väitteen tueksi yllekirjoittanut kokosi soittolistan, jolta löytyy mielentervesongelmista kärsivien/kärsineiden artistien hengentuotoksia. Let’s go berserk!

Nuorgam goes insane!

1. Roky Erickson – Don’t Shake Me Lucifer
2. X-Ray Spex – Identity
3. Daniel Johnston – Casper the Friendly Ghost
4. Syd Barrett – No Good Trying
5. Brian Wilson – Surf’s Up
6. Nick Drake – One of These Things First
7. Ray Davies – Voices in the Dark
8. Sinead O’Connor – Jump in the River
9. Joy Division – Disorder
10. Type O Negative – Unsuccessfully Coping With the Natural Beauty of Infidelity
11. Mayhem – The Freezing Moon
12. Ozzy Osbourne – Suicide Solution
13. Nirvana – Tourette’s
14. Red Hot Chili Peppers – Fight Like a Brave
15. DMX feat. Sheek – Get at Me Dog
16. Dusty Springfield – I Just Don’t Know What To Do With Myself
17. Amy Winehouse – Back to Black
18. Nine Simone – Black Is the Color of My True Love’s Hair
19. Townes Van Zandt – Waitin’ Around to Die
20. Frank Sinatra – Learnin’ the Blues

Kuuntele soittolista tästä.

Ei olisi Chrisistä aikoinaan uskonut.

Chris varttuu viisilapsisessa perheessä Devonissa Isossa-Britanniassa. Äiti työskentelee musiikinopettajana, isä kirjanpitäjänä.

19-vuotiaana Chris aloittaa yliopisto-opinnot Lontoossa. Koulussa hän tutustuu Jonnyyn, Williin ja Guy’hin. Nopeasti he huomaavat pitävänsä samoista yhtyeistä. Ei siis mikään ihme, että he päättävät alkaa soittaa yhdessä.

Aluksi he ovat Pectoralz, sen jälkeen Starfish, lopulta he ryhtyvät yhteisymmärryksessä Coldplayksi.

Jo heidän debyyttialbumiaan ennakoivasta Yellow-singlestä tulee jättimenestys.

Mutta mitä Chrisille kuuluu nyt?

Hänen elämänsä on kääntynyt ylösalaisin.

Chris on naimisissa Hollywood-tähti Gwyneth Paltrow’n kanssa. Pariskunnalla on kaksi lasta. He omistavat asunnot Lontoosta, New Yorkista ja Los Angelesista.

Chrisin ansioluettelosta on tullut hämmästyttävän pitkä. Hän on vieraillut Simpsoneissa, eläinsuojelujärjestö Peta on taannoin valinnut hänet vuoden seksikkäimmäksi vegaaniksi, mutta ennen kaikkea hän on rikastunut Coldplayn kanssa tekemällään musiikilla.

Vuonna 2000 julkaistu Yellow tiivistää Coldplayn hiteistä olennaisimman. Se on yltiösentimentaalinen ja mieleenpainuva. Se on kaikessa yksinkertaisuudessaan ihana kappale.

http://www.youtube.com/watch?v=1MwjX4dG72s

Hiiriä vai ihmisiä?

”Ja tapahtui niillä kiertueilla, että Modest Mouse Detroitin-keikkansa jälkeen jäi juomaan paikallista mallasta Red Red Meatin (myöhemmin Califonen) jäsenten kanssa. He ystävystyivät, mutta karmean krapulansa ja muiden kiireiden vuoksi eivät ennättäneet suunnitella yhteistyötään. Muutamaa vuotta myöhemmin Kuningas Brock kutsui kummallisen countryrockryhmän neuvottelemaan.” 2. Ind. 1-4

Tästä pääsemmekin Tim Rutilin ja Brian Deckin Perishable Recordsin studioon, vuoteen 1999. Modest Mouse ratsasti jo melkoisella aallonharjalla ja olikin ensimmäinen tuon ajan indiebändeistä, joka sai kutsun suurelta levy-yhtiöltä. The Moon & Antarctica, bändi toinen loistolevy (eipäs unohdeta vuoden 1997 Lonesome Crowded Westiä) katseli eri suuntaan kuin aiempi tuotanto: tylsä ja lohduton USA:n luoteiskulma oli jo nähty. Nyt katseltiin niin pään sisälle kuin ulkoavaruuteenkin.

Suurin osa autoilubiisien aatelista – mietitään vaikka Modern Loversin Roadrunneria tai Beach Boysin Little Hondaa – keskittyy paljon pirteämpiin tunteisiin kuin pakokauhun ja saastan harmaaksi tahrima Tiny Cities Made of Ashes. Tämä misantropiafunkin valtikkaa heilutteleva järkäle tahtoo pahaksi onneksi pakoon hieman isommilta asioilta.

Kaiken lisäksi Tiny Citiesiä vaanivat kaiken maailman outoudet. Jos hapan robo-funk ei ole jo valmiiksi hankala myytävä, niin rytmin lisäravinteena kulkee hajonnutta gongia muistuttava kolahdus, ja Brockin muovia sulattavat taajuudet haastaavat Kevin Shieldsin kitaran vibrakammen hyödyntämisen maailmanmestaruuskisojen finaalissa. Jostain tyhjästä löytyy aivan vimmainen groove viimeisen kertosäkeen karattua taivaan tuuliin mutta toisinaan toivon, että bändi olisi luonut polyrytmin vielä seonneen geigermittarin avulla, että apokalypsi aktualisoituisi.

Nokkeluudet jäävät suht vähiin tällä pakomatkalla – ei ihan tavallisin tilanne, kun Isaac kertoo juttuja, mutta yläkerrasta soitellaan villapaidan tarpeesta huomauttaen ja maailma toimii tuhkakuppina. Perus-roadtrip-menoa siis.

Ja se keskeinen kysymys?

”Does anybody know a way that a body could get away?
Does anybody know a way?”

No en minäkään tiedä. Villapaidasta ei ole kukaan ainakaan vielä soittanut, ehkäpä niin on parempi, jos nämä tanssikohtaukset jatkuvat. Seuraavaa odotellessa voidaan juoda kokista ja käydä röökilläkin. Tarvitsetko tulta?

http://youtu.be/J0tsoPEEdrs

BONUS!

Mark Kozelek teki vuonna 2005 kokonaisen levyn Modest Mouse -versiointeja.Tiny Cities sisältää tämänkin kappaleen coveroinnin. Melodia on tyypillisen upea, mutta lauluosuus sieltä kummallisemmasta päästä.

http://youtu.be/eLvbb8RYRds

Nyt on helvetti irti.

Jos olet koskaan pitänyt post-punkista, niin pidät Silence Yourselfistä.

Jos jokin vaivasi minua 2000-luvulla tapahtuneessa post-punkin uudessa nousussa, se oli varmasti tiettyjen lähtökohtien hiipuminen. Diskorumpujen ja poseerauksen seasta ei yksinkertaisesti noussut paljoakaan kiinnostavaa. 1970–80-luvun taitteen äänimaailmasta inspiraatiota lapioineiden joukossa jokaista Xx:ää ja These New Puritansia kohtaan oli kymmenen Razorlightia.

Kaiken lisäksi, jos palataan koko liikkeen alkulähteille, aito vaaran ja synkkyyden tunne oli kitketty lähes viimeistä piirtoa myöten. Myönnettäköön, että lopputulokset olisivat mahdollisesti eri tavalla hankalia, mutta kun suurin osa uudelleenlämmittelystä kuulosti täysin elottomalta apinoinnilta, niin hieman ylivedettykin variaatio olisi miellyttänyt enemmän. Eiväthän helpostilähestyttävyys ja taiteellinen meriitti ole mitenkään ristiriidassa – vai…?

Ei ainakaan Savagesin mielestä. Bändi ei tunnu olevan liian kiinnostunut ainakaan lähestyttävyydestä. Suurta hypetystä nauttiva debyytti Silence Yourself lunastaa hurjat odotukset keskittymällä siihen, mitä yksikään saarivaltion bändi ei pysty juuri nyt tarjoamaan. Se on musiikkia selkää raateleville kynsille ja kaulavaltimoa hamuaville sahalaitaisille hampaille. Yksinkertaisesti paluu raakuuteen, tehty niin oikein kuin ensilevyltä voisi ikinä odottaa.

Kaikki lähtee liikkeelle perusasetuksista. Kitarat ovat jatkuvasti pienessä riitasointukarkelossa ja rummut hakkaavat sellaisella teholla, että useampi kalvo lienee hajonnut levyä tehtäessä. Basson nuotit joko särkyvät tai johtavat ilkeitä, koko yhtyeen voimalla tehtäviä hyökkäyksiä. Suuri osa iskuista tulee salakavalasti ja odottamatta. Kokonaisuus on jatkuvasti hieman liian kovalla, että tätä kuunnellessa voisi rentoutua.

Näistä lähtökohdista kimpoaa heti ensikuulemalta poikkeuksellisen väkevää materiaalia. Strife lyö särkijän täysille, ja kertosäe onkin helposti metallisin hetki albumilla. City’s Fullin jyrsivä svengi on yhtä jylhää kuin tarttuvaakin, ja Hit Men nopea pyrähdys viiltää niin ajatusmalleja kuin ihoakin: suurin kohu onkin noussut väärinkäsityksistä, joita tämä väkivaltaa käsittelevä kappale on aiheuttanut.

I Am Here taas yrittää lohduttaa. Olen tässä, ei hätää! Ei läheisyys haittaa, ongelma on enemmäkin hirviömäisen pieksävä kertosäe, jonka takia toivoo pakostakin Jehnny Bethin olevan turvallisemman matkan päässä. Ensimmäiset kaksi minuuttia riittäisivät jo erinomaisuuteen, mutta viimeiset viisikymmentä sekuntia ovat helvetillistä myrskyä: basso murjoo karmivaa kahden nuotin sarjaa, ja lopulta bändi kiihdyttää tahtia siinä määrin, että painovoima tuntuu moninkertaistuvan. Tässä on aikainen kilpailija vuoden kappaleeksi.

Tällaiset tulokset toistuvat yksitoista kertaa Silence Yourselfillä, niin No Facen ilkikurisessa tönimisessä, Husbandsin morning after -skenaariossa kuin Marshal Dearin tarjoamassa, karun kauniissa päätösluvussa.

89 Väkivaltaisen tyylin ja loistavien biisien yhdistelmä tuo Savagesille melkoisen fanijoukkion tämän levyn myötä. Liioittelunkin riskillä sanon, että jos olet koskaan pitänyt post-punkista, niin tulet pitämään tästä.

http://youtu.be/kebq-cENNn0

Sokeria, sisaret: Siobhán, Keisha ja Mutya eivät kuulu enää Sugababesin kokoonpanoon.

Mitäs sinä teit herkässä iässä, siinä 15–16 ikävuoden tienoilla? Pakkohan tässä on hieman piikitellä, koska suurella todennäköisyydellä et kuullut baarin ohi kulkiessasi omaa biisiäsi. Siobhán Donaghy, Mutya Buena ja Keisha Buchanan sentään tietävät miltä moinen tuntuu.

Overload levittää kätensä kiitettävälle ulottuvuudelle, kahmaisten jotain helppoa ja tarttuvaa sekä hieman kummallisempaa, koska miksipä ei? Rytmi vie heti mukanaan, mutta taustalla suhisee ainakin pari metriä kummallista takaperin kulkevaa nauhaa, ja surf-kitarasoolo tekee kyykäärmepantomiimin. Tästä alkoi aikakausi, jolloin brittiläinen listapop muuttui kummallisemmaksi ja kokeellisemmaksi.

Isoin kiitos menee kuitenkin esittäjille itselleen, koska Overloadin erottaa helposti laulusuoritusten perusteella. Viehkeys syntyy puhtaasti nuorten ei-ammattimaisesta laulutavasta: muutama nuotti menee hieman vierestä, ja on helppo kuvitella kuinka laulamista on harjoiteltu mikrofonin sijaan vaikkapa hiusharja kädessä.

Loput Sugababesin urasta onkin paljon suoraviivaisempaa. Seuraavan levyn ensisingle Hole in the Head oli täysin Overloadin veroinen, mutta tällaista charmia ei siitä enää löytynyt. Mutta ei paha ensijulkaisu vai mitä?

http://youtu.be/WRva8E770OU

BONUS!

Kahdessa vuodessa tapahtui todellakin harppaus ammattimaisempaan suuntaan.

http://youtu.be/VxCpfFLyBGE

Anssi Kela / Tuomas Wäinölä (vas.), Anssi Kela sekä Antti Karisalmi 16.05.2013 Klubi, Tampere.

The Ark – naurettavia ja ylpeitä siitä.

So, take it to the stage in a multicoloured jacket take it jackpot, crackpot,
Strutting like a peacock
Nailvarnish Arkansas
Shimmy-shammy featherboah crackpot haircut
Dye your hair in glowing red and blue,

Tätä oli The Ark.

Mutta mitä siitä, jos tarjolla oli mustia T-paitoja, joissa luki ”ART_IS_RESISTANCE”.

Tai tuolta minusta tuntui elämäni ainoalla The Ark -keikalla Ankkarockissa 2007, jossa bändi esiintyi ennen Nine Inch Nailsia. Vaikka katsoin keikkaa turvallisen etäisyyden päästä lähinnä skriinien välityksellä. Mutta olisi kuvottanut lähes kaikki kaikki muukin, joka tuona pyhiinvaelluksenomaisena päivänä ei ollut Trent Reznorista lähtöisin.

Nyt tilanne on se, että livetilanteessa Arkin It Takes a Fool to Remain Sane olisi varmasti potentiaalisempi itkettäjä kuin Nine Inch Nailsin Hurt tuolloin.

Samoin Ark olisi ollut  parempi samastumiskohde teinille kuin Reznorin nihilistiset itsetuhofantasiat. (Jos olisin ollut edes jollain lailla oikeasti ulkopuolinen, mutta kunhan dramatisoin nuoruuttani, koska se kuuluu popklassikkoformaattiin, sori.) Samoin se on säilynyt paremmin kuin yksikään muu Arkin kappale. Erityisesti bändin muuta tuotantoa painavamman ja vakavamman sisältönsä vuoksi.

Saman We Are the Ark -debyyttilevyn toinen hittisingle Let Your Body Decide on vaivaannuttava aikahyppy kertosäettä edeltävine kovalevyrock-breikkeineen, jotka kaivavat esiin traumaattiset muistikuvat The Rasmuksen In the Shadowsin musiikkivideosta ja Pahojen poikien elektroniikkaliikeryöstöstä.

Seuraavan albumin Calleth You, Cometh I tai muut singlet eivät yltäneet enää läheskään It Takes a Fool to Remain Sanen tasolle. Arkin tuotannon ylivoimaisin huippuhetki on killersmäisesti hehkuva stadionpopin mestariteos. Se oli toisaalta bändin oma, glitterillä kirjattu huoneentaulu, mutta vielä enemmän universaali suvaitsevaisuuden ohjelmajulistus, jota tulisi soittaa kaikkialla halki maailman Euroviisuista etelävaltioihin – myös turpiinsaamisen tai muilutuksen uhalla.

And if you think I’m corny
Then it will not make me sorry
It’s your right to laugh at me
And in turn that’s my opportunity
To feel brave

Vuonna 2000 Arkin  ja erityisesti keulakuvansa Ola Salon riikinkukkomainen ja liikaa kimalletta sieraimiinsa hönkinyt överiglam sopi täysin ajan henkeen. Nousukaudet ovat perinteisesti vapauttaneet sekä arvoja että pukeutumista. Se auttoi varmasti myös debytoivaa ruotsalaisbändiä nousemaan listamenestykseksi – tippaakaan itse kappaletta väheksymättä. The Arkin tietynlaista edelläkävijyyttä 2000-luvun alun glam-sävyisessä ja seksuaalisilla rooleilla pelailevassa musiikkiilmastossa korostaa se, että Scissor Sisters ja The Darkness breikkasivat vasta pari vuotta myöhemmin.

Samoin teki The Killers, jonka valtava painoarvo on jättänyt jälkensä anakronistisesti myös It Takes a Fool to Remain Saneen. Nyt It Takes a Fool to Remain Sanea ei saa kuunneltua huomaamatta tätä pinttynyttä leimaa, vaikka kappaleessa ja Arkissa ylipäätään olennaisinta on se elementti, joka Killersiltä puuttuu totaalisimmin: kyky itseironiaan.

Ola Salo on sanonut, että minkä tahansa kappaleen riveistä voisi kaivertaa hänen hautakiveensä. Mitähän Brandon Flowersin hautakivessä lukisi?

No, ei ainakaan: ”because ridicule is no shame”

http://www.youtube.com/watch?v=wFbBwXNjYCA

Särkyneet 19.10.2011 Vastavirta, Tampere.

Sinéad O’Connor mielestä Dr. Dre on tehnyt vitun hyviä biisejä.

Finlandia-taloon konsertoimaan saapuva Sinead O’Connor oli viimeksi otsikoissa, kun uutta paavia valittiin. Katolista kirkkoa aktiivisesti mollaava muusikko ottaa lehtien kirjoitukset pakollisena pahana, ja on kaikista ylpein suorasta Saturday Night Live -lähetyksestä vuonna 1992, jossa hän repi tuolloisen paavin kuvan kappaleiksi. Dr. Dren kanssa yhteistyötä toivova muusikko tuskin pysyy mielipiteistään vaiti jatkossakaan. Keikaltaan hän lupaa ”kappaleita levyiltään”.

Coveroit viimeisimmällä levylläsi John Grantia. Miten löysit hänen musiikkinsa?

”Tutustuin häneen vasta pari vuotta sitten, kun hän julkaisi Queen of Denmark -levynsä. Joku soitti sitä minulle ja ehdotti, että tekisin oman versioni nimikappaleesta. Biisissä oli pari säettä, joista en saanut selvää, joten otin Johniin yhteyttä. Meillä klikkasi välittömästi, koska olemme tosi samanlaisia tyyppejä. Hän on myös todella hauska!”

http://youtu.be/b_oNylzsY7I

Olet aiheuttanut paljon keskustelua urasi aikana. Mistä olet kaikista ylpein?

”Musiikistani; siitä, että olen hyvä esiintyjä.”

Entä musiikin ulkopuolella?

”Annan sinulle kolme arvausta.”

No, katsoin eilen taas Youtubesta Saturday Night Live -esiintymisesi…

”Oikein ensimmäisellä yrittämällä!”

http://youtu.be/2dKdBlKgquw

Olet paikoin saanut enemmän huomiota sanomisillasi kuin musiikillasi. Onko se koskaan häirinnyt?

”Ei oikeastaan. Olen tyytyväinen siitä, että fokus on nyt taas enemmän musiikissa. Mutta tietenkin se on osa artistin arkea: me ärsytämme ihmisiä.”

Monet kappaleistasi ovat hyvin henkilökohtaisia. Oletko koskaan katunut jonkin kappaleen julkaisemista?

”Kaikki kappaleet maailmassa ovat henkilökohtaisia! Kuuntele vaikka Bob Dylanin tuotantoa läpi, se on mielettömän intiimiä ja henkilökohtaista. Miten olisi edes mahdollista kirjoittaa kappale, joka ei olisi henkilökohtainen? Covereiden kohdallakin valitsen vain kappaleita, joihin pystyn tunnetasolla samastumaan.”

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, jonka olet kuullut?

”En juuri seuraa, mitä minusta puhutaan. Jokainen on oikeutettu mielipiteeseensä. Siksi maailmassa on niin montaa jäätelömakuakin. Hyväksyn sen, että kun olet artisti, tietyt ihmiset haluavat rahastaa sinulla. Siihen lukeutuu media ja heidän tapansa kirjoittaa juuri mitä he haluavat saadakseen jutun aikaiseksi. Kun ymmärtää, että hekin yrittävät vain maksaa vuokransa, ei niitä juttuja ota enää henkilökohtaisesti.”

Luetko, mitä sinusta kirjoitetaan?

”En tietenkään. Miksi haluaisin lukea minusta kirjoitettuja hirveitä asioita?”

Mikä sai sinut ryhtymään muusikoksi?

“Kaipa minä vain synnyin siihen. Tulen hyvin musikaalisesta perheestä ja molemmat vanhempani ovat amatöörilaulajia. Se vain kulkee veressäni, enkä oikein muuhunkaan kykene. Musiikki oli myös hyvä tapa käsitellä asioita, joita ei ehkä reaalimaailmassa pystynyt tai halunnut kohdata. Sanon usein leikilläni, että musiikki luotiin ihmisille, jotka eivät ole tarpeeksi rikollisia vankilaan tai tarpeeksi hulluja mielisairaalaan. Siksi musiikkibisnes syntyi – mihin olisi vaikkapa Little Richard muuten mennyt?”

Mikä on ensimmäinen popkappale, johon rakastuit?

”Jos olen rehellinen, niin kahdeksanvuotiaana olin hulluna Bay City Rollersiin. Heillä oli kappale nimeltään Bye Bye Baby, jota rakastin koko sydämestäni. Kantelin mukanani lounaslaukkua, jossa luki ’Bye Bye Baby’, ja se laukku on minulla yhä tallessa. Erosin ’poikaystävästänikin’ vain sen vuoksi, ettei hän pitänyt Bay City Rollersista. Rakastin eritoten basistia, Eric Faulkneria. Se levy oli kyllä oikeastaan aika paska. Ensimmäisen albumini ostin luultavasti yhdeksänvuotiaana. Se oli Elvistä.”

http://www.youtube.com/watch?v=yUwW108ITzw

Mitä klassista popkappaletta et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”En pidä kappaleista, joissa kerrotaan, kuinka ei voida elää ilman toista ihmistä. Toni Braxtonin How Do I Breathe Without You [O’Connor tarkoittanee joko Toni Braxtonin There’s No Me Without Youta tai LeAnn Rimesin How Do I Liveä – toim. huom.] on hyvä esimerkki. En ymmärrä, miten sitä ei pystyisi hengittämään ilman toista ihmistä. Se on merkki aika alhaisesta itsetunnosta. Vainoajabiisit ovat toinen genre, jota en ymmärrä. Niinkuin se Aerosmithin biisi, jossa laulaja ei halua mennä nukkumaan, koska hän haluaa vain toljottaa rakastettuaan.”

http://youtu.be/Vo_0UXRY_rY

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”A wop ba-ba lu-mop a wop bam boom!”

http://youtu.be/QFq5O2kabQo

Kenen muusikon haluaisit laulavan tai soittavan levylläsi?

”Dr. Dren kanssa olen aina halunnut työskennellä. Hän ei toki edes tiedä, että olen olemassa. En ole tavannut häntä, mutta rakastan hänen tekemiään biisejä ja hänen persoonaansa. Hän on todella kasvanut ihmisenä urallaan ja tekee aivan vitun hyviä levyjä.”

http://youtu.be/VA770wpLX-Q

Millä tavoilla musiikkibisnes muuttuu seuraavan kymmenen vuoden aikana?

”Lähiaikoina on tulossa ainakin hitusen iTunesia muistuttava ohjelma, johon hankitaan Eric Claptonin ja Ronnie Woodin kaltaisia muusikoita äänittämään kolme minuuttia omaa instrumenttiaan. Kuka tahansa voi sitten maksaa 99 senttiä ja tehdä oman biisinsä näiden pätkien kanssa. Levyllä sitä ei voi suoraan julkaista, mutta voit viedä sitä demona levy-yhtiöihin. Pian ympäri maailmaa ihmiset voivat siis äänittää kappaleita merkittävien muusikoiden kanssa ja maksaa siitä 99 senttiä! Minuakin on tuohon houkuteltu mukaan, mutta varmasti teen ainakin salaa levyjä Eric Claptonin kanssa. Rakastan ajatusta siitä, että Noel ja Liam Gallagher saattaisivat vahingossa tehdä levyn toistensa kanssa.”

Mistä äänittämästäsi kappaleestasi olet kaikkein ylpein?

”Theology-levyni kappaleesta 33. Se on lempialbumini: oli aikamoinen haaste muokata Vanhan testamentin pyhiä kirjoituksia laululyriikaksi.”

http://youtu.be/0GpVKNlw8Q0

Kumpi on tärkeämpää: kappale itsessään vai se, miten se on toteutettu?

”Ne ovat yhtä tärkeitä, tietenkin.”

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

”Journalisti. “

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Ihmiset, ihmiset ja ihmiset.”

Minkä musiikkityylin päälle et ole koskaan ymmärtänyt?

”Rockabillyn tai acid housen. “

Mikä on noloin omistamasi levy?

”Bob Dylanin joululevy. Se on aivan uskomattoman kamala. Olen valtava Dylan-fani, mutta luulen, että hänen lapsenlapsensa suostuttelivat hänet siihen.”

http://youtu.be/a8qE6WQmNus

Minkä musiikkivideon muistat parhaiten lapsuudestasi?

”Michael Jacksonin Billie Jeanin. Osittain, koska se on hyvä biisi, ja osittain, koska rakastan katsoa Michael Jacksonin esiintyvän.”

http://youtu.be/Zi_XLOBDo_Y

Minkä lopettaneen yhtyeen tai edesmenneen artistin olisit halunnut nähdä livenä, mutta et koskaan nähnyt?

”Joe Strummerin. Ja John Lennonin, tietenkin.”

http://youtu.be/9pYwPc6UNmo

Vinyyli, kasetti, cd vai mp3?

”Kaipa se on CD, vaikka ne naarmuuntuvatkin helposti. Sen voit ottaa mukaasi ja törkätä melkein mihin tahansa laitteeseen. Pidän myös iTunesista ja Spotifysta. En osta fyysisiä levyjä enää lainkaan.”

Mitä voimme odottaa keikaltasi Finlandia-talossa?

”No, kappaleita levyiltäni ainakin.”

Sinead O’Connor Finlandia-talossa 17.5. Liput alkaen 47 euroa.

http://youtu.be/bIoi7s42lrA

Jason Lytle hörppää kristallijärven vettä.

”You better get back honky cat
Living in the city ain’t where it’s at
It’s like trying to find gold in a silver mine
It’s like trying to drink whisky from a bottle of wine”
(Elton John – Honky Cat, 1972)

Maalaispoika suurkaupungissa on yksi popin klassisista asetelmista. Nuhjuisessa rippipuvussaan vain matkalaukku ja kitara mukanaan onneaan etsimään lähtevässä kulkurissa on jotain pohjattoman romanttista. Toisinaan reissumiestä kohtaa satumainen menestys, mutta yhtä usein hän päätyy rahattomana torakoiden petikaveriksi hotellimurjuun, jonka ikkunassa välkkyy kaukaisten tähtien sijaan alakerran räkälän neonkyltti. Silloin tulee ikävä kotipirttiä ja sen ympärillä kultaisena lainehtivia viljapeltoja.

Yleensä tällaisessa asetelmassa maaseutu on aitouden, rehellisyyden, perinteiden ja yhteisöllisyyden tyyssija, kun taas kaupunki symboloi paheita, kolkkoa teknologiaa ja persoonatonta eristäytyneisyyttä – yksinäisiä ihmisiä vankeina vierekkäisissä betonikuutioissa.

Populaarimusiikissa teknologian ja ihmisen suhdetta on pohdittu paljon, mutta erityisen suosittua siitä tuli uuden vuosituhannen vaihteessa. Ilmeinen edelläkävijä ja esimerkki oli Radiohead, jonka hymnimäisen surumieliset kappaleet kertoivat usein ihmisistä eksyksissä teknologian täyttämissä kasvottomissa suurkaupungeissa.

Kalifornialainen Grandaddy saattoi näyttää partoineen ja rekkamieslippiksineen enemmän metsureilta tai kaivosmiehiltä kuin herkän taiderockin ystäviltä, mutta toisella levyllään The Sophtware Slumpilla yhtye tutkiskeli samankaltaisia teemoja kuin Oxfordin virkaveljensä. Siinä, missä Radiohead ei tarjonnut varsinaisia ratkaisuja yhä kovempaan vauhtiin kiihtyvän yhteiskunnan ongelmiin, Grandaddy etsi pelastusta samasta suunnasta kuin Jean-Jacques Rousseau jo 1700-luvulla, paluusta takaisin luonnon helmaan.

The Sophtware Slump pelaa teknologian ja ihmisen, maaseudun ja kaupungin sekä puhtaan luonnon ja ihmisen kädenjälkien, välisillä ristiriidoilla. Tästä kielivät jo sellaisten kappaleiden, kuten Broken Household Appliance National Forestin tai Miner at the Dial-a-View’n nimet, mutta erityisen selvästi nämä teemat ovat esillä albumin huippuhetkellä, upealla The Crystal Lakella.

Uuden ja vanhan, juurevan ja modernin, luonnon ja teknologian ristiriidat ovat kuultavissa kappaleesta jo ennen kuin perehtyy sen sanoituksiin. Toisaalta The Crystal Lakella kuuluu perinteinen rocksoundi, klassinen pop, folkahtava melodisuus ja kantrin melankolia, toisaalta taas sen helpoiten päähän tarttuva koukku perustuu kirkkaan vuoristopuron lailla pulputtavalle syntetisaattorikuviolle, ja sen soundin muhkeus ja hieman luonnoton kirkkaus kielivät tuolloin vielä tuoreesta Pro Tools -tietokoneohjelmasta.

Enää musiikintekijöitä eivät sitoneet raitojen rajoitettu määrä, ja äänitysten pienimmätkin virheet oli mahdollista korjata. Tällaisten tietokoneohjelmien ansiosta myös vanha bändiajattelu lensi romukoppaan, kun yksi ihminen saattoi huomattavasti entistä helpommin toteuttaa kunnianhimoisiakin musiikillisia visioita ilman muiden apua. Grandaddyn johtohahmo Jason Lytle olikin nauhoittanut The Sophtware Slumpin käytännössä yksin.

The Crystal Lake kuulostaa tuoreelta, mutta samalla menneisyyden klassiset esikuvat ovat selvästi esillä – kappale kuulostaa hieman siltä kuin Neil Young olisi päätynyt laulamaan Pixiesissä ja tuottajana toimisi ELO:n Jeff Lynne.

The Crystal Laken sanoitukset käsittelevät edellä mainittuja teemoja hyvin selväsanaisesti. Laulun kertoja on jättänyt myyttisen järven, jonka nimi jo kielii sen turmeltumattomasta puhtaudesta. Nyt tämä “moderni mies” asuu tekopuiden, italialaisen nahan, koiranraatojen ja kierojen ihmisten keskellä ja kaipaa takaisin tuolla jossain kaukana kangastuksen lailla häämöttävän vesialueen rannoille. Kun Lytle laulaa ”I gotta get out of here”, toteamuksessa alkaa olla jo epätoivon sävy. Kappaleen melodian surumielisyys tuntuu vihjaavan, että jotain arvokasta on peruuttamattomasti menetetty.

The Crystal Lake ja The Sophtware Slump osuivat oivaan saumaan vuosituhannen vaihteessa, jolloin epäluulot teknologiaa kohtaan olivat huipussaan. Oltiinhan sitä sentään vasta toivuttu pelosta, että vuosituhannen vaihde romahduttaa maailman tietokonejärjestelmät. Etenkin Englannissa Grandaddysta povattiin jopa Radioheadin seuraajaa. Innokkaimpien joukossa oli The Independent -lehti, joka julisti The Sophtware Slumpin painivan samassa sarjassa OK Computerin kanssa.

Grandaddy ei kuitenkaan oikein koskaan pystynyt toistamiseen yltämään The Sophtware Slumpin korkeuksiin. Vuonna 2003 julkaistu Sumday oli virtaviivaisempi, mutta myös tasapaksumpi kokonaisuus, ja kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt Just Like the Fambly Cat jäi yhtyeen viimeiseksi levyksi (Grandaddy on tosin palannut tien päälle viime vuonna, ja eiköhän se uusi levykin ilmesty ennen pitkää). Yleisön tai kriitikoiden kestosuosion sijaan Grandaddyn osaksi jäi rakastetun kulttisuosikin asema. Kiistatonta taitaa olla, että harva enää asettaisi sitä kulttuurisen merkityksensä puolesta samalle viivalle Radioheadin kanssa.

Kun The Crystal Lakea kuuntelee 13 vuotta sen julkaisun jälkeen, maailmassa, jossa ihmisen ja teknologian symbioosi on yhä tiiviimpi, kappale kuulostaa sympaattisen vanhanaikaiselta kuin vuoden 2000 kännykät, joissa uusinta uutta olivat tekstareiden ennakoiva tekstinsyöttö, sisäinen antenni ja netin selaaminen WAPin avulla. Toisaalta taas sen sanoma on lähestulkoon universaali. Nämä samat teemat ovat askarruttaneet ihmistä todennäköisesti jo silloin, kun muinaisen Mesopotamian asukit katselivat epäluuloisina ensimmäistä pyörää ja muistelivat vanhoja hyviä aikoja, kun ei vielä voinut jäädä kärryjen alle.

http://www.youtube.com/watch?v=W5DsI_eCK7Y

Vampire Weekend / Ezra Koenig 25.06.2008 Accelerator, Münchenbryggeriet, Tukholma, Ruotsi.

Uusi Vampire Weekend -albumi ”Modern Vampires of the City” on ilmestynyt. Levykauppaan, mars!

Indierytmittäjien tapaan myös vanhempi kaarti on tehnyt samaa: The Who’n Keith Moon, The Beatlesin Ringo Starr, jopa Scorpions-rumpali Herman ”Ze German” Rarebell. Suureen suosioon ovat nousseet sooloartisteina esimerkiksi Phil Collins (Genesis) ja Don Henley (Eagles). Taiteelliseen riemuvoittoon on yltänyt Terry Bozzio (Frank Zappa) säveltämällä kokonaisia teoksia lyömäsoittimille.

Mukaan on otettu myös ne rumpalit, joilla ei ole ollut tarvetta tai kanttia sooloilla omalla nimellään. Rajankäynnin ongelmana on esimerkiksi The Special Goodness, joka on kahden miehen yhtye, jossa Weezer-rumpali Pat Wilson toimii kitaristi-laulajana.

Oheinen, äärimmäisen tarkalla subjektiivis-tieteellisellä mutu-metodilla laadittu nelikenttä kuvaa rumpalien ensimmäisen soololevyn sijoittumista kahdella akselilla. Vaaka-akseli ilmentää levyn rumpalius-astetta: vasemmalla hillityn vähäeleinen hiplailu, oikealla villisti leiskuva Animal-paukutus. Pystyakseli kuvaa musiikillisen ilmiasun monisyisyyttä: alhaalla yksinkertaisen maanläheinen, ylhäällä rohkean taiteellinen.

Kuvaajan mustien pisteiden avulla käy ilmi rumpalin emoyhtyeen (tai tunnetuimpien yhtyeiden) sijoittuminen samaiselle akselistolle.

Kuuntele!

Kokoamallemme Spotify-soittolistalle on koostettu kunkin listatun esittäjän ensimmäisen soololevyn aloituskappale. Jimmy Chamberlin Complexin ja Russell Siminsin materiaalia ei Spotifyssa ole, joten niitä ei soittolistalta löydy.

Mies, joka luuli sänkeään hatuksi

Positive Contactin biitti tuntuu tältä:

Läppien fiilis on suunnilleen näin:

Del kuulostaa usein about näin selkeältä:

… ja on varmasti uransa aikana käyttänyt suurinta osaa kaaviossa esiintyvistä sanoista.

http://www.youtube.com/watch?v=-oCXwl7XBiQ

PMMP / Mira Luoti (vas.) sekä Paula Vesala 11.06.2012 Tori, Loimaa.

Giffaa hei! haluaa kiittää maailman giffointa yhtyettä kaikista näistä vuosista. Tauon olette ehdottomasti ansainneetkin, mutta toivottavasti palaatte vielä entistä ehompina takaisin uusin kujein ja metkuin. Kiitos.

Woodsist

78 Eat Skull, yksi arvaamattomimmista shitgaze-aallon (moukarifacepalm.gif) pörisijöistä palaa, yllätys yllätys, kimalaisten palatessa takaisin katukuvaan. Mutta… hetkinen. Nyt soundia on siistitty melkoisella kädellä. Ei ole hyvä etsiä perseraiskattujen radioiden S.O.S.-koodeja, kun III-albumia laittaa soimaan, sillä pettymys tulee olemaan valtava. Toisaalta, suhina ei tehokeinona enää ehkä riittäisi kolmannella levyllä, joten popsauvaa heilauttavat kallonpopsijat valitsivat viisaasti. Kiillotusta pintaan, niin vanhojen Punk Tripsin ja Oregon Dreamingin vertaisten melodioiden tuominen pääosaan riittää. Nyt saatte hieman laiskahkoa ja nuotillisesti rajoittunutta poppia, ja levyn päättää ei yksi vaan kaksi akustista heittoa. Hampaiden teroitus edessä, luulen, mutta tämä ei ainakaan tuhoa makuaistiani, kuten kymmenen vuotta sitten raakana juomani pontikka – tai Eat Skullin kaksi edellistä (ja erinomaista) levyä. (Antti Piirainen)

http://youtu.be/NEfpKafm2qU

Eri esittäjiä – Leijonat 2013

Sony

36 Kiekkolevyillä on yleensä sekä hyviä että huonoja kappaleita. Tällä levyllä on molempia. Hyviä kappaleita edustavat Mäk Gälis, Cheek, Haloo Helsinki! ja Irina. Huonoja kappaleita ovat esimerkiksi Teräsbetoni ja Lordi. Ne edustavat vanhoja nimiä ja ovat heviä. Miksi jääkiekko ja hevi on Suomessa naitettu yhteen? Kaikkihan tietävät, että parasta kiekkomusaa ovat räppi ja tekno. Albumilla on myös Samppa Linnan ja Timo Jutilan huumoribiisi. Biisin tyylilajina on dubstep ja aiheena huumori. Biisi ei ole aivan yhtä hauska kuin takavuosien hitti Ihanaa, Leijonat, mutta toisaalta: kuka pystyisikään ylittämään moisen klassikkokappaleen? Nyt tuntuukin, että tangenttia urheilun ja popmusiikin välillä yritetään tällä kokoelmalla muodostaa väkisin, kun Ihanaa, Leijonat -tyyppinen hittiklassikko ja oma visio puuttuu. Vaikutelma on väkinäinen eikä levyllä ole tarpeeksi teknoa tai räppiä. Lisäksi levyllä laulaa Vesku Jokinen kappaleen Olen suomalainen, jonka alkuperäinen esittäjä Jean Sibelus varmasti kääntyisi haudassaan, jos kuulisi. (Joni Kling)

http://www.youtube.com/watch?v=ZcQmBLvIHrE

Antero Lindgren – Walking With the Dead

Ei-No

66 Antero Lindgrenin kakkosalbumin kohdalla on mainittu toistuvasti termi ”heartland rock”. Ja tuskinpa Lindgren olisi Talking With the Deadin kaltaista albumia tehnyt ilman aitoa viehtymystä Tom Pettyn, Jackson Brownen ja Bruce Springsteenin kaltaisten, sitä paljon puhuttua rehellisyyttä huokuvien sinikaulusrockareihin musiikkiin. Talking With the Deadillä ovat kuitenkin läsnä myös Mother-esikoisalbumilta (2012) tutut twinpeaksmäisen pahaenteisesti humisevat syntetisaattorit, joten mitään puhdasoppista retroilua albumi ei ole. Kahden äänimaailman välissä taiteillessaan Talking With the Dead jääkin eräänlaiseksi kompromissiksi Tunnel of Love -tyyppisen intiimiyden ja laulustemmoja ja 12-kielisiä kitaroita pursuavan ruutupaitareippailun välille. Se on sääli, sillä Lindgren on onnistunut tälläkin kerralla säveltämään varsin hyviä ja keskenään erilaisia kappaleita, kuten eaglesmäisesti viilettävä Highway Hallelujah ja synkkäsävyisempi I’m Ready. Pari miinuspistettä on tälläkin kertaa annettava Lindgrenin peruna suussa -tyyppisestä artikulaatiosta, joka liian usein muuttaa peet beeksi, koot geeksi, veet tuplaveeksi ja ässät zetoiksi. (Antti Lähde)

http://youtu.be/Ephylj5D4iY

LL Cool J – Authentic

429 Records

51 Aitous ei ilmeisesti edellytä tuoreutta tai kekseliäisyyttä. Tämän levyn nimi piti alunperin olla Authentic Hip Hop, mutta LL Cool J on tainnut jossain vaiheessa tajuta, että pop- ja rockviittauksia vilisevä kauppakeskus-hiphop ei ehkä kuitenkaan ole sitä rouheaa vanhan koulukunnan riimitaidetta. Authenticin ongelma on, että kaikki kuulostaa tutulta kuin Nokia Tune suomalaisille. Tuotanto on löysää 2000-luvun listakamaa ja LL räppää kaikki mahdolliset kliseet, jotka kuka tahansa tämän levyjä kuullut osaisi ladella. Sen verran lipevä kaveri kuitenkin on, että muutamien hitaiden lemmiskelyrallien kohdalla on pakko myöntää miehen edelleen osaavan toisen tavaramerkkinsä tekemisen mainiosta. Sen toisen eli raakojen uhoräppien kohdalla homma kuulostaa sen sijaan lähinnä seniorin vaivaannuttavalta sotamuistelulta. (Juuso Janhunen)

http://youtu.be/De9FNoUrsC0

No Joy – Wait to Pleasure

Mexican Summer

69 Kanadalaisten Laura Lloydin ja Jasmine White-Glutzin muodostama No Joy on noussut varsin lyhyessä ajassa yhdeksi lihaksikkaamman kenkiintuijottelurockin suurimmista toivoista. Duon kakkosalbumin Wait to Pleasuren perusteella on helppo ymmärtää, kuinka näin on päässyt käymään, mutta yhtä selväksi levy tekee sen, että bändin on turha haaveilla minkäänlaisesta murtautumisesta shoegaze-geton ulkopuolelle. No Joyn merkittävin vahvuus on taito ja uskallus rakentaa tavallista häiriintyneempiä äänimaisemia. Eniten tekemistä kaksikolla on puolestaan perusasioissa, kuten laulunkirjoittamisessa. Ryhdikkään bassomelodian kuljettama Lunar Phobia olisi genreklassikko, mikäli se olisi julkaistu 1980- ja 1990-luvun taitteessa. Oikeaoppisesti laahaavalla ja pörisevällä Slug Nightilla sekä Cocteau Twinsiä grungeen naittavalla Hare Tarot Liesilla vahvistettuna siitä olisi saanut timanttisen ep:n, mutta uuvuttavuuteen asti hälisevällä albumilla niinkin hyvät kappaleet uhkaavat unohtua. (Antti Lähde)

http://youtu.be/X1sWbcgBe1g

Solar Bears – Supermigration

Planet Mu

77 Kyllästyivätköhän John Kowalski ja Rian Trench jossain vaiheessa odottamaan uutta Boards of Canada -albumia ja päättivät tehdä sellaisen omin voimin? Jos Supermigrationilta kuuntelee vain Cosmic Runnerin, Komplexin ja Rainbow Collisionin, on muunlaiseen johtopäätökseen vaikea päätyä. Solar Bearsilla on tarjottavana kuitenkin muutakin kuin (sinänsä erinomaisesti toteutettua) pastissia Boardsin auringonpaahteisesta raukeudesta ja fraktaalimaisista kappalerakenteista. Irlantilaisduon kakkosalbumilla kuullaan myös Stevie Wonderin 1970-luvun hippikauden progressiivisesti polveilevaa instrumentalismia (Love Is All), Trans Amin ja Zombin rosoista syntikkarockia (The Girl That Played With Light) ja hakua M83:n taivaisiin kurottelevan popin suuntaan (Airin Moon Safarilta tutun Beth Hirschin laulama Our Future Is Underground). Jälki on koko ajan varsin asiallista – mutta kuitenkin sitä kutkuttavampaa, mitä enemmän se tuo mieleen Boards of Canadan. Koskas se Tomorrow’s Harvest taas ilmestyykään…? (Antti Lähde)

http://youtu.be/GVR6R2_L558

Tulevana syksynä on kulunut kymmenen vuotta siitä, kun Don Huonot laittoi pillit pussiin. Kyllä, yhtye teki comeback-buumissa kolmen keikan mittaisen paluukiertueen Juhani Merimaan hallinnoimilla estradeilla (Tavastia, Ruisrock, Ankkarock) kesällä 2010, mutta nuo keikat olivat silkkaa nostalgisointia eikä uutta materiaalia ollut odotettavissa.

Eikä sille olisi ollut välttämättä tilaustakaan. Don Huonot on vahvasti 1990-luvulle ja vuosituhannen vaihteeseen sidoksissa oleva ilmiö.

Mitä yhtyeen jäsenille on tapahtunut hajoamisen jälkeen, lyhyttä comeback-pyrähdystä lukuun ottamatta? Laulaja Kalle Ahola jatkaa jo Don Huonojen olemassaolon aikana käynnistynyttä soolouraansa vaihtelevalla menestyksellä ja julkaisee uuden studioalbuminsa toukokuun lopussa. Kitaristi Kie von Hertzen menestyy ulkomaita myöten osana Von Hertzen Brothers -veljeskolmikkoa. Basisti Jukka Puurula työskentelee musiikkiteknologian lehtorina Metropoliassa. Alkuperäinen rumpali Jussi Chydenius niittää kunniaa Rajaton-lauluyhtyeen jäsenenä.

Vuonna 1989 perustetulta Don Huonoilta on julkaistu melkein yhtä monta kokoelmalevyä (viisi) kuin mitä bändi purkitti studioalbumeita olemassaolonsa aikana (seitsemän). Yhtyeen luovuuden suurin kultakausi osui 1990-luvun puolivälin molemmille puolille. Solisti Aholan sanoitukset muuttuivat selkeämmiksi eivätkä enää olleet täynnä vaikeaselkoisia kielikuvia.

Musiikillinen spektri pysyi edelleen laajana, vaihdellen akustisesta tunnelmoinnista rankkoihin särökitaravalleihin ja progemaisiin riffittelyihin. Yhtyeen suosio oli samaan aikaan vedenjakajalla – 1990-luvun puolivälissä bändi oli vakiinnuttanut asemansa suomirockin nousukkaana, mutta keikat vetivät eniten väkeä yliopistokaupungeissa. Levymyynti oli maltillista.

Potti räjähti vuonna 1997. Levytyssopimus Pyramidin kanssa oli päättynyt ja Don Huonojen viidennen albumin julkaisi silloisen BMG:n silloinen alamerkki Terrier. Hyvää yötä ja huomenta -levyä on myyty noin 75 000 kappaletta. Yhtye päätyi esiintymään festivaalien päälavoille ja sama jatkui sekä Tähti-albumin että bändin viimeiseksi jääneen Don Huonot -levyn kiertueilla. Keikoilla kävi väkeä ja levyiltä irrotetut singlet nousivat hiteiksi radioaalloilla.

Jos bändin tuotanto on jäänyt tähän asti vieraaksi, mistä levystä Don Huonoihin tutustuminen kannattaa aloittaa? Kuluvana vuonna täysi-ikäisyyden saavuttavan ihmisen syntymävuonna julkaistusta pitkäsoitosta. Mihin jatkaa siitä? Lue alla oleva teksti niin olet viisaampi. Koska yhtyeen entisen kitaristin nykyisen bändin musiikki raikui keväällä erään valtakunnallisen tv-kanavan jääkiekkomainosten taustalla, jaoteltakoon levyt jääkiekkotermein.

SM-liiga

Kaksoisolento (1995)

http://youtu.be/8iLy9kIGxTM

Don Huonojen tuotannon a ja o. Kulmakivi. Albumi, jolla ei ole heikkoa kappaletta. Aurinko ja kuu -avausraidan samanaikaisesti painostava ja kiehtova kuiskailu ja levyn päättävä uljaan progefolkmainen Kunnes kuluu viisi vuotta sekä näiden väliin sijoitetut kahdeksan kappaletta ovat suuri syy siihen, miksi juuri tämä levy sai innostumaan suomenkielisestä rockista 1990-luvun puolivälissä. Kannoin viikkorahoistani 109 markkaa Kaivopihan F-Musiikkiin ja lunastin levyn omakseni.

Don Huonojen ensimmäinen semi-iso hitti Seireeni herätti mielenkiinnon chilipeppersmäisellä draivillaan, mutta sellaiset biisit kuin Kirsi Kunnaksen Ville ja Valle -runoa kertosäkeessään lainaava ja soitannollisesti hyvin jyräävä Mustat linnut, sanoitukseltaan kryptinen Kupla sekä kielikuvilla leikittelevä Mustaa ja valkoista saivat koukkuunsa. Levyn nimibiisin kujeileva tunnelma on auennut vasta viime vuosina. Aarteenetsintää-ylinopeuskaahaus potkii edelleen tymäkästi.

Levyn hienoimmat hetket ovat akustiset Kärpänen II ja Sininen yö. Niitä edeltävä Kärpänen I on sekin hyvä, mutta ei nouse kaksikon tasolle. Kärpänen II esitteli Kalle Aholan sanoittajana siihen asti pelkistetyimmillään. Laulun kertoja on kärpänen, joka tarkkailee katonrajasta laulun päähenkilöä. Tämä henkilö järjestää kavereilleen juhlat, juo liikaa, heittää vieraat ulos ja sammuu. Krapula-aamuna tunnelma on toinen. Vuonna 1995 ei lähetellä sähköposteja eikä Facebook-viestejä, vaan perinteisiä postikortteja. Laulun kertoja kohtaa loppunsa broadsheet-Hesarin välityksellä.

”Keität kahvia ja koetat koota ajatuksia
Jääkaapin oveen teippaat lihavan hirviön kuvan
Meet ulos ja kun tuut takas kirjoitat kasan postikortteja
Pahoittelet tapahtunutta
Lähettäisit mieluummin pommeja
Ja sen kärpäsen joka sua piiritti
Sen aamun Hesarilla kahvikupin viereen nitistit”

Jos Don Huonojen tuotannosta pitää mainita se kaikista tärkein kappale, se on Kaksoisolennon yhdeksäs laulu, Mika Waltarin runoon sävelletty Sininen yö. Pelkistetty akustinen äänimaailma, raukeasti rullaava soitto, Aholan tulkinta, koko bändin taustalaulut – sekä tietenkin Waltarin upea teksti.

”Himmeän sinisessä yössä
Sateen solistessa kadun asfalttiin
Havahdun niin polttavaan ikävään
Että tahtoisin, tahtoisin olla kuollut
Kuin kaikki minussa huutaa
Miten olisi voinut olla
Ja ohitseni liukuvat tyhjinä elämän ruhtinasyöt
Juna vapisee jalkojen alla
Aina siellä, missä en ole
Liekit palavat kadun kiiltävässä pinnassa”

Verta, pornoa ja propagandaa (1994)

http://youtu.be/VikIQpECq4E

Tämän levyn ei pitäisi olla Don Huonojen kahden parhaan pitkäsoiton joukossa. Se on ylipitkä albumi, joka sisältää muun muassa laulut nimeltä HIV, Metsänelävien puolustusliitto, Maanantaiaamun moottorisahamies, Hannu ja Kerttu ja Lentävä matto. Pituudestaan huolimatta Verta, pornoa ja propagandaa oli Kaksoisolennon jälkeen seuraava syy Don Huonojen tekemään isoon vaikutukseen 1990-luvun puolivälin hujakoilla.

Levyn avaava Kauas pois on delay-kitaroineen ja peukkubassoineen kuin Red Hot Chili Peppersin ja U2:n suomalainen äpärälapsibiisi. Kakkosbiisi Hannu ja Kerttu on sanoitukseltaan vinksahtanut satu ja musiikiltaan Don Huonoja parhaimmillaan – vähän nyrjähtänyt, kertosäkeeltään kulkeva ja tarttuva sekä melodisesti loistava. HIV kertoo siitä itsestään. Metsänelävien puolustusliitossa eläinkunnan edustajat nousevat barrikadeille.

Kuten edellisestä voi päätellä, Kalle Aholan sanoitukset liikkuvat hyvin mielikuvituksekkaissa ulottuvuuksissa. Lyriikoissa muun muassa lennetään pakoon hulluuden rajamailta, hiivitään sakset kädessä isosedän huoneeseen, leikataan nukkuvalta hirviöltä hirveys pois ja todetaan, että jos hyppää pilvenpiirtäjän katolta, putoaa kauemmin kuin jos kompastuisi matkallaan huipulle eikä edes kuolisi saamiinsa vammoihin.

Ja lauletaan laulu Suomi-leijonalle.

”Mediavoimat markkinoivat, median orjat jumaloivat
Tietotoimisto tulostaa, Suomen leijona ulostaa
Verta, pornoa ja propagandaa”

Parasta tässä levyssä on Don Huonojen suuri, suuri valttikortti: koko bändin voimin toteutetut stemmalaulut. Levyn suurin hitti oli Costi Snellmanin vierailun siivittämä Kissaihmiset, joka päätyi myös laulusolisti Aholan tähdittämään Kissan kuolema -elokuvaan. Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin kappale nimeltä Leijailtiin. Sen kaihoisa tunnelma yhdistettynä voimakkaaseen kertosäkeeseen sekä säkeistön rytmikikkailuun iski lujaa 19 vuotta sitten.

”Kaikki nuo päivät kun yhdessä oltiin, me leijailtiin
Utuisin silmin ja sumuisin sydämin, hidastetuin liikkein
Tuulessa leijailtiin”

Mestis

Tähti (1999)

http://youtu.be/5hohrtN0SOE

Don Huonojen suursuosioaikakauden toinen levy oli aikakauden paras. Tähti sisälsi kymmenen kappaletta, jotka pystyi selkeästi jaottelemaan päässään vinyylilevymäisesti tai c-kasettimaisesti a- ja b-puoliin. A-puolelta löytyi hitit (Kannibaali, Tule sellaisena kuin olet, Tuulee), b-puolelta taas taiteellisesti kunnianhimoisemmat kappaleet. Nuo ”b-puolen” kappaleet olivat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta oikein hyvää Don Huonot -materiaalia.

”Mustaan uneen, mustaan uneen
Taas musta sydän saa kantajaansa kuljettaa
Mustaan uneen, mustaan uneen
Tahdot vain unohtaa, ajatukset puhdistaa”

Albumin päättävä yhdeksänminuuttinen Mustaan uneen on yksi näistä kappaleista. Laulu toimi vuonna 1999 sisäänheittona levylle, jonka hitteihin lukeutui myös tämä mustasukkaisuuden tematiikkaa hienosti pyörittelevä Suojelusenkeli. Bändin kitaristin Kie von Hertzenin ohjaama video on myös hieno.

Don Huonot (2002)

http://youtu.be/1RpbOWu2Gzw

Yhtyeen viimeiseksi jäänyt pitkäsoitto on epätasainen, mutta siltä löytyy upeita hetkiä. Ennen levyn nauhoituksia alkuperäinen rumpali Jussi Chydenius lähti bändistä ja tilalle astui Ultra Brasta tuttu Antti Lehtinen.

Levyn kaksi ensimmäistä kappaletta, katharttinen ja lähes maaninen Sydänpuu ja vimmattuna rullaava Keltainen satama nostivat odotukset loppulevyä kohtaan korkealle, mutta loppulevy ei pystynyt täysin vastaamaan odotuksiin.

Odottavaa tunnelmaa huokuva Näkymättömään kaupunkiin, miehensä murhaamaksi joutuneen naisen vinkkelistä tarinaa kertova Pyhimys, raskaasti svengaava Käärmeet ja levyn jopa bristolmaisiin, bassovoittoisiin tunnelmiin päättävä Jos huomenna kaikki on toisin ovat albumin parhaita hetkiä kahden ensimmäisen kappaleen lisäksi.

Suomi-sarja

Silmänkääntötemppu (1991)

http://youtu.be/4Hu-ru4S3KU

Don Huonojen debyyttialbumi on sympaattinen, outo ja innostava. Taidelukiolaiset pääsivät studioon ja tämä levy on tulos. Pieniä sieviä sieniä ja Manimania ovat kestäneet parhaiten aikaa levyn kappaleista.

Kameleontti (1992)

http://youtu.be/jCv53fPBPac

Kun ensimmäisen kerran näin Don Huonot lavalla Lepakossa vuonna 1996, Hyrrä kolahti ja lujaa. Silloin valkeni, että tämän bändin koko tuotanto on hankittava ja pian. Tuona syksyisenä iltana Kie von Hertzen menetti hermonsa kitaralaitteistonsa reistailuun, heitti kitaransa päin vahvistinpinoaan ja potkaisi sen kumoon niin, että savu nousi laitteista. Kie poistui lavalta ja jätti muun bändin esittämään a cappella- ja akustisia versioita biiseistä (kitaristi palasi lopulta lavalle toisen kitaran kera ja Don Huonot esitti ilmeisesti tapahtuneesta virtaa saaneena parhaan keikan, minkä bändiltä ikinä näin). Yksi näistä kappaleista oli nimeltään Ruma rämä romu römö-römö.

”Luuviulut jätepeikot möhömahoiksi itsensä syövät
Kun sotasaaliit, takapihojen roskikset, jaetaan
Syöminkien jälkeen kokoontuu satupiiri
Siellä luuranko kertoo scifijuttujaan”

Tuon kappaleen ja Hyrrän lisäksi levyn avaava Marionettikadulla ja Kaunis painajainen ovat Kameleontin parhaita hetkiä.

Hyvää yötä ja huomenta (1997)

http://youtu.be/bKqX59vsQJk

Hittilevy ja avain menestykseen. Kalle Aholan Kaksoisolento-levyn aikoja suorapuheisemmat ja selkeämmät sanoitukset, hitikkäät kertosäkeet ja oikea ajankohta. Don Huonojen levytyssopimus Pyramidin kanssa oli päättynyt edellisen vuoden Nämä päivät, nämä yöt -kokoelmalevyyn ja yhtye nauhoitti uutta albumiaan aluksi ilman levy-yhtiön suojaa. Lopulta silloisen BMG Finlandin silloinen alamerkki Terrier otti bändin hoiviinsa. Se kannatti. Hyvää yötä ja huomenta -levyä on myyty noin 75 000 kappaletta.

Albumin kappalemateriaali ei tuntunut julkaisuaikoinaan eikä tunnu tänä päivänäkään muiden levyjen veroiselta. Avausbiisi Ruoski minua!, vuoden 2010 comeback-keikoilla komeasti potkinut Vedä käteen sekä levyn päättävä Päivä nousee taas ovat ne hetket, jotka kestävät aktiivista kuuntelua vielä tänä päivänäkin.

Höntsyt

Don Huonot & Sub-Urban Tribe – Sirkuksessa (1996)

Kahden helsinkiläisyhtyeen yhteistyö kattoi kimppasinglen, jolta löytyi yksi yhteiskappale (Sirkuksessa) sekä molemmilta versiot toistensa kappaleista: Sub-Urban Triben veto oli nimeltään Alley Cats (Kissaihmiset) ja Don Huonojen Öinen salaisuus (One of My Little Memories). Erittäin toimivasta Sirkuksessa-yhteisbiisistä tehtiin mustavalkoinen video, jota ei valitettavasti löydy YouTuben ihmemaasta.

Don Huonot & Apulanta – Torremolinos 2000 (1999)

Kaksi Suomen suosituimpiin lukeutunutta yhtyettä levytti yhteis-EP:n ja teki yhteiskiertueen vuosituhannen viimeisenä syksynä. Pääkallokiitäjä ja Vapaata pudotusta saivat paljon radiosoittoa ja keikat olivat loppuunmyytyjä.

Paha kesä -EP (2003)

Don Huonojen viimeinen uutta kappalemateriaalia sisältänyt julkaisu. Viimeinen kesä nousi hitiksi, mutta EP:n parhaat hetket olivat 1970-luvun lapset ja Viisaat jatkais talviuniaan.

Maajoukkuekomennukset

Don Huonoilta on julkaistu viisi kokoelmalevyä: Nämä päivät, nämä yöt (1996), Kultaiset apinat (2000), Olimme kuin veljet (2003), D on huono T (2008) sekä Luurangot laatikossa -boksi (2010). Kultaiset apinat -kokoelman kylkiäisenä julkaistiin levy, joka sisälsi bändin b-puolia. Ennen Kaksoisolentoa julkaistu, keikkasuosikiksi noussut Aurinkotanssi ja Tule sellaisena kuin olet -singlen b-puolena julkaistu Kirjoitan ovat albumien ulkopuolelle jääneen materiaalin parhaimmistoa.

Bonus: Mitä uran jälkeen?

Kalle Ahola

http://youtu.be/DwqnMeovk1c

Laulaja Kalle Aholan sooloura on ollut epätasainen. Tähti- ja Don Huonot -levyjen välillä julkaistu debyyttisoolo I (2000) ei vakuuttanut muutamista huippuhetkistään (Leijat Helsingin yllä, Tulennielijä, Vaaleanpunainen rättisitikka) huolimatta. Kadun aurinkoiselle puolelle (2005) on sen sijaan miehen tähän asti paras sooloalbumi, jonka parhaita kappaleita ovat levyn päättävä hauras Sairaala, albumin nimibiisi sekä singlenä julkaistu Kuningatar.

Seuraavilla levyillä (Huonoa seuraa, Audio Wunderbaum) Ahola ei ole yltänyt samalle tasolle. Arto Mellerin runoihin perustuva Pääkallolipun alla (2011) on kelpo levy. Kalle Aholan uusi albumi 1989 julkaistaan 31. toukokuuta.

Von Hertzen Brothers

http://youtu.be/1tAYCTZt6bA

Lahjakas veljestrio löi hynttyyt yhteen ensimmäisen kerran vuonna 2001, kun ensilevy Experience julkaistiin. Singlenä julkaistu Devil of a Girl oli ja on edelleen bändin tuotannon parhaimmistoa yllättävyydessään. Von Hertzen Brothers räjäytti potin toisella albumillaan Approach (2006). Let Thy Will Be Done ja Kiss a Wish olivat isoja hittejä – ja edelleen kolmikon parhaita tuotoksia. Love Remains the Same (2008), Stars Aligned (2011) ja tuore Nine Lives (2013) ovat soitannollisesti tiukkoja, taidokkaita ja ammattimaisia sekä sanoituksiltaan niin tasapainoisia ja runosieluisia kuin vain ikinä voi kuvitella, mutta suurin tartuntapinta on päässyt tippumaan matkan varrella pois.

Vuonna 2000 en tiennyt päihteistä mitään. Olin vielä lapsi: omissa oloissani viihtyvä nörtti, joka kuunteli vihaista musiikkia ja pelasi MMORPGeja. Kun Josh Homme astui elämääni, rakastuin, mutta lempi jäi siltikin ulkokohtaiseksi: maailma, josta tuo raamikas ja tatueerattu punapää tuli, oli minulle vieras. Mutta ai vittu, että oli hyvä buugi.

Jälkikäteen tuntuu välillä, että nautin Queens of the Stone Agen ja sitä edeltäneen Kyussin musiikkia aivan väärin. En louhinut halpaa bourbonia ja tapellut tyttöystävien kanssa, en jammaillut kaverien kanssa ja poltellut pilveä. En hankkinut porttaria lähikapakkaan tai tyhjentänyt äidin lääkekaappia.

Pelasin EverQuestia Lucy-nimisellä papittarellani ja join paljon Pepsiä.

Rated R ei ole Queens of the Stone Agen paras levy – se kunnia kuuluu Songs for the Deafille – mutta sen avausraita lienee yhtyeen ikonisin. Feel Good Hit Of The Summer on tulkinnallisesti kaksiteräinen miekka. Sen nimi ja sisältö ovat niin jyrkässä ristiriidassa keskenään, että kokonaisuus tuntuu vittuilulta Tipper Goren vetämälle PMRC:lle. Kappale kun ei vaivaudu kertomaan tarinaa, vaan yksinkertaisesti listaa erilaisia päihdyttäviä substansseja.

“Nicotine, valium, vicodin, marihuana, ecstasy and alcohol
co-co-co-co-co-co-caine!”

Moralistien reaktio oli arvattavissa. Monet radiokanavat blokkasivat kappaleen, ja Wal-Mart kieltäytyi ensialkuun myymästä koko levyä. Yhtye tosin huomautti, että albumin koko kansitaide on itsessään varoitustarra: Rated R. Elokuvissa käytetty luokka vaatii, että alle 17-vuotiaalla on ostohetkellä mukana vanhempi.

Kappaleen paahto on hypnoottinen, ja sen kodeiininkärventämiin keuhkoihin happea pumppaa Nick Olivierin basso, joka itsepintaisesti toistaa A-sointua alusta loppuun (ensimmäisellä kierrollaan kerran E:hen notkahtaen). Tätä voi soittaa vaikka minkälaisissa sooseissa. Ja sooseissahan bändin jäsenet tuohon aikaan olivat, kertoo yleinen konsensus.

Vittuilun lisäksi Feel Good Hit of the Summerin voi lukea myös itseironisena. Kuuluuhan siihen stoner rockiin, johon Homme kumppaneineen oli Kyussista lähtien lokeroitu, nimenomaan päihteidenkäyttö ja siitä seuraava aivotoiminnan amputaatio. Koska Homme on kuitenkin keskivertoa fiksumpi stoner-keulahahmo, ei tämä leima varmasti aina miellyttänyt.

Toisaalta kappale on myös ihan rehellinen manifesti niille aineille, joista tulee kiva olo. Nikotiini vapauttaa dopamiinia ja avittaa kognitiivisia kykyjä. Valium (diatsepaami) jarruttaa keskushermoston toimintaa ja rentouttaa. Vicodin lamauttaa sekin keskushermostoa ja vähentää tietenkin samalla kipua. Marihuana (hasis) rentouttaa ja lisää mielihyvän tunnetta. Ekstaasi lisää serotoniinin sekä noradrenaliinin vapautumista ja saa käyttäjän kokemaan aistiärsykkeet entistä voimakkaammin, samalla rakkautta itseään ja muita kohtaan tulvien. Alkoholi saa nyrkkeilemään nakkikioskilla, vertailemaan meisseleiden kokoa saunassa ja kirjoittamaan Nuorgamiin.

Tuottaja Chris Goss on kertonut, että kappale äänitettiin alkujaan lyhyeksi hassutteluksi levyn loppuun. Kun tekijät äkkäsivät sen huumaavan tenhon, nostettiin raita rohkeasti levyn avausbiisiksi. Ajan myötä siitä muodostui livesuosikki, ja lavalla se venyy monasti pitkälliseksi jamitteluksi.

Taustalaulajana kuullaan muuten Judas Priestin Rob Halfordia. Hänelläkin on kipulääkkeistä omat kokemuksensa.

http://youtu.be/bAXPUN2z2CE

Bonus!

”What more do you need? You’ve got fucking rock’n’roll, the sunshine, the beautiful weather, and anal sex”, kysyy Josh Homme belgialaisilta. Kappaleen loppupuolella hän tulee vielä ennustaneeksi Amy Winehousen kuoleman.

http://youtu.be/OeL8G53GmPw

Jukka Ässä / Jukka Salminen (vas.) sekä Ville Wacklin 11.05.2013 Tori, Forssa.

Aluna Francisin ja George Reidin esikoisalbumi on yksi kesän ehdottomasti odotetuimmista. Lontoolainen elektronisen musiikin duo valittiin alkuvuodesta BBC:n Sound of 2013 -listan kakkoseksi ja entisestään se paransi osakkeitaan vierailemalla Disclosuren jättihitillä White Noise. Island-levy-yhtiön julkaisemalla Body Musicilla kuullaan jo singleinä julkaissut hitit You Know You Like It, Your Drums Your Love sekä Attracting Flies.

http://youtu.be/cmXZuv5BaHg

Maya Jane Coles – Comfort

Flow Festivalilla esiintyvä brittiläinen dj-tuottaja julkaisee odotetun esikoisalbuminsa oman I/AM/ME-levymerkkinsä kautta. Muun muassa Florence & the Machinea ja Gorillazia remiksannut house-sensaatio on haalinut Comfortille vierailijoiksi muun muassa Kim Ann Foxmanin (Hercules & Love Affair), Trickyn ja Miss Kittinin. Everything-singlen laulaa ruotsalainen Karin Park, toinen Norjan euroviisun I Feed You My Loven (Margaret Berger) kirjoittajista.

http://youtu.be/4OvpiEilNbs

Editors – The Weight of Your Love

Ruisrockiin saapuva tummasävyinen brittisuosikki julkaisee neljännen studioalbuminsa. Se on Editorsin ensimmäinen sen jälkeen, kun kitaristi Chris Urbanowicz jätti yhtyeen viime keväänä. The Weight of Your Lovella Urbanowiczia paikkaavat Editorsin uudet jäsenet Justin Lockey ja Elliott Williams. Laulaja Tom Smith on albumista puhuessaan nostanut esiin rakkautensa sellaisiin pohjoisamerikkalaisiin yhtyeisiin kuin R.E.M. ja Arcade Fire. Levyn on tuottanut Kings of Leonin, Tom Waitsin ja Buddy Guyn siivellä kolme Grammy-palkintoa saalistanut Jacquire King.

http://youtu.be/jQQ2gTkV-GM

Mitä muuta?

Uuden albumin julkaisevat myös muun muassa A Great Big Pile of Leave, About Group ja Owen.

Nuorgaminkin esittelemästä The Disintegration Loops -nauhakollaasista http://www.nrgm.fi/artikkelit/vuoden-pimein-paiva-ja-maailmanloppu/ parhaiten tunnettu William Basinski julkaisee ensimmäisen albuminsa kuluvalla vuosikymmenellä. Nocturnes ilmestyy Basinskin omalla 2062-levymerkillä ja sisältää kaksi teosta, 41-minuuttisen nimikappaleen, jonka juuret ovat 1970-luvulla, sekä 28-minuuttisen The Trail of Tearsin.

Bosnian Rainbows – s/t

The Mars Volta hajosi vuodenvaihteessa, joten Omar Rodriguez-Lopesilla on jatkossa aikaa keskittyä muihin projekteihinsa, kuten esimerkiksi Bosnian Rainbowsiin. Rodriguez-Lopes on kuvaillut bändin musiikkia The Mars Voltaa ytimekkäämmäksi ja karsitummaksi ja maininnut vaikuttajiksi vanhat suosikkinsa Canin, Siouxsie & the Bansheesin, Gang of Fourin ja Led Zeppelinin. Bosnian Rainbowsiin kuuluvat kitaristin lisäksi Mars Volta -rumpali Deantoni Parks, Le Butcherettes -yhtyeen laulaja Teri Gender Bender sekä kosketinsoittaja Nicci Kasper. Bändin nimettömän esikoisalbumin on tuottanut saksalainen Johann Scheerer (Dutch Uncles, Faust).

http://youtu.be/L7olyzye4S4

J. Cole – Born Sinner

Levy-yhtiöpomonsa Jay-Z:n sekä muun muassa Kanye Westin ja Beyoncén levyillä vieraillut Jermaine Cole julkaisee seuraajan vuoden 2011 esikoisalbumilleen Cole World: The Sideline Storylle, joka ylsi Yhdysvaltain albumilistan ykköseksi. Räppärin mukaan Born Sinner on teemoiltaan edeltäjäänsä sosiaalisesti tiedostavampi, mistä esimakua antaa levyltä ennakkomaistiaisena lohkaistu Miss America. Levyn virallisella ykkössinglellä Power Tripillä vierailee Miguel.

http://youtu.be/ys2gR3Ud_iA

Palms – s/t

Esikoisalbuminsa julkaiseva Palms on 2000-luvun vaihtoehtometallin ystävän märkä uni. Superkokoonpanon muodostavat Deftonesin Chino Moreno sekä Jeff Caxide, Aaron Harris ja Bryant Clifford Meyer vuonna 2010 hajonneesta Isis-yhtyeestä. Jos Caxiden puheista voi jotain päätellä, luvassa ei ole ainakaan Isisin toisintoa: ”En haluaisi kutsua musiikkiamme popiksi, mutta se on lähempänä sitä kuin mikään mitä olen aiemmin tehnyt”, basisti on sanonut.

http://youtu.be/B0BTA8wjh0A

Queensryche – s/t

Aina 1980-luvun alusta metallitotuuden nimiin vannonut Queensryche on ollut viime ajat keskellä melkoista sotkua. Laulaja Geoff Taten erottamisen jälkeen maailman lavoja on nimittäin kiertänyt kaksi Queensryche-nimistä yhtyettä: toinen on yhtye, josta Tate erotettiin, ja toinen on Taten kokoama yhtye. Riitaa ratkotaan parhaillaan lakituvassa, mutta se ei estä uuden musiikin tekemistä. Tate julkaisi oman Queensrychensa kanssa uuden albumin huhtikuussa ja nyt vuoroon tulee jäljelle jääneiden Queensryche. Sekavaa? Ehkä. Albumin on tuottanut yhtyeen kanssa aiemminkin työskennellyt Jimbo Barton.

http://youtu.be/6w4RfoUv9KU

Transplants – In a Warzone

Rancidin Tim Armstrongin, Blink-182:n Travis Barkerin ja räppäri Skinhead Robin punkrockprojekti palaa pitkältä tauolta ja julkaisee kolmannen albuminsa, joka on ensimmäinen sitten vuoden 2005 Haunted Citiesin. Armstrongin mukaan albumi on bändin ”raain” ja ”riisutuin”. Bändin kokoonpanoon on liittynyt basisti Kevin ”Sweatshop” Bivona.

http://youtu.be/Wnv2kIKHOQQ

Mitä muuta?

Uuden albumin julkaisevat myös muun muassa August Burns Red , Bass Drum of Death, Stone Gossard, John Legend, Lightning Dust, Locrian, Rose Windows, Serengeti, Mavis Staples, Tech N9ne, Wale, Nate Young ja David Yow.

Paneminen minun musiikin tahtiin saat minut iloiseksi.

”Onko Nuorgamilla panomusiikkisoittolistaa?”, kuului kysymys sosiaalisessa mediassa. Ja niinhän se piti todeta, että vaikka olemme fyysisen rakkauden suurlähettiläitä, niin varsinaista panomusiikkilistaa emme ole koskaan julkaisseet. (Kuuman ja kostean r&b -soittarin kyllä.)

”Voisitko sinä tehdä meille sellaisen?”, kuului Nuorgamin vastakysymys ja tässä sitä nyt ollaan, housut nilkoissa.

Soittolistan on koonnut ja johdantotekstin kirjoittanut Nuorgamin lukija nimeltä Nina.

”Paneminen on mukavaa, mutta erityisen mukavaa se on sopivan musiikin luodessa oikeanlaista tunnelmaa. Panobiisit-lista syntyi halusta haluta koko ajan tilanteen vaatimalla tavalla.

Koska kaikissa kunnollisissa tarinoissa on alku, keskikohta ja loppu, näin on myös tässä biisilistassa.  Alussa on tietenkin haluja herättäviä kappaleita. Jos suunnittelet panemista aiemmin tuntemattoman henkilön kanssa, näiden biisien avulla on hyvä vihjata, mitä on mielessä. Jos kyseessä on tuttu kumppani, voi siirtyä suoraan Frank Oceaniin, koska se toimii kuin Robin teinitytöille ja muutamassa minuutissa kumppani on valmis siirtymään tositoimiin Deftonesin tahtiin. Listan loppupäähän on sijoitettu sängyssäkiehnäämismusiikkia, koska kaikkihan tietävät, että panemisen jälkeen jäädään hellimään kumppania vielä ainakin kymmeneksi minuutiksi.

Todellisuudessahan näiden loppupään biisien aikana käydään heittämässä kondomi roskiin, palataan tietokoneelle tsekkaamaan Facebook tai rynnätään suihkuun pesemään spermat pois reisiltä/tisseiltä/naamalta. Niin tai näin, suosittelen kokeilemaan joka tapauksessa.”

1. Parallel Dance Ensemble – Juices
2. Kilo Kish – Navy
3. N.E.R.D. – Hypnotize U
4. Frank Ocean – Novacane – Explicit Version
5. Deftones – You’ve Seen The Butcher
6. Nine Inch Nails – Closer
7. Yeah Yeah Yeahs – Tick
8. Garbage – Push It
9. Lowa Letta – Daughters of Satan
10. A$AP Rocky – PMW (All I Really Need)
11. Serge Gainsbourg – Je T’Aime Moi Non Plus
12. Jessie Ware – Wildest Moments
13. Rhye – The Fall
14. The xx – Basic Space
15. Bikini – American Mourning

Kuuntele tästä. 

Onpa ihanan monotonista, Ladytron tuumaa.

Viileät syntetisaattoritaustat, etääntyneen apaattinen laulusuoritus ja lakkaamatta toisteltu otsikko, joka muodostaa koko kappaleesta oman hypnoottisen kertosäkeensä. Siinä ainekset tähän aamuöisyyttä ja tyhjiä terminaalirakennuksia henkivään melankoliseen pophelmeen. Ladytronin muusikot taitavat popklassikoidensa haikeudella täyteen lataamisen hittipotentiaalia unohtamatta.

Roxy Musicin yhtä lailla yksinäisyyttä huokuneen kappaleen mukaan nimetty nelikko edusti uutta englantilaista elektropoppia, jossa oli kuultavissa niin new waven kuin uusromantikkojen ja goottipopinkin kaikuja. Kun monet kollegoista asettuivat punkahtavamman electroclash-nimikkeen alle, oli Ladytron kuitenkin lopulta hyvin konventionaalinen yhtye. Playgirl olisi lopulta voinut soida radiossa jo 1980-luvulla Depeche Moden ja Siouxsie & the Bansheesin välissä.

Tämä konventionaalisuus, joka näkyi niin yhtyeen musiikin suoraviivaisessa viileydessä, kuin pateettisen sävyttömässä pukeutumisessakin, teki Ladytronista lopulta aikalaisiaan huomattavasti tylsemmän, mutta myös kestävämmän yhtyeen. Kymmenen vuotta ja viisi levyä myöhemmin hyvin vähän on muuttunut bändin mustanpuhuvassa maailmassa, johon omaa tavaramerkkiään itsevarmasti kantava nelikko kuitenkin on pystynyt jatkuvasti esittelemään tasokkaita sävellyksiä.

Sellainen oli myös Playgirl. Monotoninen, mielikuvituksetonkin elegia kuvastonaan 2000-luvun alun oppikirjakliseitä vieraantumisesta: löytyy rikkinäistä maksupuhelinta, viivakoodia ja tilinumeroa. Mutta nämä leppymättömät kutsuhuudot huomisen juhlia hamuavalle Playgirlille eivät ole kuin koristeluja välittömästi tarttuvalle melodialle ja kappaleen äänimaailman luomalle ilmapiirille, joka antaa vaikutelman päättymättömästä surullisesta matkasta ja tämän kehämäisen teknologiaballadin loputtomista tulevista kierroksista levylautasella.

http://youtu.be/qMH6wljk4Xw

http://youtu.be/WPpDyIJdasg

Vaikeneminen on kultaa, tietää Agnetha Fältskog.

Joskus parasta promootiota on se, kun ei sano tai tee yhtikäs mitään.

Agnetha Fältskog nähtiin mielellään jo ABBAn aikoihin hieman traagisena, surusilmäisenä blondina, ja sellaiset hitit kuin The Winner Takes It All tai The Day Before You Came eivät ainakaan oikoneet tätä käsitystä.

Tehtyään ”ihan mukavasti menestyneen” englanninkielisen soolouran vuosina 1982–87, Agnetha jättäytyi määrittelemättömälle tauolle musiikkibisneksestä. Imagonsa kannalta laulajatar tuskin olisi voinut tehdä ovelampaa siirtoa, vaikka olisi yrittänytkin.

Julkisuuden välttelystä tuli nopeasti näkökulma Agnethasta kertoviin juttuihin mediassa. Jos ABBAsta kirjoitettiin jotain, muistettiin aina mainita tämä omaan yksityisyytensä hautautunut salaperäinen blondi, joka eli eristäytyneenä omalla saarellaan, jossain Tukholman lähistöllä.

Lehdistö ei malttanut olla tekemättä Agnethasta vaikka väkisin Ruotsin toista myyttistä supertähti-erakkoa, Greta Garbon rinnalle

Kun Agnetha sitten yhtäkkiä vuonna 2004 julkaisi uuden albumin, cover-kokoelman My Colouring Book, söi lehdistö tähden kädestä. Ilman kunnon haastatteluja, live-esiintymisiä tai juuri mitään muutakaan promootiota levy nousi listoille ympäri maailmaa, ja esimerkiksi Britanniassa korkeammalle kuin kenenkään muun ABBAn jäsenen sooloprojektit. Sitten Agnetha katosi taas.

”The Girl With The Golden Hair” ei kuitenkaan ollut vielä ihan valmis jättämään popkarusellia.

Agnethan omien sanojen mukaan hänet houkuteltiin uudestaan mukaan leikkiin hyvillä lauluilla. Moisia hänelle tyrkytti yksi Ruotsin menestyneimmistä nykypopin säveltäjistä, Jörgen Elofsson, jonka kappaleita ovat levyttäneet muun muassa Britney Spears, Kelly Clarkson ja Celine Dion.

A on hyvin varovainen kokoelma miellyttävää, aikuista radiopoppia. Tähden tuottajat Elofsson ja Peter Nordahl ovat selvästi olleet kieli keskellä suuta, ettei 63-vuotias Agnetha vaikuttaisi vahingossakaan naurettavalta tai epätoivoiselta. Tempo säilyy siis maltillisena, ja mitään basson tiputteluja ei levyllä ole luvassa, onneksi.

Villeimmillään mennään hienostuneella mummodiscoilulla á la Dance Your Pain Away, jonka kertosäkeen ”d-d-d-dance” tuo mieleen melkoisesti erään ruotsalaisen megabändin discohitit, kuten Voulez Vous’n. Muuten levyn yleissävy on melko haikea, ja se heijastelee epäilemättä artistin omia mieltymyksiä. Agnethan oma mielikappale ABBAn tuotannostahan on viiltävä The Winner Takes It All.

Levyn avaava The Ones Who Loves You Now on hieno, klassinen iskelmä erittäin tarttuvalla kertosäkeellä. Valitettavasti ihan samanlaisia korvamatoja ei ole kuitenkaan odotettavissa kaikkien kymmenen kappaleen kohdalla. Gary Barlow’n kanssa vedetty duetto I Should’ve Followed You Home on tyylikäs, yllättävän reipas hölkkä ja epäilemättä tarkoitettu levyn hittitäkyksi Britanniassa. Sievä I Keep Them On the Floor Beside My Bed taas muistuttaa kuinka taitava säveltäjä Fältskog itsekin on.

A tekee selväksi minkä elementin Agnetha toi aikanaan ABBAan. Tämä suloisen traaginen keitos kuitenkin kaipaisi muitakin mausteita mukaansa. ABBAn hienoushan oli juuri sen vokalistien Agnethan ja Fridan erilaisissa, toisiaan täydentävissä persoonissa. Pitää olla kuitenkin melkoinen mököttäjä, jos kiukuttelee A:n hampaattomuudesta. Sen, että levy julkaistaan äitienpäivän kynnyksellä, pitäis olla riittävän selkeä vinkki: tätä levyä ei ole tarkoitettu perheen pienimmille.

Ainoa asia, josta tekee mieli motkottaa, on Agnethan liian käsitelty laulusoundi. Auto-tunen käytöllä on luultavasti haettu modernia äänimaailmaa, mutta Agnethan tyttömäisen heleänä säilynyttä laulua kuuntelisi mieluiten ilman sen ympärille kiedottua elektronista vaippaa.

Tuottajille pitää kuitenkin myös nostaa hattua. Levy on selvästi tehty rakkaudella, ei kruununkuvat silmissä. Kaikesta välittyy, että levyllä työskentelevät muusikot ovat lähteneet tekemään vilpitöntä tribuuttia kaupalliselle ruotsipopille ja yhdelle sen suurimmista tähdistä.

81 A jättää miellyttävän fiiliksen ja halun heittää Agnethalle hyvin, hyvin rauhalliset ja kivat yläfemmat.

http://www.youtube.com/watch?v=w95WdpE6QAI

Nuorgamin Mitäs menit kysymään -sarjan toisessa osassa rockhenkilöiden tiedusteluihin vastaavat Iida Sofia Hirvonen, Visa Högmander, Jarkko Immonen, Juuso Janhunen, Joonas Kuisma, Oskari Onninen, Antti Piirainen, Timo Pennanen, Santtu Reinikainen, Arttu Tolonen, Mervi Vuorela ja Tuomo Yrttiaho.

#1 Kuka keikuttaa venettäni? (Kauko Röyhkä)

Sikäli, kun kyseessä ei ole tähdetön yö tai muu tilanne, jossa soutajan tietämättä veneessä todella saattaisi olla joku toinen henkilö tekemässä kiusaa, oikeampi kysymyssana lienee ”mikä”, ei ”kuka”. Jos soutuvene liikkuu suorakulmassa aaltoihin nähden eli aallot osuvat veneen kylkeen, voi pienikin liplatus aiheuttaa holtitonta heiluntaa, jolloin helposti tuntuu kuin joku olisi veneen alla sitä keikuttamassa. Paras keino vatkaamisen vähentämiseksi on kääntää vene kulkemaan aaltojen suuntaisesti niitä vastaan, jolloin veneen keula leikkaa vaahtopäät tieltään ja matkanteko sujuvoituu huomattavasti. (JI)

#2 Saako pörssistä kottii? (Martti Servo & Napander)

Ei saa, Martti. Ei saa. (JK)

#3 Milloin näiden vaikutus lakkaa? (Absoluuttinen Nollapiste)

Riippuu nautitusta aineesta ja sen määrästä sekä käyttäjän aineenvaihdunnasta, painosta, iästä ja terveydentilasta. Esimerkiksi heroiini ja kokaiini näkyvät huumestesteissä vain muutaman tunnin ajan, kun taas niiden aineenvaihduntatuotteet näkyvät useita vuorokausia. Kannabiksen satunnaiskäyttö näkyy virtsassa 2–7 päivää ja runsas käyttö kolmisen viikkoa. Alkoholi poistuu elimistöstä keskimäärin 12 tunnin kuluttua, mutta jos testeissä on mitattu etyyliglukuronidia, iloliemi saattaa näkyä virtsassa jopa 80 tunnin ajan. (MV)

#4 Miksi kuljen? (Agents)

Syitä on useita. Jos en kulkisi aamulla vessaan, kusisin sänkyyni. Jos en kulkisi kauppaan, kuolisin nälkään. Jos en kulkisi töihin (mitä en itse asiassa tee, mutta teoriassa voisin), en saisi rahaa enkä voisi kulkea oikein mihinkään. Jos taas en kulkisi harrastuksiini enkä baariin, kuolisin ehkä tylsyyteen. (MV)

#5 Onko Saaran syy, jos kympillä myy? (Alwari Tuohitorvi)

Ei, vaan syyttävä sormi osoittaa Saaran elämää ohjaileviin ja sitä kahlitseviin yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja korttelin pikkunilkkiparittajaan. (TY)

#6 Onko se Lenin? (Tuula Amberla)

Kyllä, se todella on Lenin. V.I. livahti mausoleumistaan ulos ja liftasi tiensä Suomeen verestääkseen muistojaan maanpakovuosiltaan. Siinä samassa tuli hurmatuksi myös muuan kansakoulunopettaja, ja huhuttiinpa myös hänen liittymisestään Rollareihin. Lenin oli kuitenkin enemmän Beatles-miehiä. (TY)

#7 Missä on mun Strömsö? (Annika Eklund)

Strömsön saari sijaitsee Raaseporissa, Suomen lounaisrannikolla. Strömsö on myös vihreän teen, villasukkien ja siniseksi maalattujen puutarhavajojen sävyttämä henkinen tila, jossa asiat ”menevät niin kuin Strömsössä”. (JK)

#8 Mikä boogie? (Fintelligens)

Boogie on shuffle-rytmikuvio. Se sai alkunsa pianolla soitetusta boogie-woogie-musiikista, joka on sukua bluesille. Boogiesta on moneksi: Jacksons syytti boogieta ”siitä”, KC & the Sunshine Bandilla oli boogie-kengät ja Stevie Wonder kehotti reggae-naista boogaamaan yhäkin. Dirk Diggler taasen näki tähteyden unelmiensa romahtavan metamfetamiinin ja miesprostituution täyteisissä boogie-öissä. (SR)

#9 Kuka sinä olet? (Hector)

Santtu Reinikainen, vapaaherra. (SR)

#10 Missä se Väinö on? (J. Karjalainen)

Väinö on enimmäkseen Helsingissä ja soittaa muun muassa Tiisu-nimisessä bändissä, jota voit kuunnella tästä. (AT)

#11 Missä viisaaksi tullaan? (Kolmas Nainen)

Viisaus ja älykkyys ovat kaksi eri asiaa. Viisaus tarkoittaa yleensä kykyä tehdä sellaisia päätöksiä ja tekoja, jotka pitkällä aikavälillä tuottavat hyvän lopputuloksen. Älykkyys taas on arkikielessä ja psykologiassa yleisesti käytetty käsite, joka viittaa yksilön kykyyn oppia ja sopeutua. Jos koet voivasi saavuttaa älykkyystestissä paremman tuloksen kuin 98 prosenttia Suomen väestöstä, kannattaa liittyä Mensan jäseneksi. Suomen Mensa on väkilukuun suhteutettuna suurin koko maailmassa. Olemme siis todella älykäs kansa. Kolmannen Naisen olisi korkea aika nimetä kappale uudelleen Missä älykkääksi tullaan? -muotoon. Kysymykseen olisi silloin helpompi vastata. (VH)

#12 Elina, mitä mä teen? (Leevi and the Leavings)

Tylsämielinen kysymys. Elina-mitä-mä teen spirit. Ota vaikka joku lääke ja lue nettiä, jos et keksi muuta. Liity johonkin kulttiin. Ala ”harrastaa” jotain uskontoa. Perusta uskonto netistä käsin. Kehitä joku riippuvuus. Lopeta syöminen. Ota vaikka tatuointi. Irrota tatuointi omin käsin. Hanki huonekasvi, hamsteri, lapsi ja lopulta tappajapython, joka syö huonekasvin, hamsterin ja lapsen elävältä. Jätä työpaikkasi ja tienaa rahaa kotoa käsin suoraan tietokoneellesi. Heitä tietokone ikkunasta ja mene ulos. Pysy ulkona ja heittäydy identiteettivarkaiden uhriksi. Katso mitä tapahtuu! (ISH)

#13 Voiko naista näin käsitellä? (Ritva Oksanen)

Ympäristöstä imetty tieto ja kokemus osoittavat, että naista toki voi käsitellä noin, mutta se ei missään nimessä kannata. (TY)

#14 Miten historiaa luetaan? (Paleface)

Matti Apusen mielestä väärin. Kuten myös yhteiskuntaoppia. (OO)

#15 Mä miksi laulan humppaa? (Antero Raimo & ovet)

Martti Servon on kertonut laulavansa humppaa, koska se on suunnattoman helppoa. Hänen mukaansa humppa voi toimia myös tulonlähteenä elinkamppailussa. (JK)

#16 Milloin saavut Yyteriin? (Tapio Rautavaara)

Jos asut Helsingin Kalliossa, omistat henkilöauton, käynnistät sen nyt ja lähdet ajamaan kohti tuota Porin kaupunginosaa, josta löytyy yksi Suomen pisimmistä hiekkarannoista, saavut Google Mapsin mukaan perille reilun kolmen tunnin kuluttua. Ajomatkan pituus on hieman alle 260 kilometriä. Varaa mukaan paljon hyvää musiikkia tai muita virikkeitä, sillä alkumatkan 35 kilometrin moottoritiepätkän jälkeen Poriin ja Yyteriin vievä Valtatie 2 on maailman tylsin ja puuduttavin tie ajaa. Asiaa ei tosin ole tieteellisesti todistettu. (VH)

#17 Olisitko sittenkin halunnut palata? (Regina)

Olen viime aikoina kiinnittänyt vahvasti huomiota läheisten ihmisten reaktioihin niillä hetkillä, kun he kokevat tehneensä virheen. Usein seurauksena on vahvaa katumusta. ”Minun olisi pitänyt tehdä toisin!” Itse en ole vastaavaa oikeastaan kokenut – teen parhaani ja jos se ei riitä, niin ainakaan syy ei ole omassa panoksessani. En tiedä mihin asiaan liittyen tätä minulta kysyt, mutta olen asunut useammassakin maassa ja paikassa ja nähnyt monenlaisia tilanteita, En ole kokenut polttavaa halua palata menneeseen. Eihän se koskaan olisi samanlaista muutenkaan. Vastaus kysymykseesi on siis se, että vaikka olisinkin halunnut, se olisi mahdotonta, koska se paikka, ihminen tai tilanne ei enää ole nykyaikaa, vaan mennyttä – ja täten ei enää olemassa ainakaan sellaisena kuin sen muistaisin. (AP)

#18 Haluutko mua vielä ? (Kauko Röyhkä & Riku Mattila)

En. Haluan ennemmin valtamerilaivan, oman saaren, viinitilan, Paluu tulevaisuuteen -elokuvasta tutun aikakoneen sekä röntgenkatseen. (VH)

#19 Missä olet Laila? (Scandinavian Music Group)

Laila on jo pitkään ollut eläkkeellä, asuu Tampereen Hervannassa, ostaa kioskilta kuukausittain Rumba-lehden ja on yksinkertaisesti maailman siistein isoäiti. (JK)

#20 Mikset nuku sisko pieni? (Rauli ”Badding” Somerjoki)

Sisko voi kärsiä unihäiriöstä. Ne ovat yhteydessä monenlaisiin neurologisiin, psyykkisiin ja somaattisiin ongelmiin. Erityisesti Suomessa unettomuutta esiintyy usein kaamosaikana, talven pimeimpänä jaksona, jolloin vuorokausirytmiä säätelevän käpyrauhasen tuottaman melatoniinin erittyminen häiriintyy. Unihäiriötä voidaan hoitaa esimerkiksi unilääkkeillä, terapialla tai nauttimalla melatoniinia ulkoisesti. (JK)

Kuvassa ei ole puita.

#21 Onko saunassa puita? (Martti Servo & Napander)

Todennäköisesti ei. Toivottavasti ei. Jos kysyjä tarkoittaa puusta pilkottuja kuivia klapeja, joita syötetään kiukaanpesään tulta ylläpitämään, niin ne ovat puuta, mutta eivät puita. (TP)

#22 Mikä janon sammuttaa? (Taikapeli)

Yleisin janonsammuttaja on vesi. Esimerkiksi kahvi ja alkoholi kuivattavat elimistöä ja siten pikemminkin lisäävät kuin vähentävät janontunnetta. Sokeriset virvoitusjuomat, kuten limonadi, saattavat sammuttaa janon hetkellisesti, mutta niiden säännöllistä käyttöä ei suositella. (MV)

#23 Miten ois? (Antti Tuisku)

Ei nyt, kulta, mun päätä särkee. (JI)

#24 Miten pelko lähtee? (Jore Marjaranta)

Pelko pysyy, kohde vain vaihtuu. Tunne ei lähde kohtaamalla sen aiheuttajaa, koska todellisuus osoittautuu usein kammottavammaksi kuin uskalsitkaan kuvitella. Pelon varsinainen ”tuottaja” olet sinä itse, etkä pääse itseäsi pakoon mitenkään. Jos tahdot päästä pelosta 100-prosenttisen varmasti eroon, kuole. Jos et halua vielä kuolla, sinun kannattaa kohdistaa pelko esimerkiksi eksoottisiin eläimiin, joita et koskaan näe. Itse pelkään esimerkiksi elämää, vettä, ruokaa, ihmisiä, itseäni ja valoa, mutta olen oppinut näiden pelkojen kanssa olemaan. (ISH)

#25 Mitä miehen tulee olla? (Suurlähettiläät)

Nainen, eläin, kasvi, tietokone, sieni, avaruusolio, saatana, Jeesus, Elvis. (ISH)

#26 Kuka uskoo aurinkoon? (Woude)

Kysymys on irrelevantti. Aurinko ei ole uskon asia vaan tosiasia. Aurinko on spektriluokan G2V tähti, joka mahdollistaa kaiken elämän maapallolla ja on siten varsin todellisessa mielessä ainoa luoja, jonka planeettamme ihmiset ovat koskaan tunteneet. CMX-albumin Aurinko tosiasiallisuudesta kiistellään vielä. (SR)

#27 Voi hyvä luoja mitä nyt? (YUP)

Tähän aikaan vuodesta kysymys tulisi kyllä muotoilla: ”TAIVAS VARJELE MIKÄ SIELTÄ TULEE?” Ja vastaus on tietysti: maali. (JJ)

#28 Mikä meitä vaivaa? (Absoluuttinen nollapiste)

Italialainen Stefano Mei voitti 10 000 metrin juoksun Euroopan mestaruuden hienolla 250 metrin kirillä. Merkittävin vaiva, joka estää miestä haastamasta Afrikan kilometrinnielijöitä Moskovan MM-kisoissa, lienee ikä. Hän nimittäin otti voittonsa Stuttgartissa vuonna 1986. (TP)

#29 Mikä estää sua? (Kauko Röyhkä)

Kunnianhimon ja itsevarmuuden puute, pelkuruus, saamattomuus, laiskuus, korkea veroaste, epäonnistumisen ja vetoketju auki julkisella paikalla esiintymisen kammo, häpeä ja morkkis. (JJ)

#30 Missä muruseni on? (Jenni Vartiainen)

Pienehkö Muru-ravintola sijaitsee Helsingissä osoitteessa Fredrikinkatu 41.

Ravintola kutsuu työntekijöitään ”murusiksi”. Jenni Vartiaisen omistusosuudesta ravintolassa Nuorgamilla ei ollut varmaa tietoa jutun mennessä painoon. (SR)

”Inspiraatiota ei ole.”

Helmikuussa 2013 käynnistynyt, musiikkimedia Nuorgamin yhteisörahoitusprojekti printtijulkaisun teettämiseksi onnistui historiallisen hyvin. Myynnissä ollut 950 kappaleen painos myytiin loppuun ennen kolmen viikon määräajan päättymistä.

Nuorgamin yhteisörahoituksella keräämä summa, 23 750 euroa, on yhteisörahoituspalvelu Mesenaatin ennätys. Nuorgamin lehti on Suomen kaikkien aikojen suurin pelkällä yhteisörahoituksella rahoitettu mediajulkaisu.

Näinä päivinä tilaajille toimitettu 144-sivuinen Nuorgamin lehti sisältää pitkät artikkelit muun muassa Karkkiautomaatista, Kikasta sekä ennejulkaisematonta kuvamateriaalia Leevi and the Leavingsin levynkansista. Nuorgamin lehden kannessa on suomalaisen viihteen elävä legenda Jukka Virtanen. Kansikuvan on tehnyt kuvittaja ja kuvataiteilija Jesse Auersalo.

Kaikkiaan Nuorgamin lehteä painettiin 1 000 kappaletta. Lehteä ei tule myyntiin minnekään. Yksi lehti maksoi tilaajalle 25 euroa. Rahoitukseen osallistui 931 eri yksityishenkilöä tai tahoa.

NUORGAMIN PRINTIN JAKELU ON KULKENUT MYSTISIÄ REITTEJÄ. SUURIN OSA TILAAJISTA ON SAANUT LEHDEN, MUTTA IHAN KAIKILLE SE EI VALITETTAVASTI OLE VIELÄ  SAAPUNUT.

POSTITUS ON TEHTY, EMME PYSTY NOPEUTTAMAAN SITÄ MILLÄÄN TAVALLA. ODOTELLAAN. PAHOITTELUT. JA KIITOS KÄRSIVÄLLISYYDESTÄ!

M. ja Zooey, kolmas kerta kimpassa.

Täsmätuotettua musiikkia kesään, auringonlaskun hetkiin sekä kesäjuhlien ääniraidaksi.

Aurinko paistaa. She & Himin Volume 3 soi amerikkalaisessa kesäjuhlassa, tanssiaisissa, joissa naiset ovat pukeutuneet kellohameisiin tai kukkamekkoihin ja leikkauttaneet itselleen kauniin otsatukan. Mies noutaa naisen kotoaan tansseihin vanhalla, tyylikkäällä museorekisterissä olevalla autollaan. Kun tanssit ovat ohi, mies vie naisen museorekisterissä olevalla autollaan meren tai järven rantaan katselemaan auringonlaskua. Tai lentokentän kiitoradan päähän katsomaan nousevia ja laskeutuvia lentokoneita.

Sama mielikuva syntyi kitaristi M. Wardin ja näyttelijänä julkisuuteen nousseen Zooey Deschanelin muodostaman folkpopduon aiemmillakin studioalbumeilla Volume 1 (2008) ja Volume 2 (2010). Duon kappalemateriaali on muutamia lainaversioita lukuun ottamatta Deschanelin käsialaa.

Eikä monen pojan päiväuniin muun muassa (500) Days of Summer -elokuvan ja New Girl -tv-sarjan avulla päässeen Deschanelin käsialassa ole tälläkään kertaa moittimista. Volume 1 ja Volume 2 olivat aurinkoista, perinnetietoista 1950- ja 1960-luvuille nyökkäävää retropoppia, ja Volume 3 jatkaa samoilla linjoilla.

M. Wardin tuotanto on täynnä tyylikkään orgaanista äänimaisemaa. Ward itse pääsee ääneen duetoidessaan Deschanelin kanssa Baby-kappaleen, joka on levyn parhaita.

Sanoituksissa Deschanel ei tunnu pahemmin käsittelevän parin vuoden takaista eroaan Death Cab for Cutie -nokkamiehestä Ben Gibbardista. Muutamissa kappaleissa Deschanelin voi tulkita laulavan Gibbardista (Together, Shadow of Love), mutta muuten lyriikoissa liikutaan yleismaailmallisimmissa sfääreissä. Lainabiisejä kuullaan tällä kertaa Blondielta, Mel Carterilta ja Ellie Greenwichiltä.

Zooey Deschanelin lauluääni ei ole ehkä teknisesti maailman taitavin, mutta siinä piilee suuri osa She & Himin viehätystä. Deschanelin välillä tunkkaiselta kuulostava laulu yhdistettynä M. Wardin uskottavuuteen on kombo, joka toimii.

Deschanel ja Ward pitävät aiemmilta levyiltä tutun ja hyväksi todetun linjansa, eikä sitä käy moittiminen, kun lopputulos näin laadukas. Se on tosin sanottava, että jos kevät ei olisi näin pitkällä ja kesä muutamien viikkojen päässä, jos ulkona vihmoisi räntää ja olisi harmaata ja synkkää, Volume 3 ei toimisi. Tuomio olisi varmaan pahin mahdollinen ”ihan kiva”. Mutta tällä hetkellä kesämieli on jo puolivalloillaan, joten levy toimii.

Duon kolmas studioalbumi ei välttämättä päädy pitkäaikaiseen tehosoittoon, mutta se sopii mainiosti esimerkiksi kesäjuhlien soundtrackiksi. Sen voi hyvällä omatunnolla laittaa soimaan myös silloin, kun haluaa kuulla musiikkia, joka ei kuormita aivoja vaan saa hymyilemään hyväntuulisuudessaan ja vie mielikuvamatkalle auringonlaskun hetkiin ja kellohameiden, kukkamekkojen sekä kauniiden otsatukkien täyttämään tanssiaismaailmaan.

76 Zooey Deschanelin ja M. Wardin yhteistyö jatkuu tutuissa tunnelmissa. Voi olla, että jos kesä ei olisi jo oven takana kuikuilemassa, Volume 3 ei toimisi lainkaan, mutta koska kesä on jo lähes ovella, siitä on helppo nauttia.

http://youtu.be/8hy3OKMYCEM

Nile Rodgers. Nero, kiusallisista peräpukamista huolimatta

Daft Punkin viikon päästä ilmestyvä albumi Random Access Memories ja sen ensimmäinen single Get Lucky ovat tuoneet muusikko, tuottaja ja laulunkirjoittaja Nile Rodgersin takaisin tavallisen musiikinystävän tietoisuuteen. Monet muistavat Rodgersin bändin Chicin ja sen merkityksen tanssimusiikille, mutta harva tajuaa herran mittavat ansiot yhtenä 1980-luvun kysytyimpänä poptuottajana.

Nile Rodgersin ja Chicin toisen perustajajäsenen Bernard Edwardsin ura alkoi 1970-luvun alussa, jolloin sessiomuusikkoina työskentelevät miehet ensimmäisen kerran tapasivat. Nile oli paljasjalkainen newyorkilainen, huumeita käyttävän beatnik-äidin ensimmäinen lapsi, joka elämänkerrassaan Le Freak: An Upside Down Story of Family, Disco and Destiny puhuu lämpimästi hullusta perheestään ja lapsuudestaan.

Rodgersin ja Edwardsin intresseissä ei ollut alun perin tanssimusiikki, vaan he näkivät itsensä pikemminkin potentiaalisina rocktähtinä, eräänlaisina hienostuneina mustina punkkareina. Miettiessään konseptia uudelle yhtyeelle vuonna 1977 he kehittelivät idean viileästä mutta anonyymistä tanssibändistä, jonka jokainen kappale olisi esittäjäänsä tärkeämpi. Yksi Chicin esikuvista oli vähintään yhtä tyylikäs Roxy Music. Sanoituksissa tulisi liikkua aina vähintään kahdella tasolla.

Chic ei ollut koskaan kantaaottava, mutta rivien välistä pystyi löytämään piilomerkityksiä. Esimerkiksi bändin debyyttisingle Dance, Dance, Dance (Yowsah, Yowsah, Yowsah) voi kuulostaa viattomalta tanssiinkutsulta, mutta sen inspiraatio löytyy 1930-luvun laman julmia tanssimaratoneja kuvanneesta Ammutaanhan hevosiakin -elokuvasta (josta on myös lainattu kappaleen ”jausa jausa jausa” -fraasi). Kertosäkeen monotoninen hokema on pikemminkin vaatimus, ei pyyntö: ”Tanssi. Tanssi. TANSSI.”

http://www.youtube.com/watch?v=dj4c1gsQUk8

Chic – Dance, Dance, Dance (Yowsah, Yowsah, Yowsah)

Läpimurtonsa jälkeen vuosina 1977–1979, Chic julkaisi pelkästään hittejä. Le Freak myi seitsemän miljoonaa kappaletta ja on edelleen levy-yhtiö Atlanticin myydyimpiä singlejä. Chic surffasi disco-aallon harjalla siitä yksinkertaisesta syystä, että heidän levyttämänsä materiaali oli markkinoiden laadukkainta. Myynnissä vain discon virallinen kuningatar Donna Summer kilpaili yhtyeen kanssa.

Tähtiä Chicistä ei koskaan kuitenkaan tullut. Tähtiä olivat discoissa heidän musiikkinsa tahtiin tanssivat ihmiset.

Discon juuret olivat mustien, homojen ja latinojen kulttuurissa, ja monet sen suurimmat menestykset olivat afroamerikkalaisia. Taloudellisesti discobuumi oli niin voimakas ilmiö, että jopa The Rolling Stonesin ja Rod Stewartin kaltaisten perusrokkareiden piti taipua ja ottaa levyilleen disco-vaikutteita.

Sitten valkoiset keski-ikäiset miehet iskivät takaisin. Vuonna 1979 syntynyt ja ”Disco Demolition” -tapahtumaan huipentunut anti-disco-liike imi voimansa rasismista, homofobiasta ja naisvihasta, mutta oli verhottu huumoriin ja ”pojat on poikia” -henkeen. Baseball-otteluiden väliajalla poltetut disco-levyt, mellakointi ja ”disco sucks” -sloganien huutelu käynnistivät ketjureaktion , jolla oli sekä taloudellisia että poliittisia vaikutteita aina radioasemien soittolistoihin ja levy-yhtiöiden kokoushuoneisiin asti.

Discon hedonismin aika oli lopullisesti ohi vuoden 1979 syksyyn mennessä. Siitä tuli Yhdysvalloissa kirosana melkeinpä yhdessä yössä. Niin tuli myös disco-musiikin tekijöistä.

Nile Rodgersin ja Bernand Edwardsin pelasti kuitenkin yksi levy. Vuoden 1979 puolivälissä, kun Chic oli vielä kuuma edellisen ykköshittinsä Good Timesin jäljiltä, oli tiimin ja Motownin välillä aloitettu neuvottelut yhtiön suurimman tähden tulevasta albumista.

#1 Diana Ross – Diana (1980)

”The time has come for me
To break out of the shell
I have to shout
That I’m coming out”

Vuonna 1979 Diana Ross oli jo bisneksen veteraani: supertähti, niin musiikki- kuin elokuvateollisuudessakin. The Supremesin solistina ja soolourallaan hän oli netonnut 16 ykköshittiä Yhdysvalloissa. Elokuvarooli Billie Holidayna taas oli tuonut Rossille Oscar-ehdokkuuden parhaasta naispääosasta kaikkien aikojen toisena mustana naisena.

Ross oli kuitenkin ”jo” 36-vuotias, ja uudet discokuningattaret olivat nakertaneet hänen asemaansa maailman suurimpana naispuolisena tähtenä. Ross etsi uutta soundia, uutta suuntaa.

Ross etsi myös ulospääsyä. Hän oli koko uransa ajan ollut Motownin omistajan Berry Gordyn silmäterä sekä ammatillisesti että yksityiselämässä. Ross oli kuitenkin vihdoin itsenäistymässä. Hän oli muuttanut Los Angelesista New Yorkiin ja alkanut kartoittaa mahdollisuuksiaan bisneksessä ilman Gordya ja jopa Motownia.

Ross tuuletti Nilelle ja Bernardille vapaudenhuumaansa ja elämänsä tulevaa täyskäännöstä. Kaksikko kirjoitti keskustelujen pohjalta nipun vahvoja, optimistisia kappaleita, kuten Upside Down ja I’m Coming Out.

Materiaali oli täynnä pomminvarmoja hittejä, mutta Motown ei ollut tyytyväinen. Levy kuulosti heidän mielestään liian paljon Chiciltä ja liian vähän Dianalta. Motown pelkäsi, että ”anti-disco-backlash” vahingoittaisi yhtiön suurimman tähden uraa, ja miksautti levyn uudelleen. Versioita voi vertailla vuonna 2003 julkaistulla Diana Deluxe -albumilla. Alkuperäisissä raidoissa Ross kuulostaa ehkä enemmän vierailevalta vokalistilta omalla levyllään. Motown-miksaus taas on suoraviivaisempi, joskin soundiltaan ohuempi.

Vaikka Rodgers ja Edwards olivat sitä mieltä, että Motown oli pilannut heidän levynsä, myi Diana nelinkertaista platinaa Yhdysvalloissa. Sen ensimmäinen single Upside Down nousi maan singlelistan ykköseksi. Pitivät Rodgers ja Edwards levystä tai eivät, Diana antoi heille uuden elämän bisneksessä.

http://www.youtube.com/watch?v=udIEOOc76eQ

Diana Ross – Upside Down (Chic-mix)

#2 Sheila & B. Devotion – King Of The World (1980)

”Get up at five, not quite alive
I’ve lived the last three nights on Dry Martinis
Although it’s winter time
They make me pose outside in a bikini
My skin is wash and wear
Got rainbows in my hair, oh what a sight”

Ranskassa koko kansalle mallina, näyttelijänä ja laulajana tutuksi tullut Sheila tipahti Rodgersin ja Edwardsin työpöydälle levy-yhtiö Carreren ideasta. Yhtiö halusi jatkoa Sheilan edellisvuoden isolle hitille, discoversiolle Singin’ in the Rainista. Sheila puhui tuskin sanaakaan englantia, joten Nile ja Bernard joutuivat improvisoimaan kirjoittaessaan hänelle laulettavaa.

Millaisia ongelmia kauniilla mallilla voisi olla? Ehkäpä paine elää yli varojen imagon vuoksi (Charge Plates & Credit Cards) tai rankat kuvaukset, ahneet managerit ja loputtomat kissanristiäiset (Cover Girls). Levyn jättihitti kaikkialla muualla paitsi Yhdysvalloissa – jossa disco oli nyt kirosana – oli Spacer, melodinen sekoitus Tähtien sota -elokuvaa, Sarah Brightmanin I Lost My Heart To The Starship Troopersia ja perinteistä Chic-biittiä.

Laulun päähenkilön esikuvana käytettiin Tähtien sodan Han Soloa. Ja kun Sheilan kaltainen, planeetta Maan naispuolinen valioyksilö tulkitsee laulun ranskalaisittain murtaen tiukkaan hopeiseen avaruuspukuun pukeutuneena, ei ole epäselvää, etteikö galaksienvälinen rakkaus olisi molemminpuolista.

http://www.youtube.com/watch?v=x0A-HOvQ0tc

Sheila & B Devotion – Spacer

#3 Soup for One (soundtrack, 1982)

”All the things that you said were
Ladidadida
Ladidadida
Ladidadida
Ladidadida”

Vaikka Chicin omat levyt floppasivat rankasti vuoden 1979 jälkeen, levy-yhtiö antoi bändille kuitenkin mahdollisuuden levyttää kaikki levytyssopimukseen merkityt albumit. Yksi oli Chic-vetoinen soundtrack Soup For One -elokuvaan.

Seksikäs komedia tuli ja meni jälkiä jättämättä, eikä soundtrackin kohtalo ollut paljoa kummempi. Levyllä on kuitenkin monta helmeä, kuten Fonzi Thorntonin napakka I Work for a Livin’ ja Carly Simonin hieno Why.

Rodgersin ja Edwardsin tuottama Why on yllättävä ja yllättävän toimiva kollaboraatio. Singer-songwriteriksi profiloinut Simon ei ollut flirttaillut tanssibiitin kanssa kunnolla edes kuumimpina discovuosina, mutta Whyn omalaatuinen, reggaen kanssa leikittelevä biitti on luonteva partneri Carlyn surumieliselle ja hieman kahjolle laulusuoritukselle.

Why nousi Britannian top kymppiin ja isoksi underground-hitiksi Paradise Garagen kaltaisilla klubeilla Yhdysvalloissa, mutta itse albumi floppasi armottomasti, eikä sitä edelleenkään ole julkaistu cd-muodossa.

http://www.youtube.com/watch?v=OJEpBY-H33w

Carly Simon – Why

#4 Debbie Harry – KooKoo (1982)

Debbie Harryn ensimmäinen soololevy KooKoo nauhoitettiin Blondien ollessa pienellä tauolla vuonna 1981. Levyn suhteellinen floppaus on yksi pophistorian suuria mysteerejä. Debbie Harry oli levyn julkaisuvuonna yksi maailman tunnetuimpia tähtiä ja Rodgers & Edwards edelleen erittäin kuumia tuottajia Diana-levyn menestyksen jälkilämmössä.

Ehkä Debbien ”punk”-taustan ja mustan musiikin naittaminen oli liikaa sekä ennakkoluuloisille radioasemille että Blondien faneille. Voi olla, ettei asiaa auttanut Alien-taiteestaan tutuksi tulleen H. R. Gigerin suunnittelema levynkansi, jossa Debbien päätä lävistellään erilaisilla piikeillä. Ostavalle yleisölle koko konsepti taisi olla vähän liian ”kukkuu”.

KooKoo kärsii myös selvän hitin puutteesta. Uutta Upside Downia levyltä on turha etsiä, vaikka ensimmäinen singlelohkaisu Backfired groovaakin mukavan new wave -henkisenä. KooKoon funkia, rockia ja discoa sekoittava soundi on kuitenkin selkeä askel kohti Nile Rodgersin seuraavaa megamenestystä.

http://www.youtube.com/watch?v=Ng3pK-tzuh4

Debbie Harry – Backfired

#5 David Bowie – Let’s Dance (1983)

”Let’s dance
put on your red shoes and dance the blues”

Bowie ja Rodgers tutustuivat Nilen ensimmäisen soololevyn Adventures in the Land of the Good Groove äänitysten aikana. Kuultuaan levyn testiprässäyksen David Bowie tokaisi Rodgersille: ”Jos teet minulle levyn, joka on edes puoliksi näin hyvä, olen erittäin onnellinen.”

Rodgersille tarjous oli suurin mahdollinen kunnia. Seuraavaksi Bowie ilmoitti, että itse asiassa, tarkemmin ajatellen, hän haluaa ”hittejä”.

Yhteistyö alkoi kuitenkin hieman horjuvasti. Bowien ensimmäinen demo Rodgersille oli pieni folk-henkinen lurittelu, ”jotain Donovanin ja Anthony Newleyn väliltä”. Nile epäili, että Bowie vittuilee hänelle, mutta alkoi sovittaa kappaletta luottobändinsä kanssa.

Bowie määräsi, että soundin tuli olla postmoderni hatunnosto Isley Brothersin Twist and Shoutille. Artisti sai mitä tilasi. Kun nimikappale oli saatu purkkiin, syntyi loput levystä kivuttomasti. Äänityksiin kului yhteensä vain 17 päivää.

Let’s Dancesta tuli Bowien suurin kaupallinen menestys. Bowie itse tuntui olevan hieman vaivaantunut levyn valtavasta suosiosta ja halukkaampi keskustelemaan haastatteluissa Berliinistä tai historiastaan.

Nile Rodgersille levyn menestys tarkoitti, että se sama ”dance”, jonka takia hän oli ollut taiteilijana käytännössä mustalla listalla vain neljä vuotta aiemmin pahimman anti disco -ilmiön aikana, oli nostanut hänet jälleen eturiviin. Menestys maistui kuitenkin hieman katkeransuloiselta. Nileltä ei voinut jäädä huomaamatta, että kun musta mies oli yrittänyt tanssittaa maailmaa, olivat ihmiset rynnänneet polttamaan levyjä, mutta kun David Bowie sanoi ”let’s dance”, kukaan ei protestoinut.

http://www.youtube.com/watch?v=N4d7Wp9kKjA

David Bowie – Let’s Dance

#6 Madonna – Like A Virgin (1984)

”You’ve got style
That’s what all the girls say
Satin sheets
And luxuries so fine
All your suits
Are custom made in London”

Kun Madonnan toisen levyn äänittäminen alkoi, hän ei ollut vielä supertähti. Ensimmäinen albumi oli myynyt kohtalaisesti, ja sen suurin hitti Holiday oli noussut Yhdysvalloissa kivasti sijalle 16.

Nile Rodgers kuitenkin tiesi jo tuolloin työskentelevänsä jonkun erityisen kanssa. Kun hänen tuttavansa oli yrittänyt dumata Madonnan konserttia pelkkänä ”tyylinä, ilman substanssia”, Rodgers oli oikonut: ”Et vain tajua, showbisneksessä tyyli *on* substanssia.”

Nile oli valittu Madonnan toisen albumin tuottajaksi, koska Madonna halusi hittejä. Ja hän ei pelleillyt. Muutamaan otteeseen Madonnan ja Nilen sukset menivät ristiin studiossa Nilen bändin ”liian rennon” asenteen takia. 24-vuotias Madonna tiesi maksavansa levyn ja olevansa pomo ja teki tämän selväksi nauhoituksissa.

Soundillisesti Like a Virgin on kuitenkin Nile Rodgers -levy, ei epäilystäkään. Material Girlin napakka intro tai nimikappeleen oudon tutunoloinen bassokuvio ovat juuri niitä elementtejä, jotka toistuvat eri variaatioina kaikissa Rodgersin tuottamissa levyissä. Samaan aikaan, kun monet tuottajat kuorruttivat levyjään uusimmilla syntikka-soundeilla ja uuden digitaaliteknologian mahdollistamilla sampleilla, Nile Rodgers tuntui vain pelkistävän omaa tuotantotyyliään.

Monessa asiassa Madonna piti kuitenkin päänsä. Esimerkiksi Material Girlin hän laulaa itselleen täysin sopimattomassa sävellajissa, vastoin Nilen neuvoja. Myös väittely levyn ensimmäisestä singleksi kääntyi Madonnan voitoksi. Like A Virgin -singlen julkaisua jouduttiin lykkäämään yli puolella vuodella, koska Madonnan ensimmäisen levyn kaksi viimeistä singleä olivat alkaneet myydä kuin häkä. Kun Like a Virgin vihdoin saatiin kauppoihin marraskuussa 1984, oli sähköisyys Madonnan ympärillä jo käsinkosketeltavaa.

http://www.youtube.com/watch?v=UiclQHsWeOc

Madonna – Dress You Up

#7 Sister Sledge – When The Boys Meet The Girls (1985)

Ennen kuin joku ehtii repiä leviksensä, niin maittakoon, että Sledgen siskojen mestariteos oli totta kai Chicin tuottama We Are Family -albumi (1979), jolta lohkaistiin nimiraidan lisäksi klassiset hitit Lost In Music, He’s The Greatest Dancer sekä Thinking Of You. When The Boys Meet The Girls on kuitenkin tyylipuhdas esimerkki Nile Rodgersin 1980-luvun soundista parhaimmillaan.

Sanat ”tiukka” ja ”ilmava” kuvaavat levyn soundia hyvin. Sledgen sisaruksissa Nile Rodgers sai käyttöönsä uransa taitavimmat vokalistit. Tytöt todella laulavat kuin linnut langalla, We Are Familya lainatakseni. Jokainen sisko taipuu sooloihin, mutta myös taustalaulut ovat täynnä hienoa kikkailua. Harmi, että itse kappaleet eivät ole ihan samaa tasoa kuin esittäjät.

Levy-yhtiölle Sister Sledge ei ollut vuonna 1985 prioriteetti numero yksi, mikä valitettavasti kuuluu levylle valikoidusta materiaalista. Söpö doowop-tunnelmointi Frankie oli kuitenkin iso yllätyshitti Britanniassa (singlelistan ykkönen), ja myös Dancing On The Jagged Edge ja Follow The Leader pitävät sisällään potentiaalia tanssilattioiden hirmuiksi.

Ehkäpä kymmenen vuotta nuoremmalla yhtyeellä olisi ollut paremmat mahdollisuudet When The Boys Meet The Girlsin kanssa. Nyt Sledgen perheen paluu listoille jäi lyhytikäiseksi Nile Rodgersin avusta huolimatta.

http://www.youtube.com/watch?v=gtvDQistC44

Sister Sledge – Frankie

#8 Duran Duran – Notorious (1986)

Nilesta ja brittien ”fab fivesta” oli tullut shoppailu- ja dokailukamuja Rodgersin työskenneltyä bändin The Reflex- ja Wild Boys -singleillä vuonna 1984. Duranien luottamuksen Nile oli voittanut, kun levy-yhtiö Capitol oli kieltäytynyt julkaisemasta sinkkuna Nilen remiksaamaa The Reflex -kappaletta, koska piti sitä liian ”mustana”.

Nile uskoi vaistoonsa ja käski bändin vaatimaan singlen julkaisua sellaisenaan. Levy pistettiin ulos, siitä tuli bändin uran suurin hitti ja Duraneista ja Nilesta ”BFF”.

Vuonna 1986 Duran Duran oli kaikkea muuta kuin toimintakunnossa. Parin vuoden levytystauon aikana sen jäsenet olivat keskittyneet sivuprojekteihinsa, eikä kukaan ollut enää erityisen kiinnostunut emobändin tulevaisuudesta. Kun neljännen studioalbumin nauhoitukset piti lopulta aloittaa, studioon saatiin vain kolme viidestä jäsenestä.

Nile Rodgers on sanonut, että levy-yhtiöt ovat yleensä tilanneet hänet paikalle katastrofin kynnyksellä – niin nytkin. Rodgers teki mitä pystyi. Notoriousin soundi käy ilmi jo levyn avaavan nimikappaleen introsta: napakka mutta rento biitti ja vaativat torvet, “no-no-notorious”!

Fanit eivät kuitenkaan lämminneet uudelle funkylle Duranille. Notorious nousi top 20 -listalle Atlantin molemmin puolin, mutta katosi sitten jälkiä jättämättä.

http://www.youtube.com/watch?v=HGDmBLAPikU

Duran Duran – Notorious

#9 Grace Jones – Inside Story (1986)

Nile Rodgersille Inside Story taisi olla melkoinen välityö. Sitä ei esimerkiksi mainita sanallakaan hänen elämänkerrassaan. Myös Jonesin diskografiassa vähälle huomiolle jäänyt levy on kuitenkin melko onnistunut yritys tehdä Jonesista taas enemmän laulaja kuin media-ilmiö tai Bond-pahis.

Albumin levytyksen aikoihin Jones oli uransa huipulla. Takana oli kaksi hyvin menestynyttä albumia (Slave To The Rhythm, Island Life) ja pari näyttävää ison budjetin elokuvaroolia (007 ja kuoleman katse, Conan – hävittäjä). Inside Storyn oli tarkoitus viedä Jones valtavirtaan myös musiikillisesti, varsinkin Yhdysvalloissa. Kukapa tässä voisi auttaa paremmin kuin Nile Rodgers?

Jones ja Rodgers tuottivat levyn yhdessä. Kaksikko myös kilpaili kokaiinin vetämisessä, ja kipinät sinkoilivat miksauspöydän ääressä. Soundillisesti levy on tuttua Rodgersia. Vahvimmilla raidoilla, kuten Victor Should Have Been a Jazz Musicianilla ja Partygirlillä, kaksikko onnistuu luomaan omaperäistä tunnelmaa. Valitettavasti kaikki materiaali ei ole yhtä hyvää, ja usealla raidalla Rodgers hoitaa homman melko selvästi autopilotilla.

Molemmat olivat tässä vaiheessa ehkä enemmän kiinnostuneita bailaamisesta kuin musiikin tekemisestä. Silti kummankaan artistin lahjakkuutta ei voi kiistää, ja albumi kestää vertailua minkä tahansa vuoden 1986 hittilevyn kanssa. Grace Jonesista se ei kuitenkaan tehnyt koko perheen tai kansan suosikkia. Tosin näin jälkikäteen voi miettiä – olisiko se ollut edes mahdollista?

http://www.youtube.com/watch?v=uqZpPDc-k-M

Grace Jones – I’m Not Perfect (But I’m Perfect For You)

#10 David Bowie – Black Tie White Noise (1993)

Kaupallisesti epäonnistuneiden soololevyjen ja katastrofaalisen Tin Machine -projektin jälkeen David Bowie iski taas hynttyyt yhteen Nile Rodgersin kanssa. Vaikka tarkoitus ei ollut tehdä uutta Let’s Dancea, Nilen kultainen kosketus tuskin ahdisti Bowieta. Lopputulos on tähden vahvin levy sitten, no, Let’s Dancen. Johtavana ideana oli tuoda melodiat takaisin 1990-luvun alun R&B-, house- ja swing beat -soundiin.

Black Tie White Noise palautti Bowien kotimaassaan albumilistan kärkeen, ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1984.

http://www.youtube.com/watch?v=avJt0SQec0I

David Bowie – Jump They Say

Bonus! Al Jarreau – Moonlighting (single, 1987)

Nile Rodgers työskenteli kuin hullu koko 1980-luvun, ja herran nimi löytyykin mitä yllättävimmistä tuotannoista. Esimerkkinä tämä Konnakoukkuja kahdelle -tv-sarjan tunnari. Suomessakin suosittu sarja teki tuntemattomasta Bruce Willisistä tähden ja nosti myös Cybill Shepherdin takaisin otsikoihin. Paremmin jazz-artistina tunnetun Al Jarreaun mainio tunnusbiisi on lajityyppinsä parhaimmistoa ja nousi listoille niin Yhdysvalloissa kuin Britanniassakin.

http://www.youtube.com/watch?v=9sECrATrDzY

Al Jarreau – Moonlighting

Lähtee: än yy tee – nyt.

Näppäriä kirjapölyn hajuisia singlejä 1990-luvulla julkaissut Broadcast levytti ensimmäisen kerran kunnolla vuonna 2000 Warpille. The Noise Made By People on täynnä niin täydellisesti 1960-luvun psykepopista imitoituja rumpu- ja bassosoundeja, että ne tuntuvat autenttisilta eivätkä vuonna 2013 kuulosta miltään muulta kuin Broadcastilta. Paitsi hieman päänsäryltä, josta ei oikeastaan halua eroon, koska senkään sointumodulaatioita ei voi olla seuraamatta.

Vapaimpina hetkinään Broadcast pakeni jo ensilevyllään alitajuntaan ja muodottomuuteen. Tavallaan se ennakoi kymmenen vuotta myöhemmin puhjenneen metatasohyppelypop-buumin, josta voimme syyttää angloamerikkalaisten taideyliopistoalumnien reality bites -valaistumisia. Broadcastissa tuntui jo vuonna 2000 soivan aina menneiden, nykyisten ja tulevien radiolähetysten kohina ja ohjelma samaan aikaan.

Come On Let’s Go jopa kirjaimellisesti flirttailee 1960-lukulaisen tyttöpopin suuntaan – sen jossa tanssitaan rivissä jalkapohjat paikoillaan, heilutetaan käsiä ympäri ja yritetään näyttää tikkarilta ja leivokselta samaan aikaan. Erotuksena on vain se, että Come On Let’s Gossa on kyse ihan oikeasta rakkaudesta, johon ei tarvita mitään muuta:

”If you want I’ll compensate
If you over estimate
So there’s nothing left to fear
You won’t be alone
You know who to turn to”

Kertoja on paras ystävä, joka osaa vartti juhliin tulon jälkeen kenenkään muun huomaamatta, vain sinulle, nielaista kaikilta jo unohtuneen tarinansa lopuksi:

”What’s the point in wasting time
On people that you’ll never know
Come on let’s go”

Hän tietää paremmin ja haluaa pelkkää hyvää ja muualle, ehkä vähäksi aikaa lukemaan hiljaa jotakin. Ja pitää naamansa ilmeen vastakohtana aivan kuin Trish Keenan kappaleen videolla. En osannut katsoa sitä kuin parikymmentä sekuntia. Syyn voi halutessaan lukea täältä.

http://www.youtube.com/watch?v=Zw5ztuhEat4