Diskografiat

Yo La Tengo – kunnareita kriitikoille

Yo La Tengo. Kiihottavaa seksimusiikkia jo vuodesta 1984.

Yo La Tengo. Kiihottavaa seksimusiikkia jo vuodesta 1984.

Anteeksi nyt vaan, mutta minulla ei ole vaihtoehtoja. Nyt on pakko puhua pesäpallosta. Kun olin 10-vuotias, osallistuin pesäpalloleirille Sotkamossa koulukaverieni kanssa.

Sattumalta, Sotkamon Jymyn ja Oulun Lipon väliseen otteluun valittiin neljä pallopoikaa. Kotijoukkueelle hurrattiin, ja meillekin taputettiin kohteliaasti. Mutta sitten esittelykuulutukset siirtyivät vierasjoukkueeseen, ja noin kuusituhatta kainuulaista huusi raivopäisesti sittemmin suomalaisessa pesäpallossa kiellettyä ”kuolee”-huutoa. Vaikutelma oli kuin helvetillisessä noidankattilassa. Vilkaisin kaverieni suuntaan, ja me kaikki näytimme enemmän kuin vähän pelästyneiltä. Pesäpallo saattoi kansakunnan hulluuden partaalle.

Toisaalta, se myös yhdistää ihmisiä varsin tehokkaasti. Atlantin toisella puolella säännöt ja pelikenttä vaihtuvat, mutta paikallinen variaatio leiskuu samankaltaista intohimoa. Tämän huomasivat myös kaksi raskaan sarjan New York Mets -fania, Georgia Hubley ja Ira Kaplan, jotka päättivät vuonna 1984 perustaa bändin. Nimeksi valittiin vuonna 1962 ulkopelin tuoksinassa pakollinen huudahdus ”yo la tengo” – osa Metsin pelaajista puhui sujuvasti vain espanjaa. Yo La Tengon musiikki sen sijaan kykenee ylittämään kielimuurit ongelmitta.

1990-luvun alkuun mennessä hahmottui soundi, joka on poikinut lukuisia pieniä variaatioita, mutta tietyt perusteet ovat säilyneet. Folkahtava pop ja feedbackiin upotetut kitararock-väännöt ovat olleet Yo La Tengon soundin kulmakiviä. Ira Kaplan kuuluu J Mascisin ja muiden rinnalle, kun puhutaan kuusikielisen suurista taitureista underground-piireissä, mutta Georgia Hubleyn rumputyöskentely on se, minkä varaan suuri osa bändin biiseistä rakentuu. Maureen Tucker -vertaus voisi olla hankala – Tucker saa Hubleyn näyttämään Neil Peartilta – mutta jos pienillä kompeilla saa tarpeeksi aikaan, miksi tehdä enempää?

Musiikkientusiasteina tunnettu bändi on levyttänyt tonneittain versioita muiden biiseistä, välillä tuplalevymuodossakin (Yo La Tengo Is Murdering the Classics), ja se tietty ensyklopediamainen tieto on aina ollut vahvinta garage rockin parissa. Ehkä tästäkin syystä bändin musiikki on aina ollut yksinkertaista, nopeasti iskevää ja helvetin tehokasta.

Kokoonpano on pysynyt samana on kaksikymmentä vuotta. Mutta kuinka hyvin Ira Kaplan, Georgia Hubley ja James McNew ovat pärjänneet musiikillisesti? Erikoinen ongelma Yo La Tengon suhteen on, että sitä vainoava ”kriitikkojen bändi”-leima voi saada bändin tuntumaan jotenkin kaukaiselta. Joudumme käyttämään ainakin muutamia suomalaisen pesäpallon termejä tehdäksemme 30 vuoden urasta selvää jälkeä. Ajolähtötilanne.

Kunnarit

Painful (1993)

YoLa1Yo La Tengolla on paljon hyviä levyjä, puolenkymmentä loistaavaakin, mutta Painful on pienellä erolla se paras – jos kasaisin 20 suosikkia -kokoelmaa, seitsemän tämän levyn biiseistä pääsisi listalle ilman pohtimisia. Osa näistä ei ole vain bändin, vaan koko indierockin parhaita lauluja: näistä nopeiten iskevät uneliaan katkera matkatarina From a Motel 6, jonka unohtumaton, ulvova koukku ei vieläkään löydä vertaistaan, ja Hubleyn kaunein slovari Nowhere Near, jonka perusidea tulisi hahmottamaan bändin hiljaisempia hetkiä. Big Day Coming koetaan pitkänä dream pop -balladina ja särisevänä popsinglenä. Hypnoottinen Sudden Organ on sodanjulistus, jonka jälkeen McNew’n urut ja Kaplan saavat selvittää välinsä.

Painful on tunnelmaltaan jännittynein levy, mitä Yo La Tengo on tehnyt. Se myös tuotti kaiken turhan pois karsiessaan esimerkin, jota tultaisiin käyttämään vuosikausia eteenpäin. Täällä se on vielä eteenpäin jalostamaton purkaus, mutta myös yksittäinen kokoelma tekijöidensä parhaita hetkiä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

I Can Hear the Heart Beating as One (1997)

YoLa2On hyvin todennäköistä, että jos tiedät vain yhden Yo La Tengo -albumin, se on tämä. Jos tuneet vain yhden biisin, se lienee kuulas, syksyinen (ja kitaraton!) Autumn Sweater. I Can Hear… nostetaan yleensä bändin parhaaksi – ja se tarjoaakin helvetisti loistoa. Revisionistisesti voidaan myös todeta, että tässä on lyhyt katsaus amerikkalaisen rockin päällimmäisiin vaikutteisiin 1990-luvun lopulla.

Täältä löydät virnistelevää metelöintiä (Sugarcube, Deeper into Movies), vähäeleisiä kaunokaisia (Stockholm Syndrome, Shadows), myöhäisyön haikeutta (Green Arrow, Damage) sekä pitkiä instrumentaaleja (Spec Bebop). 70 minuutin pituus on silti melkoinen pala purtavaksi, mutta monet näistä ralleista ( niin, täällä on myös viritetty Beach Boys -cover Little Honda) avasivat ovia, joista seuraavat kaksi levyä napsisivat vaikutteensa. Tyylirajat ovat täysin hämärrettyjä, ja kaikki käy.

Toisaalta, kaleidoskooppimainen kokonaiskatsaus on joillekin tarpeeksi. Jos haluat kuulla aika lailla kaikki Yo La Tengon taitamat tyylit, I Can Hear… on juuri sinulle – Painfulin tarkkaavaisuuteen nähden täällä käytetään kaikki venyttelytila.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Fakebook (1990)

YoLa3Ensimmäinen esimerkki Yo La Tengon eklektisyydestä lukeutuu tuotannon parhaimpiin levyihin. Fakebook on suurimmaksi osaksi akustinen cover-levy, mutta sen laatu on tyrmäävä. Itse biisit kaivetaan pitkälti garage rockin suunnalta ja ajetaan nyt jo hienostuneemman YoLaTeng-o-Natorin läpi niin hyvin, että suurinta osaa voi luulla Kaplanin omasta kynästä lähteneiksi. Bändi heittää pari omaakin biisiään: Can’t Forget, Did I Tell You, The Summer, What Comes Next ja tyynempi Barnaby, Hardly Working sopivat laadultaan ja tyyliltään kokonaisuuteen saumattomasti.

Usein itse biisivalintojakin toimivampi temppu on niiden melodioiden vahvistaminen. Cat Stevensin Here Comes My Baby kätkee ainakin kymmenen vastustamatonta nopeaa koukkua, Flamin’ Grooviesin You Tore Me Down ja The Kinksin Oklahoma U.S.A. kuulostavat asuntovaunualueelta kantautuvalta päiväunelta (joka tässä erikoistapauksessa on ihan hyvä asia). Fakebook on kesäinen tuulenvire, joka on helppo jättää pitkäksi aikaa soimaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

And Then Nothing Turned Itself Inside-Out (2000)

YoLa4Mitä Yo La Tengo saa aikaan hiljaisuudessa? Jos And Then Nothing Turnediin on uskominen, sarjan unisia mutta addiktiivisia kehtolauluja. Ihastuttavat Our Way to Fall, Tears Are In Your Eyes, Let’s Save Tony Orlando’s House ja The Crying of Lot G kääntävät käsityksen bändin vahvuuksista päälaelleen: olisivatko kaikki meluisammatkin biisit voineet kuulostaa näin hienoilta nöyremmällä tyylillä? Täällä vain Cherry Chapstick kaivaa särkijäpedaalin esille. Avausraita Everyday saa kunnian olla uhkaavin ja synkin biisi, mitä bändin tuotannosta löytyy: aavemainen urkunuotti ja monokromaattinen basso loihtivat lähes ilkeän tunnelman.

Bändin loistocoverien listaan liittyy George McRaen You Can Have It All, jonka kolmiosainen lauluosuus ei muistuta alkuperäistä juuri ollenkaan. Night Falls on Hoboken venyy lähes kahteenkymmeneen minuuttiin, polveillen ambient-äänimaisemissaan kuin laskeutuva yö. Ensilevyksi en välttämättä suosittelisi, mutta ylempänä mainittujen jälkeen And Then Nothing Turned Itself Inside-Out on ylimmässä suosittelulistassa.

https://www.youtube.com/watch?v=gAVqDFFA4oE

Kotiutukset

Electr-O-Pura (1995)

YoLa5Kahden isoimman klassikon välissä majaileva Electr-O-Pura saa kevyesti miinusta astetta heikommasta sisällöstä, joka on kuitenkin yhä erinomaista. Plussaa on taas helppo antaa, sillä täältä löytyy kourallinen klassikoita, eikä varsinaisia huteja yhtään.

Levy on astetta meluisammasta päästä, ja hiljaisimmatkin hetket ovat usein feedbackin saattelemia. Tom Courtenay on leikkisintä Yo La Tengoa loppuun kulumattomalla melodialla, Pablo and Andrea toistaa Nowhere Nearin tempun lähes yhtä hyvin tuloksin, ja The Ballad of Red Buckets on ensiluokkainen parisuhdekriisin käsittely. Lopuksi on vielä Blue Line Swinger, joka kaikkien vuosien jälkeenkin on Ira Kaplanin paras hakemus kitarajumalten Olymposvuorelle.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

May I Sing With Me (1992)

YoLa6Kahden loistolevyn välissä kyynärpäitään heilutteleva May I Sing With Me saa tuotannon aliarvostetuimman levyn palkinnon. Ira Kaplanin uudelleensyntymä kitarasankarina on lähtöisin täältä – jos President Yo La Tengo viittasi metelöinnin kiinnostavan, niin Mushroom Cloud of Hiss, Five-Cornered Drone ja Sleeping Pill käyttävät tehokkaasti 25 minuuttia uusien tekstuurien parissa.

Myös Yo La Tengon täydellisten popbiisien sarja alkaa täältä. Hiljalleen kasvava Detouring America With Horns ja Swing for Life ovat aivan uudella tasolla, ja levyn selvästi paras veto Upside-Down on ladattu koukuilla, jotka todistavat bändin löytäneen oman tyylinsä. Tästä alkaa vuosikymmenen mittainen kultakausi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Kakkos–kolmos-vaihdot

Fade (2013)

YoLa7Kuten jo aiemmin tänä vuonna totesin, Fade onnistuu pitämään Yo La Tengon päät vesirajan yläpuolella. Popular Songsin noisejami-yliannostuksesta selvittiin, ja täältä löytyy hypnoottista transsirockia (Ohm), kevyttä psykedeliaa (Cornelia and Jane) ja muita, nyt jo kovin tuttuja tyylittelyjä. Mitä tämän jälkeen tapahtuu, löytyykö uusia suuntia? Joskus alkuvuodesta mietin levyn soivan tiuhaan tahtiin lähelle kesää asti.

Mutta, toisin kävi: Fade ei jäänyt kovinkaan pitkäksi aikaa soittolistoilleni pyörimään. Nyt kun palasin siihen, huomaan sen kestäneen tuon kriittisen, vajaan vuoden mittaisen ajan paremmin kuin uskoin. Näillä näkymin joudun nostamaan sen ainakin kahden edeltäjänsä yli, sillä vaikka biisinkirjoitus kuulostaa jo rutinoituneelta, ainakin esityksissä on vielä mukana sydäntä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

I Am Not Afraid of You and I Will Beat Your Ass (2006)

YoLa8Entäs sitten, kun kesäaurinko laskee? Summer Sun oli helposti hiljaisin ja mykistetyin levy jonka bändi oli julkaissut, joten moni keksi hyviä syitä odottaa jotain energisempää. Sitä saatiin – ja paljon: I Am Not Afraid of pisin Yo La Tengon levyistä. Se nappaa kaikkea ennen kokeiltua I Can Hear the Heartin hengessä ja leikittelee niillä. Ei mitään uutta, mutta yhä toimivaa.

Tuntuu kuin kolmikko olisi muistanut jälleen kerran kuinka laaja-alainen tuotanto oli saatu aikaan edellisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Vastalauseena kahden edellisen levyn huminalle täältä saa kaksi kymmenen minuutin kitarailotulitusta, ja niistä johtuen I Am Not Afraid harhailee jo ylipitkän rajamailla, mutta Beanbag Chair, The Weakest Part, I Feel Like Going Home ja möyryävä Pass the Hatchet ovat ensiluokkaista kamaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Popular Songs (2009)

YoLa9Here to Fall, Popular Songsin avaava mollisointuinen pianoraita, on toistaiseksi viimeinen hetki kun Yo La Tengo aidosti yllätti kuuntelijansa. Kyseessä lienee myös bändin ainoa sample: Isaac Hayesilta viety jousilooppi härnää kummallisuudellaan. Pian sen jälkeen tipahdetaan kuitenkin keskelle vanhaa kunnon Yo La Tengo -soundia. Nothing to Hide, When It’s Dark, Avalon or Someone Very Similar ja kaikki muutkin kulkevat tuttuja polkuja.

Se tuntuu oikeastaan vanhan kaverin kohtaamiselta, yllätyksettömältä mutta suurta mielihyvää tuottavalta hetkeltä. Pieni poikkeus on kevyt soul-vaikute, joka hiipii useampaan kappaleeseen. Noisejameja on kolme, eikä yksikään niistä ole mitenkään erityinen. Niiden sijoittaminen peräkkäin tekee hankalan 25-minuuttisen putken levyn loppuun. Kuuntelun voi toki lopettaa jo kymmenen kappaleen jälkeen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Sounds of the Sounds of Science (2001)

YoLa10Mikä on merenalaista elämää käsittelevien luontodokumenttien lempisoundtrackisi? Hmm, niin. Sounds of Science varmaankin pääsee siihen asemaan, koska eihän niitä kovin montaa ole. Onneksi levyn meriitit eivät ole mustekalapornon varassa, vaan kiekko toimii mainiona chill out -kokonaisuutena (Shrimp Storiesin freejazz-mellakointi poikkeaa levyn vedenalaisesta äänimaailmasta).

Sounds of Sciencen ambient rock kattaa niin intensiivisempiä hetkiä (The Sea Horse) kuin valtavia vesimassoja muistuttavia äänialtaita. Aseta kaiutin kylpyammeen viereen, ja nauti Yo La Tengon erikoisimmasta työstä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Ykkös–kakkos-vaihdot

New Wave Hot Dogs (1987)

YoLa11New Wave Hot Dogs, tai ”tässä kohtaa Ira Kaplan löysi särökitaran”, ottaa useamman askeleen ylöspäin Ride the Tigerin kepeydestä. Kun toinen kitaristi Dave Schramm oli päättänyt ottaa hatkat, kitara jäi täysin Kaplanille. Ehkä se pieni painostus auttoi: Did I Tell You on ensimmäinen todella kaunis Yo La Tengon kappale, The Story of Jazz ja Clunk ampuvat feedback-aaltoja ensi kerran, ja Ride the Tigerin soundeihin vielä nojaavat kappaleet ovat kehittyneempiä ja vilkkaampia.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Summer Sun (2003)

YoLa12Summer Sun jatkaa And Then Nothing Turned Itselfin suunnissa, mutta tulokset eivät ole yhtä vakuuttavia. Toisin kuin edeltäjänsä, joka kietoutui suurena äänimattona kuulijan ympärille, liiankin iso osa tästä levystä kelluu toisesta korvasta ulos.

Vaikka puolet levystä tuntuukin laahaavalta, täältäkin voi nostaa esille erinomaisia vetoja. Myöhemmin rajulla tavalla uudelleenkirjoitetun Today Is the Dayn raukea ja paahteinen kuvaus on levyn keskeisin laulu, Take Care onnistuu aidosti liikuttamaan ja Season of the Sharkin bossanova-pop on suoraan hyräiltävissä. Paras kaikista on Hubleyn kirjoittama, levyn nopeatempoisin kappale Little Eyes, joka on kuitenkin ainoa aidosti klassikkotason Yo La Tengo -biisi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

President Yo La Tengo (1989)

YoLa13Puolen tunnin pikapyrähdys, joka versioi ensilevyltä löytyvää The Evil That Men Dota kahdesti (!), tuntuu hieman hankalalta. Onneksi toinen noista – pidempi, synkempi ja helvetisti kovaäänisempi kuin kaksi ensimmäistä levyä antoivat odottaa – on ensimmäinen Kaplanin kierkegaardilaisista hypyistä melun kielekkeeltä. Aika on vienyt sen tyrmäävyydestä osan, mutta tuosta sihisevän ilkeästä tulevaisuudenikkunasta voi nähdä monta hienoa lukua, jotka olisivat jääneet kirjoittamatta. Ensiaskeleet, tiedättehän. Yhtä poikkeusta vaille muut biisit joutuivatkin tuon kolossin varjoon, vaikka Dylan-cover I Threw It All Away onnistuu lepyttelemään noisekylvyn jälkeistä shokkia.

Paljon parempaa lupasi uusi biisi nimeltä Barnaby, Hardly Working. Yo La Tengon ensimmäinen pesunkestävä klassikkobiisi aukeaa valtavalla feedback-aallolla, jääden vellomaan taustalle ja kirjoittaen kaavan, mistä syntyi From a Motel 6:n kaltaisia helmiä vain muutamaa vuotta myöhemmin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Kentällepääsylyönti

Ride the Tiger (1986)

YoLa14Ensilevy Ride the Tiger on varsin kevyt. Sen helisevä kitarapop ei muistuta paljoakaan Yo La Tengon myöhemmistä vaiheista, ja Kaplan–Hubley-duon kynä on vielä teroittamatta. Ajoittain noustaan jo ihan mukavan tason yläpuolelle, ja singlebiisi The River of Water voisi tulla K Recordsin katalogista. Toisaalta, Kaplanin Lou Reed -imitaatioiksi kallistuvat lauluosuudet tuntuvat jo hieman huvittavilta, mutta jostainhan on aloitettava.

Monet Yo La Tengoa hahmottavat seikat ovat kuitenkin jo läsnä: kaksi coveria, Loven A House Is Not a Motel ja Pete Seegerin Living in the Country, käsitellään kevyen janglen säestäminä aivan kuin se olisi maailman luonnollisin temppu. The Evil That Men Do on astetta synkempi, ja viittaa parhaiten tulevaan suuntaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

Kuuntele kolmenkymmenen kauneimman Tengo-klassikon soittolista tästä.