11 hetkeä noitarummun keskipisteessä – Neil Young & Crazy Horse hetkellisten välähdysten läpi nähtynä

Syvään...

Syvään…

”Olen tosi kiitollinen, että minulla on yhä Crazy Horse. Täytyy koputtaa puuta. Se on ikkuna kosmiseen maailmaan, jossa muusa elää ja hengittää. Voin löytää siellä itseni ja hakeutua sieluni sopukkaan, jossa biisit laiduntavat kuin biisonit. Lauma on yhä siellä, ja tasangot jatkuvat loputtomiin. Tuohon maailmaan pääseminen on avainasia, ja minä pääsen sinne Crazy Horsen avulla. Se on paikka, jossa musiikki sielussani elää” – Neil Young (Muistelmat, Like 2012)

Siinä se on, oikeastaan, pähkinänkuoressa, mestarin omin sanoin. Tai, itseasiassa: Crazy Horse ON se pähkinänkuori.

Vaikka Neil Young on tehnyt musiikkia lukemattomien eri kokoonpanojen kanssa ja lukuisilla tyyleillä, on hänen musiikkinsa makein siemen jossain sen pörisevän fuzz-myrskyn keskipisteessä, jonka Crazy Horse nostaa. Crazy Horsen kanssa jammaillessaan Topangan kodissaan vuonna 1969 Young löysi oman soundinsa, joka syntyy täysille väännetystä pienestä Fender Deluxe -putkivahvistimesta ja kolhiutuneesta, mustaksi maalatusta ja frankesteinmaiseksi tuunatusta Les Paul -sähkökitarasta, Old Blackistä.

Näistä Young on pitänyt kiinni, niin instrumenteista kuin muusikoistakin. Hienosäätöjä on tehty, mutta perusasiat pysyvät. Crazy Horse on se lähtöpiste johon Young aina palaa, niin epätodennäköiseltä kuin se sapattivuosien aikana tuntuukin. Jokaisen vocoder-kokeilun ja kymmenmiehisten kantriorkesterien jälkeen Youngin alkaa jossakin vaiheessa tehdä mieli Horsen zenmäisen simppeliin seuraan.

Crazy Horse on niin yksinkertainen, ettei sitä voi jäljentää. Kaikki siinä vaikuttavat muusikot ovat hädin tuskin muusikoita, vaan pikemminkin amatöörejä, joilla on vuosikymmenien kokemus.

Mutta kyse ei kenties olekaan musiikista.

...syvään...

…syvään…

Toinen vaistojaan seuraava rockin kameleontti, niinkin epätodennäköinen fani kuin David Bowie sanoi ymmärtäneensä Crazy Horsen vasta nähtyään yhtyeen livenä, sillä kiertueella jota elokuva ja live-levy Year of The Horse (1997) dokumentoivat. Bowie hätkähti tajutessaan, että yhtyeen jammatessa jotain pitkää jumituskohtaa ei lavalla ollutkaan enää neljää rockmuusikkoa, vaan jotain paljon alkukantaisempaa.

Kun Bowie katsoi noita ukkoja, jotka päät painuneena etsivät sitä rytmillistä taskua ja tasoa, jossa kaikki loksahtaa kohdalleen, alkoi prosessi selittyä: nämä neljä shamaania olivat kerääntyneet noitarummun ääreen, matkalle transsiin, yhteyteen henkien kanssa. Kuten Year of The Horsen kanteen yhtyeen ympärille piirretty ympyrä osoittaa, kyse on piiristä, alueesta jossa voimat risteävät, tulevat yhteen.

Crazy Horse ei siis missään tapauksessa ole pelkkä taustabändi. Kyse ei ole komppiryhmästä, jonka päälle egomaanikko sooloilee itsekritiikittömästi. Mitä tahansa pidempää jamia (vasta pidemmissä jameissa Hevonen pääsee todella laukkaan, ja näin on ollut debyyttilevystä asti [vrt. Down By The River, Cowgirl In The Sand]) kuunnellessa käy ilmeiseksi, että Young on vain osa yhtyettä.

Vuonna 1975 mukaan tullut rytmikitaristi Frank ”Poncho” Sampedro ei kenties ole Danny Whitten, mutta hänen soitossaan on sama rytminen elementti kuin Whittenillä: se lukkiutuu, mutta liikkuu alati. Poncho kommentoi Youngin sooloja rakentamalla niiden ympärille alati uusia rytmisiä kuvioita, vetäen mattoa mestarin alta ja pitäen hänet varpaillaan. Sampedro on kaleidoskooppi, joka asettaa Horsen musiikin liikkeeseen.

Basisti Billy Talbot ja rumpali Ralph Molina tekevät pitkälti samaa. Heidän roolinsa on ankkuroida soitto, mutta he tekevät sen täysin omalla tavallaan. Nämä miehet kyllästyvät nopeasti, vetelevät lonkalta huonolta tuntuvia ja mitään muusikkomaista rakennetta tai logiikkaa seuraamattomia ratkaisuja, jotka ovat joskus kamalia, mutta usein nerokkaita. Yhtäkin nuottia voi varioida, saada sen soimaan eri tavoin, luoda sen läpi mittaamattomia emotionaalisia maailmoja ja ääripäitä, kuten Billy Talbot Loose Changen lopussa todistaa.

Ja sitten on se, mikä jää jonnekin rivien väliin. Tarvitsee vain katsoa Jim Jarmuschin Year of The Horsessa käyttämää 1970-luvulla kuvattua arkistomateriaalia ja kaikki valkenee: Crazy Horse on myös poikakerho, jengi sanan typerimmässä mielessä. Hihittävät aikuiset miehet ja punastuttavat eufinismit kertovat omaa myötähävettävää mutta niin humaania tarinaansa.

Kuunnelkaa vaikkapa julkaisemattomalle Homegrownille äänitetty, mutta sittemmin American Stars ’n Barsilla (1977) julkaistu Saddle Up The Palomino. ”I wanna lick the platter / the gravy doesn’t matter” on kenties tökeröintä suuseksistä kirjoitettua materiaalia koskaan. Turhaan ei Nicolette Larson hihittele kappaleen alussa.

Ihmisiä ne ovat, loppupeleissä. Epätäydellisiä ja typeriä, oikukkaita ja nerokkaita, ja siksi niin kiinnostavia.

...syvempään!

…syvempään!

Sulje silmät ja astu kehään, anna henkien tulla läpi. Seuraa meitä, Hannua ja Jeania, kahta vannoutunutta heppapoikaa, kun koetamme löytää ne hetket, joina pää tyhjenee ja on vain Crazy Horse. Tämä lista on subjektiivinen ja virheellinen, pitkä kuin nälkävuosi, järjetön ja perusteltu, ammattitaidoton ja visiönäärinen. ”En tiedä, tuleeko jutusta sulava tai tyylikäs, mutta sydäntä siinä on. Ja sopivasti kompastelua. Todellinen Crazy Horse”, kirjoitti Hannu kun oli saanut Jeanin ensimmäiset vedokset ja lisännyt niihin omansa. Eipä olisi sitä Jeankaan osannut sanoa paremmin.

Hyppää siis satulaan. Mutta muista… “DON’T SPOOK THE HORSE!”

Baby, Let’s Go Down Town (Tonight’s The Night, 1973)

Kaksi sanaa: Danny Whitten. Tästä se alkaa.

Tai itse asiassa tässä vaiheessa se on jo ohi: Whitten on kuollut, Crazy Horse näyttää olevan kuolettavasti haavoittunut ja rampautunut.

Isku on kolossaalinen. Whitten oli Youngille Stephen Stillsiin (Buffalo Springfield ja CSN&Y) verrattava sparrauspartneri, ehdottomasti yksi keskeisiä innoituksen lähteitä sille, että Crazy Horsesta ylipäänsä tuli Youngin bändi.

Horse oli alunperin Dannyn yhtye, Danny & The Memories. Doo wop -ryhmänä aloittanut bändi tarttui pian The Beatlesin läpilyönnin jälkeen kitaroihin, joskin hyvännäköinen blondi nokkamies Danny Whitten säilytti johtajan asemansa. Ja miksi ei: ylivertainen kitaristi, aikakauden sapluunaan sopiva ääni, ja vielä niin terävä sävelkynä, että siitä lähti niinkin upeaa materiaalia kuin Rod Stewartille massiivisen hitin tuonut I Don’t Want To Talk About It.

Danny Whitten on se tyhjyys Crazy Horsen keskipisteessä, joka selittää kaiken. Whitten oli syy palata syyllisenä talleille, ja syy lähteä taas itsepäisenä laumasta. Young on harvoin puhunut Whittenistä, mutta tärkeämpää on se sävy millä hän kuomastaan puhuu. Siinä on surua, mutta siinä on myös aina ripaus syyllisyyttä. Youngin suurimman hitin Heart of Goldin hieman kolkko velipoika ja sancho panza, The Needle and the Damage Done, kertoo nimenomaan Whittenistä. ”Every junkie is like a setting sun”, laulaa Neil, ja koettaa päästää itseään kuin koiraa veräjästä.

Ei auta, Neiler, ei auta. Tosiasia on, että veit Dannyn bändin, ja sekös sinua syö.

”Walk on, talk on, baby tell no lies / Don’t you be caught with a tear in your eye”, laittaa Young ystävänsä laulamaan, itselleen. Kiero jätkä.

Merkittävää on, että siinä Whittenin ja CSN&Y:n roudarin, Bruce Berryn, kuolemien ruumiinvalvojaisissa, joka kuumeinen Tonight’s The Night on, tämä kappale tulee A-puolen toiseksi viimeisenä, juuri ennen Mellow My Mindin pörheäksi turrutettua pehmeyttä.

Se on kuin todelta tuntuva takauma painajaisen keskellä, kahta kipeämpi koska on niin lämmin ja todellinen.

Fillmore Eastilla maaliskuun 6.–7. päivä 1970 äänitetty liveveto onkin juuri sitä, todellinen kummitus. Itse keikka julkaistiin kokonaisuudessaan vasta nelisenkymmentä vuotta myöhemmin, mutta Baby, Let’s Go Down Town näki päivänvalon juuri tuona nimenomaisena live-versiona jo Tonight’s The Nightilla.

Huomionarvoisaa on, että Danny Whitten laulaa leadia. Hieman stillsmäinen blues-äänellä, riivaajan mustelmille hakkaamana.

Kappaleen kipein kohta tulee säkeistön toisessa osassa, jossa Young laulaa taustoja, haamuharmoniaa.

”Sure enough
they’ll be sellin’ stuff
When the moon begins to rise.
Pretty bad when
you’re dealin’ with the man
And the light shines in your eyes.”

Whittenin kanssa harmonioiva ”sho enuff, they’ll be sellin’ stuff” saattaa hyvin olla kipeimpiä lauseita ja esityksiä Youngin kaanonissa.

Young on itse väittänyt, ettei hän tiennyt Whittenin heroiiniongelmista. Luulenpa että hän tiesi, muttei halunnut tietää.

Kun kuuntelee tuon kohdan, oivaltaa että näin oli.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Like a Hurricane (American Stars ‘n Bars, 1977)

Arvostatko musiikissa yli kaiken sulavuutta, iskuntarkaksi yhteispeliksi nakuteltua rytmiikkaa, teemasta toiseen kantavia vuolaita juoksutuksia? Et taida pahemmin innostua Like a Hurricanesta.

Siinä on nimittäin laulu, jossa ei ole ulkoisesti mitään tyylikästä. Laulu, jossa yhtye peittää vähäisimmänkin teknisen osaamisensa ruven ja mäiskeen alle.

Crazy Horse kahdeksaan ilkeään minuuttiin kiteytettynä.

Ja mitä noihin minuutteihin sisältyykään? Harmoninen, tunteikaskin sävelteema on tärvelty kiduttavan terävällä soundilla ja itsepintaisen suurpiirteisellä rytmityksellä. Youngin tulkinta kuulostaa vettä valuvan koiran sävelpuolelta anomukselta päästä sisään rajuilman alta. Rummut mäiskyttävät yksinkertaisemmin kuin lupa sallii, mutta meinaavat silti kompastua omiin jalkoihinsa. Kitaroiden komppaus on kasa fragmentteja, yrityksiä tarrautua kelluvaan runkoon. Soolot juoksevat syttä kohti laput silmillä.

Ja ne iskut. Däk-däk-däk. Tuo kuulostaa samalta kuin juoksisi sadan metrin aidat hyppäämättä kertaakaan. Moiseen ei pystyisi edes auttavataitoinen lukiolaisbändi.

Eikä kukaan muukaan. Vain Neil Youngilla ja Crazy Horsella on otsaa ja ylpeyttä lähettää tällainen kappale maailmalle sietämättömän tietoisina siitä, että nauhalle on tallentunut kyseenalaistamaton klassikko.

Like a Hurricane on kuin rantakiville lahonnut puuvene, joka valellaan bensiinillä, sytytetään liekkeihin ja työnnetään kesäyössä viimeiselle matkalleen. Se lipuu matkaan kivuliaasti, tuomittuna, vailla mahdollisuutta palata.

Mutta keskellä selkää puhuri tarttuu siihen, nostaa liekit yhä korkeammiksi ja paiskaa ruuhen rantaan. Maahan lentää kipinä, se sytyttää pensaan, sitten puun, sitten koko metsän. Inferno räjähtää ilmoille hetkessä, koko ranta palaa ja taivas on punainen. Loimun nujertamat puut kaatuvat maahan yksi kerrallaan.

Däk-däk-däk.

Kulo on kaunis katsella, vaikka sen tietää olevan kuolemaksi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Powderfinger (Rust Never Sleeps, 1979)

Kohtalonyhteys. Sitähän se on, kun musiikki luutuu koko yhtyeen selkärangaksi ja muuttuu soittajien tavaksi kommunikoida keskenään. Puhe ei voi koskaan viedä niin lähelle ja kosketus voi tuntua tavoitehakuiselta. Mutta musiikki, se on kielenä puhdas. Ja sitä kieltä Crazy Horse puhuu.

Yhteisen kielen ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa yhteistä ymmärrystä. Kielen voi taivuttaa nyansseiksi, joita joku toinen samaa kieltä rakastava ei voi sietää. Sitten riidellään. Mutta yhteisöllisyyttä riita ei murra, musiikin siteet pitävät soittajat jatkuvasti kasassa, omana maailmanaan, joka on arkea asukkailleen mutta ylimaallista muille.

Ajan mittaan tällainen yhteys muuttaa musiikin ääniksi, joiden luo keho hakeutuu, vaikka ajatukset olisivat muualla. Reagoinnista tulee vaistonvaraista. Jos Sampedrolle, Talbotille ja Molinalle soitettaisiin tuhat sattumanvaraisten kitaristien lyömää sattumanvaraista sointua, he tunnistaisivat joukosta sen yhden, jonka soittaa Neil Young. Ruumis vastaisi siihen kauan ennen kuin mieli osaisi seurata.

Siksi Crazy Horse on ennen kaikkea liveorkesteri, jolta Young on täysin perustellusti julkaissut lukuisia keikkataltiointeja. Jokainen niistä on omanlaisensa sukellus, eri päivien ja aikakausien mielialoja välittävä kokonaisuus. Juuri näiltä levyiltä voi löytää ne sekunnin murto-osat, jolloin musiikki kasvaa opetellun kaavan toistamista suuremmaksi; hetket joina yhteinen kieli löytyy kuin varkain.

Neil Young/Crazy Tourilla vuonna 1978 taltioitu Rust Never Sleeps on täynnä näitä hetkiä. Vaikka yleisön äänet on redusoitu monin paikoin pois – toki sopivan huolimattomasti aavemaisen tunnelman takaamiseksi – musiikista kuulee, että nyt soitetaan isossa hallissa. The Beatles soitti aikoinaan keikat kuulematta omaa soittoaan yleisön alta. Crazy Horse kääntää asetelman päälaelleen, se jättää jäljelle vain itsensä, paljaana keskellä olosuhteita joissa särkymisen mahdollisuus on aina läsnä.

Epämukavuusalue. Siellä ystävyys punnitaan. Se on jatkuvaa vaaran uhmaamista askeleilla, jotka määrittävät kuka jatkaa matkaa ja kuka jää. Kun maa jalkojen alla alkaa vettyä, on aika jatkaa vielä syvemmälle. Sillä siellä on uusi laulu, Powderfinger.

Young lyö kitarastaan taustaäänen ja parkaisee ilmoille pysäyttävän alkusäkeen.

”Look out, mama, there’s a white boat coming up the river”

Hyökkäys suorastaan huutaa yhtyeeltä räjähdysmäistä heittäytymistä mukaan. Mutta kuinka käykään – nanosekunnin ajan tuntuu kuin jokainen soittaja olisi vasta palaamassa ajatuksistaan. Ensimmäinen tahti aloituksen jälkeen on suorastaan varovainen. Kukin arkailee iskujaan.

Mikä ihana antikliimaksi.

Mutta sieltä se löytyy, yhteinen ääni. Muutamalla lyönnillä se kasvaa täyteen mittaansa, sovitun kaltaiseksi. Yksi Youngin hienoimmista kappaleista on täydessä käynnissä. Mutta laulun arvokkain hetki – se on täynnä epävarmuutta, jopa välinpitämättömyyttä. Pieni arkailu tulvii vakuuksia siitä että kappaleessa ei ole mitään ulkokohtaista, vaan kaikki tulee selkärangasta.

Kunhan joku ensin vähän ravistelee.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Motor City (Re-ac-tor, 1981)

1980-luvun alussa Neil Young katsoi merta. Se oli ollut pitkään tyyni. Nyt pinta kuitenkin väreili. Jotain oli tapahtumassa, uusi aalto. ”Miksipäs ei”, mies tuumasi ja hyppäsi aallon vietäväksi. Alkoi pitkä ja omituinen matka, jonka tarpeellisuudesta keskustellaan edelleen.

Tällaiselle matkalle Young ei halunnut ilman verenperimäänsä. Hän kutsui tutkimusretkensä ensimmäiselle etapille mukaansa ne miehet, jotka takaisivat musiikin pysyvän kiinni myös menneisyydessä; miehet joiden hän tiesi pystyvän kaikkeen olennaista kadottamatta.

Syntyi Re-ac-tor, levyllinen vanhaa Crazy Horse -otetta uuden aallon kolholla äänimaailmalla leikattuna. Levyn räikeän graafinen kansi kertoi siitä kaiken olennaisen. Vaikka tilaa riitti Southern Pacificin ja Get Back On Itin kaltaiselle avoimelle nostalgialle, levyn runkona olivat T-Bonen ja Rapid Transitin kaltaiset äänikokeet, joiden juoneksi riitti loputtomiin toistettu lonksuva efektiikka ja sattumanvaraisesti murahdellut sanafragmentit.

Levy ennusti vain vuoden päässä olevaa Transia, Youngin ristiriitaisimpana pidettyä levyä. Ja levy ennusti koko Youngin omituista, mutta kiistatta kokeilunhaluista 1980-lukua. Mutta samalla se tarrasi kiinni menneeseen, pastissitaiteen uhallakin. Historia oli käytävä nopeasti läpi ennen kuin uuteen saattoi upota. Tässä tilanteessa vain yksi yhtye saattoi auttaa Youngia.

Re-ac-toria ei lueta Youngin mestariteosten joukkoon, mutta olennainen levy se on. Harva kiekko osoittaa yhtä hyvin, miten sitkeä ja joustava yhtye Crazy Horse on aikain saatossa ollut. Re-ac-torilla yhtye ottaa mukisematta käsiteltäväkseen tyylin toisensa jälkeen, vanhaa kunnioittaen, uutta pelkäämättä, ja takoo koko köntin yhtenäiseksi harkoksi poikkeuksellisen terävällä ja tarkalla otteella. Opera Starin pompöösistä glam rockista Shotsin repaleiseen dramatiikkaan ulottuvan matkan aikana tekee mieli pitää korvat avoinna koko ajan. Postmodernin ja traditionaalisen – jopa raskaan ja kevyen – kontrasti on tällä kiekolla jyrkimmillään, mutta aina oudon looginen.

Re-ac-tor on hyvä levy. Ehkäpä Youngin hauskin.

Juuri Re-ac-toria kannattaa lähestyä kokonaistaideteoksena – jos Youngin kokonaistaideteokseksi määrittyvää uraa on ylipäänsä syytä pilkkoa levykokonaisuuksiksi. Albumi poukkoilee ja rönsyilee pahimman kerran, mutta siitä on vaikea irrottaa yhtään raitaa kokonaisuuden kärsimättä.

Poimitaan kuitenkin yksi – Motor City, tuo hymyillen kokoon rassattu kunnianosoitus Detroitin kaupungille ja yhdysvaltalaiselle autokulttuurille, joka kantaa itsekeskeisellä ruohonjuuritasolla huolta kaikesta siitä, mistä Detroitin konkurssi myöhemmin rakentui. Young viritti tämän autoilun ja nurkkapatriotismin omituiseen kohtalonyhteyteen imeytyneen kappaleen suorastaan hulvattomaan iskuun kiertäessään Yhdysvaltoja 1980-luvulla International Harvesters -countrybändin kanssa, mutta riipaisevimmin kappale puree Crazy Horsen käsittelyssä, osana Re-ac-torin futuristista äänimaailmaa.

Laulu on kuin jäänne. Muistuma ajasta, joka Detroitin synnytti, keskellä aikaa, joka tuli väistämättä nujertamaan Detroitin. Crazy Horse ymmärtää nämä kerrosumat täydellisesti. Soiton irtonaisuudessa soivat perinteet, ilkikurisissa nyansseissa uusi aika. Musiikki jyrää sileän asfaltin Youngin sydämellisesti rienaavan laulun alle. Ja Young nauttii täysin rinnoin roolistaan paikalleen jämähtäneenä sinifarkkuna, joka mittaa leveäkaistaisia teitä ruosteensyömällä romuraudallaan haluamattakaan ymmärtää mitä ympärillä tapahtuu.

Auto ajaa maailman halki samalla kun maailma ajaa auton ohi.

Laulussa on jotain niin inhimillistä että sattuu.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

White Line (Ragged Glory, 1990)

Neil Young on harvoin ollut tiivistämisen mestari. Pelkistää hän on kyllä osannut kautta uransa, mutta usein lähinnä kontrastina johonkin massiivisempaan, osana renessanssimaista ilmaisun runsautta, jossa hiljaisuus määrittyy ympäröivien äänien kautta ja epäonnistumisetkin säästetään kaiken varalta.

Niinpä hänen laulunsa ovat usein pitkiä. Tai todella pitkiä. Vaikka Youngin käsittelyssä kymmenen tai 20 minuuttia kuluu kuin huomaamatta, se ei tee noista minuuteista yhtään lyhyempiä. Ja vaikka miehen mammuttimaisimmat kappaleet kantavat ylpeänä ja vaivatta minuuttien painon, ei yksikään niistä luultavasti kärsisi typistämisestä. Vaikka mistäpä sitä tietää.

Myös Crazy Horsella on harvoin kiire minnekään. Ajatellaan vaikkapa Youngin toisen kultakauden käynnistänyttä Ragged Glorya, jolla mies ratsuineen loikkasi pois kummalliselta 1980-luvultaan. Kymmenen kappaletta simppeleintä rockia pienellä country-hölkällä ja murealla uhkakuvaballadismilla kyllästettynä. Ei juuri uusia ideoita, ei monimutkaisia rakenteita, ei liikaa sointuja. Ja kappaleiden pituudet – 7.04, 8.27, 10.03, 10.18…

Jo seitsenminuuttinen avausraita Country Home kertoo mitä tuleman pitää. Ronski rock jyrsii maata sivuilleen katsomatta ja suoralta linjaltaan poikkeamatta. Sen jälkeen kakkosraita White Line tuntuu vain lisäävän kierroksia. Klassisen Young-megalomanian ainekset roikkuvat ilmassa yrmeäkulmaisen ukkospilven tavoin. Molina jyskyttää yksitotisesti eteenpäin, kitarat seuraavat irtonaisesti mukana. Laulussa on tunnetta ja kertosäkeen loppu sulaa kauniisti leadiin, jolla on varaa jatkua, jatkua, jatkua.

Aika on menettämässä merkitystään. Noitakehän kaari väreilee orkesterin ympärillä.

Kun säkeet ja kertosäkeet on toistettu pariin kertaan, antaa kitara vihjeen soolosta. Teema kohoaa hieman ylemmäs, kaventuu. Komppi jauhaa tasaisena, itsevarmana siitä että kohta lähtee. Voimia kannattaa säästää, sillä tämä tulee taatusti kestämään. Yhtye ei ole sopinut suuntaa, se on siirtynyt vaistojen maailmaan.

Paitsi että. Parin tahdin jälkeen kaikki päästävät irti kuin yhteisestä ymmärryksestä. Kappale loppuu vailla vihjettä, vailla logiikkaa. Vain siksi että kaikki yhtäkkiä ymmärsivät että tämän soolon ei ole määrä syntyä, että tämän laulun ei ole määrä jatkua. Kolmen minuutin raja jää saavuttamatta.

Ei se ole luovuttamista. Se on perkeleen hienoa hetkessä elämistä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

F*#!in Up (Ragged Glory, 1990)

Ei biisi, joka kierrättää perinteisiä Horse -rakenteita Cinnamon Girlin ja Psychedelic Pillin tavoin.

Ei soolo, joka on Youngin yksi vihaisimpia.

Ei hymyilyttävät ”fuck up” -taustalaulut. Vaan…

…se minuutin feedback kappaleen lopussa.

Viimeisten pelliniskujen jälkeen kaikki kolme kitaraa jäävät värisemään avo-D.ssä, resonoiden jomottavasti jonkun vahingossa päälle unohtuneen tremolon kautta kuin paha päänsärky.

Hitaasti niiden rikas sointi väistyy ja tilalle tulee vahvistimien flatline, tasainen viiva joka kuulostaa kuolemalta. Kohdassa 5.29 Youngin vahvistin alkaa syöttää ääntä takaisin kitaraan (sen täytyy olla Old Black) ja nuotti nousee.

Se nousee edelleen, kunnes joku tönäisee ajassa 5.38 vahvistinta saaden aikaan jousikaiun särähdyksen, ylösnousemuksen joka pyöräyttää homman villiin nousuun ylöspäin, kolmiulotteistaa feedbackin monotonian, eroaa parvesta kuin yksi hävittäjä hautajaisten ylilennossa.

OK, tämä sivuaa jo kaanonia, sillä Ragged Gloryn yhteydessä puhuttiin nimenomaan näistä pitkään surisevista kappaleiden haamuista ja savuvanoista, mutta näillä kapinallisilla noise-keitailla 1980–1990-lukujen vaihteen sliipatussa pop-erämaassa Young ja Horse muistuttivat siitä, että ruoste ei koskaan lepää, että korroosio jatkuu. He lunastivat Cinnamon Girlin lopun murinan antaman lupauksen.

Levyä seuranneella kiertueella he kiersivät Sonic Youthin kanssa, ja kiertuetta dokumentoineen mielipuolisesti pörisevän Weld-livelevyn yhteydessä julkaistiin Arc, joka on ehkä täydellisin Crazy Horse -levy. Se on noin puolituntinen sarja yhteen editoituja feedback-lopetuksia ja yleisön mölyä, todellinen ääni-installaatio, joka täydellisessä maailmassa olisi julkaistu Zaireeka-tyyliin neljällä samaan aikaan huoneen eri nurkissa soitettavalla levyllä.

Ei heitä syyttä kutsuttu grungen kummisediksi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Change Your Mind (Sleeps With Angels, 1994)

Rakkaus on moottori joka polttaa kaiken mitä meillä on. Sen eteen olemme valmiit uhraamaan kaiken, menemään polvillemme, tekeytymään naurunalaiseksi. Sen suojaan hakeudumme kun maailma kolhii, ja sitä varjelemme kaikella mitä meillä on.

Change Your Mind kertoo tästä. Kolmella säkeistöllä Young hahmottaa sen sanattomat ääriviivat, ja astuu sitten sen sisään.

Ensimmäinen soolo on varovainen, tutkiskeleva. Kuuden minuutin paikkeilla palataan säkeistöön, jonka jälkeen varsinainen kädenvääntö alkaa. Kun voimat alkavat loppua, Poncho ottaa hetkeksi viestikapulan antaen mestarin hengittää.

Young palaa päinvastaisesta suunnasta (aivan kuten myöhemmällä Walk Like A Giantilla), bassonuottien takaa.

Hiljaisuuksilla, kaiuilla ja matalilla äänillä pelaava osio on yksi Youngin levytetyn tuotannon hienoimpia, aamuyön hämärää ja hiljalleen voimistuvaa valoa.

Kun aamu vihdoin tulee, olemme makuuhuoneessa, toisen ihmisen tuoksu ihollamme. Rakkaus on fyysistä, käsinkosketeltavaa.

Kappaleen kaunein kohta tulee viimeisessä kertosäkeessä, ajassa 13.30. Kaikki kitarat saavuttavat viimein saman nuotin ja tempon, planeetat alkavat asettua jonoon. Kaiken nykimisen ja rimpuilun jälkeen saavutetaan harmonia. Tätä se on parhaimmillaan, rakkaus ja musiikki, rakkaus musiikkiin, musiikkia rakkaudesta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Loose Change (Broken Arrow, 1996)

1990-luvun parjatuin Horse-levy on eittämättä Broken Arrow. Se on tavallaan mestarillisen Ragged Gloryn jatko-osa, mutta ”ilman biisejä”, jos kaikkein ilkeämielisintä kriitikkoa on syytä uskoa.

Pyh ja pah, sanon minä. Ne jotka eivät tätä levyä rakasta, eivät ymmärrä Crazy Horsea. Kiekon pitkiin ja hortoileviin jameihin on koodattu koko vanhan kaakin rento askellus, yhtyeen koko maailma.

Kakkoskappale Loose Change on täydellinen summaus tästä. Kolmen soinnun varaan yhtye pystyttää korttitalon, jonka ei pitäisi millään järjellä pysyä pystyssä. Young koettaa jopa puhaltaa sen kumoon huteralla huuliharppusoolollaan.

“Too many distractions
Got to get back home
Get into something solid
Get out of the zone”

Näin Young laulaa, ja luettelee rivien perään litanian erilaisia teitä jota on matkannut. Viimeinen lause puhuu paljon: ”some roads I was lost.”

Mennyt aikamuoto, ”olin”, on se jolla tässä on merkitystä. Ollessaan siinä missä Young on nyt, hän ei ole eksyksissä, lause implikoi tässä yhteydessä. Levyn nimi on Broken Arrow. Se on myös Youngin mittavan ranchin nimi. Siinä mielessä hän on kotona. Ja vielä kaiken lisäksi Crazy Horsen satulassa.

Youngin puoliksi meluun häviävää viimeistä lausetta seuraa kappaleen puolestavälistä (4.28) aina loppuun yhtä sointua junnaava transsi, jossa Crazy Horse puristaa olemuksestaan kaiken irti.

Ensin Young sooloilee, kiertelee parilla nuotilla pohjanuotin ympärillä, kaivelee taskustaan lantteja. Kuuden minuutin kohdalla jotain löytyy. Yhtye jää polkemaan paikalleen, yrittää linjata aurinkokuntansa planeettoja. Tämä on musiikillinen tuijotuskisa, katse vieruskaverin sieluun. Kaverin vain tuijottaa takaisin.

7.22 Molina soittaa epätoivoisena fillin, 7.39 Youngin pokka pettää ja tämä lähtee loppusooloon, 8.28 Talbot ja Molina ovat saaneet Youngin hienovaraisesta vhjeestä kiinni ja soittavat tyytyväisenä Bo Diddley -komppia. Etenkin Talbotin korskea, diskantissa särkyvä basso puristaa viimeisiäkin mehuja irti tuosta yhdestä nuotista, soittaa turhautumista ja riemua, iloa siitä että loputon kyntö kohta päättyy, mutta myös sitä, että se on jatkunut näin kauan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Slip Away (Broken Arrow, 1996)

Harva yhtye on niin kiinteä yksikkö kuin Crazy Horse. Silti sen sointi jättää jatkuvasti tilan auki yksilölle. Itse asiassa vähissä ovat yhtyeet, joissa kappaleet ja yhteinen päämäärä sitovat soittajien käsiä yhtä vähän kuin Crazy Horsessa.

Tämän kuulee hyvässä ja pahassa. Useimmiten hyvässä. Ja kun sen kuulee pahassa, ei voi sittenkään olla varma, onko kyse niin epäonnistuneesta suorituksesta kuin äkkiseltään tahtoisi uskoa. Se, että harva yhtye jättää jälkeensä niin hiomatonta ja suurpiirteistä äänikuvaa kuin Crazy Horse, ei tarkoita sitä että yhtye tekisi asiat väärin. Se vain tekee ne täysin omalla tavallaan.

Tai oikeastaan jokainen yhtyeen jäsen tekee ne täysin omalla tavallaan.

Kuten Ralph Molina. Kaikilla teknisen osaamisen kriteereillä mies on suorastaan antisankari, painajainen rumpaliksi. Hänen komppinsa huojuvat, fillinsä pinoavat klapeja ja lopetuksensa pysäyttävät laulut taklaamalla ne maahan. Mies lyö peltiä silloin kun siltä tuntuu, ei silloin kun laulu sitä vaatii. Hänen oikea kätensä karkaa hi-hatilta ridelle kesken säkeistön ja palaa takaisin kertosäkeen seitsemännellä iskulla – vain siirtyäkseen muutamaa iskua myöhemmin takomaan lattiarumpua.

Ei, miehen soitossa ei ole aina vähäisintäkään järkeä. Mutta elämä siinä sykkii. Samalla kulmikkaalla otteellaan Molina selviää niin veltosta bluesista, seiniä kaatavasta rockista, haikeanhempeästä countrysta kuin höyryveturin lailla vispaavasta laukkakompistakin. Vaikka Molinan tahditus kumisee pikemminkin omassa letargisessa kuplassaan kuin kappaleen ytimessä, ei sitä voi olla oudolla tavalla ihailematta.

Sillä kuulostaisiko mikään Crazy Horsen rumpuraita paremmalta oikeaoppisesti ja teknisesti soitettuna? Ei niin.

Jokainen Molinan mukiloima tallenne ilmentää hurmaavasti miehen suoranaista piittaamattomuutta. Kaikesta. Mutta harvoin Molinakaan on liikkeellä yhtä puisin käsin kuin Broken Arrown Slip Awaylla. Mies kamppailee hidastempoisen rytmin kanssa kuin portimo, jonka ylisuuriin nyrkkeihin on sujautettu pieni Rubikin kuutio. Fillit läiskivät sinne tänne, olan takaa, lähes tauotta – Molinan mittakaavalla kappale on silkkaa rumpusooloa. Hän myötäilee kitaraa, nousee ja laskee sen mukana, kuin viimeisillä voimillaan. Mutta vaikka taipumisen tuntu on koko ajan läsnä, mies sinnittelee kunnialla loppuun, lestiään kertaakaan yliarvioimatta.

Koettakaapa saada oma soittonne kuulostamaan tuolta ilman että olette kolmen minuutin kohdalla valmiit jättämään leikin sikseen.

Kuten muidenkin Crazy Horsen jäsenten kohdalla, keskustelu siitä, onko Molina hyvä vai huono soittaja on täysin epäolennaista.

Hän on muusikko, jonka kapuloihin jää keikoilla syviä kynnenjälkiä.

Se on olennaista.

Puumerkki ja merkkejä puussa.

Puumerkki ja merkkejä puussa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Be the Rain (Greendale, 2003)

Greendale. Itku sentään!

Parahdus ei liity niinkään Crazy Horseen kuin Neil Youngiin itseensä. Ja hänen rohkeuteensa roikuttaa kuulijaa löysässä hirressä loputtomiin, jos tarina sitä vaatii. Mutta ei Crazy Horsekaan ole aivan osaton. Tuskin mikään muu yhtye jaksaisi seurata Youngin visioita näin kauas mielekkään toteutuskelpoisuuden ulkopuolelle.

Greendale on pienoisnovelli kaupungista, joka löytyy kaikkialta Pohjois-Amerikasta, vaikka sijaitsee vain Youngin mielikuvituksessa. Tuon kaupungin keskuskatu on velttoa rockia, reuna-alueiden lakkautetut tehtaat surullisesti rapistuneita kitaroita, autojen moottorit ruosteisesti yskiviä rumpukomppeja ja nuhruisten lippujen värittämät porstuat laiskanpulskeaa bluesia.

Toisin sanoen kaupungissa ei tapahdu mitään. Kuten ei levylläkään. Silti tarina menee eteenpäin. Katse kohdistuu nuoreen mieheen, joka ampuu poliisin tietämättä oikein itsekään miksi. Katse kohdistuu vanhukseen, joka luopuu halustaan ymmärtää maailmaa voidakseen uskoa omaansa – liekö valokeilassa Young itse? Ja katse osuu teinityttöön, joka tahtoo kääntää maailman katseet Alaskaan pelastaakseen osavaltion luonnon – liekö Young kaivertanut tähänkin palan sisintään?

Crazy Horse kuljettaa kuuntelijat ilmeettömästi kaikkien näiden hahmojen ja heidän kauttaan syntyvien paikkojen luo. Se pysähtyy kohteliaalle etäisyydelle, sinne mistä katsotaan mutta missä ei tarvitse kiintyä. Ja välinpitämättömästi kiinnostuneiden katseiden edessä yhtye laahustaa tarjoamaan kyydin kaikille tarinan muodottomille stereotypioille kysymättä eleelläkään, tahtooko yleisö tosiaan seurata tätä näytöstä.

Greendale ei ole mestariteos. Se on osoitus suuresta kunnianhimosta, joka ei ole kuitenkaan riittänyt tekemään projektista aidosti pysäyttävää. Se on youngmaista vuolautta, intuitiota, lapsen intoa sekä musiikillista ja sanoituksellista jaarittelua, jonka omituinen karisma perustuu suoranaiseen puuduttavuuteen. Pikkukaupunkia mallintavana mielentilana levy on osuva, tahattomastikin.

Se on myös yksi osoitus Youngin tavasta murtaa pyhiksikin muodostuneita ykseyksiä musiikillisen näkemyksensä sitä vaatiessa. Greendalella Crazy Horse nilkutti kolmijalkaisena, sillä Young pudotti Sampedron satulasta ennen albumin nauhoituksia. Hänen mielestään levyn musiikki ei tarvinnut kuin yhden kitaran.

Aika härski veto, varsinkin kun keikoille Sampedro kelpasi taas mukaan.

Mutta se siitä. Sillä lopulta, kymmenien hukkaan valuneiden minuuttien, väljästi itsenäisten kappaleiden ja humalaisen lailla horjahdelleen juonenkuljetuksen jälkeen alkaa tapahtua, yhden ainoan kappaleen ajan. Young vääntää äänipotikkaa, etsii kitarastaan tehoriffin ja maiskauttaa ratsulleen. Vanha juhta havahtuu, liikahtaa, ottaa jalkapuolenakin laukka-askeleen ja on taas vauhdissa.

Young huutaa megafoniin, ihmiset nostavat katseensa maasta. Tuossa se menee, se hevonen, vielä kerran. Sen jäsenet ovat iän kangistamat, mutta lihakset muistavat vielä liikkeet. Näin se juoksi läpi hullun 1970-luvun, harja hulmuten, tomua kavioillaan jyrsien. Näin se palasi 1990-luvulla näyttääkseen orilaitumen tulokkaille, mitä rockin kapinallisuus todella on. Ja näin se juoksee jälleen, sanojen paino, äänien kuoro ja maailmantuska harteillaan. Alaskaan, tulevaisuuteen, jotta jotain jäisi jäljelle. Hullun lailla.

Long may you run.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Goin’ Home (Are You Passionate, 2002)

Tässä se on, päätepiste joka selittää kaiken, puhkaisee kehän.

Molinan komppi on kuin intiaanien sotarumpu. Siinä on jotain epäröimättömän kohtalokasta, perääntymättömän riitaisaa. ”Tänään on hyvä päivä kuolla”, se tuntuu sanovan, ratsastaen sillä kaikkein kliseisimmällä.

“On the hill where Custer was,
Making his last stand,
With the Indians all around,
And his gun in his hand.

Such a wind was blowing that day,
Through the battleground,
I could feel it in my hair,
As I turned towards downtown”

Crazy Horsen mytologiaan on aina kuulunut intiaanien mystiikka. Nuo Yhdysvaltain alkuperäiset ulkopuoliset, teollistuneen yhteiskunann raiteiden alle muserretut hipit ja luonnonlapset ovat läsnä jo yhtyeen nimessä. Crazy Horse, Tȟašúŋke Witkó, eli Hullu Hevonen (n.1840–5.9.1877) oli Oglala Lakota siouxien sotapäällikkö, yksi Custerin miehet Little Big Hornin taistelussa murskanneista päälliköistä. Tuo kukkula, johon kappaleen ensimmäinen lause viittaa, on nimenomaan Little Big Horn.

Yhdysvaltain intiaanit ovat aiemminkin tulleet esiin Youngin tuotannossa. Esimerkiksi Rust Never Sleepsilta löytyvä soolo-esitys Pocahontas tarkastelee tuon ensimmäisen valkoisen miehen maailmaan liitetyn intiaanineidon jälkeistä maailmaa niiden modernien kerrostumien kautta, joita sen päälle on kasaantunut.

Vuonna 2002 ilmestynyt Are You Passionate ei ole varsinaisesti Crazy Horse -levy (kävi kuten monta kertaa [Homegrown, Mirrorball jne.] aiemmin: Young levytti kappaleet jonkun toisen yhtyeen kanssa, vaikka oli treenannut niitä Crazy Horsen kanssa), mutta siltä löytyy yhtyen viimeinen elonhirnahdus ennen kymmenen vuoden hiljaisuutta (Sampedrottoman Greendalen nimittäminen Crazy Horse -levyksi on pohjimmiltaan kyseenalaista) ja sitä seurannutta 2010-luvun jälleenaktivoitumista.

Crazy Horse esitti tämän kappaleen viimeksi Suomessa vieraillessan (Hartwall Areenalla 2001), ja se oli yksi illan kohokohtia. Vaikka sanoista ei saanut silloin tarkkaan selvää, oli ilmeistä että Young ammesi samasta lähteestä kuin Pocahontasin kohdalla, sekoitti myyttiä, historiaa ja omakohtaista kokemusta.

“She made a turn on a wooden bridge,
Into the battleground,
With a thousand warriors on the ridge,
She tried to turn her radio down.

Battle drums were pounding,
All around her car,
She saw her clothes were changing,
Into sky and stars.

Going home, I’m going home”

Koti, mikä se koti on (kuin kaikuna jostain palaa mieleen Loose Changengot to get back home”)? Onko se Kanada, onko se kuolema? Onko se maantieteellinen paikka vai noitarummun keskipiste, jossa lattiatomin iskut vaivuttavat sinut transsiin, ja annat Les Paulin kaulalla soittamiesi nuottien lentää?

“Se on ikkuna kosmiseen maailmaan, jossa muusa elää ja hengittää. Voin löytää siellä itseni ja hakeutua sieluni sopukkaan, jossa biisit laiduntavat kuin biisonit. Lauma on yhä siellä, ja tasangot jatkuvat loputtomiin. Tuohon maailmaan pääseminen on avainasia, ja minä pääsen sinne Crazy Horsen avulla. Se on paikka, jossa musiikki sielussani elää.”

Niinpä niin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

HELSINKI CLASSIC FESTIVAL 2013 maanantaina 5.8. Helsingissä, Kaisaniemen puistossa. Neil Young & Crazy Horse, J. Karjalainen ja Latebirds All Stars featuring Anssi Kela, Jonna Tervomaa, Tuomo Prättälä & Tokela.

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress