Yksin studiossa: Prince vuosina 1986–88

Kuvassa Prince. Tai Camille. Tai Spooky Electric.

1980-luku oli Princelle päällisin puolin menestyksekästä aikaa: kymmeniä hittejä ja sarja klassikkoalbumeja. Mutta vuonna 1986 julkaistun Paraden jälkeen seurasi kaoottinen kahden vuoden ajanjakso, jolloin alati neuroottisemmaksi käynyt artisti koki valtavia vastoinkäymisiä, joita Princeltä tuolloin julkaistu musiikki ei pysty täysin kattamaan.

Ajanjakso on täynnä  stressiä, menetyksiä, ihmissuhdedraamaa – mutta kuten populaarimusiikin historia on jo viimeistään In the Wee Small Hoursista eteenpäin määrännyt, myös mestarin taidonnäytteitä. Niistä monet ovat yhä piilossa yleisöltä. Antti Piirainen raottaa salaisuuden verhoa.

* * *

Identiteettiin kohdistuva pakkomielle, joka oli kauan ollut Princen suurimpia vahvuuksia, alkaa kääntyä häntä itseään vastaan. Näiden kolmen vuoden materiaalin taustatarina syntyy vain osittain samanaikaisesti musiikin kanssa: osa siitä avautui vasta paljon myöhemmin, kun myrskyisät vuodet 1986–87 olivat ohi. Sitä ennen alter egot taistelevat toisiaan vastaan tavalla, joka on kryptisyydessään vailla vertaa. Hus hus, Prince – tervetuloa, Camille ja Spooky Electric.

Loppuun ajettu Prince Rogers Nelson onnistui tekemään lyhyessä ajassa tuntikausia musiikkia, joka voisi aiheuttaa tietyissä Louisianan risteyksissä raajojen vapaaehtoisia luovuttamisia. Minneapolisissa säännöt olivat onneksi erilaiset.

Dream Factory – tehtaan koneet seis

Lähtölaukauksen kohti kaaosta antaa vuoden 1986 menestyksekäs Parade-kiertue – arvosteluiltaan ja yleisömääriltään yksi Prince & The Revolutionin onnistuneimmista. Kaiken lisäksi, Princen palatessa kotiin, seuraava levy on jo viimeistelyä vaille valmis. Sen nimi on Dream Factory – tuplalevy, joka jatkaa Paraden monityylisessä popissa, mutta on helpommin lähestyttävä.

Mutta kiertueen aikana koko yhtye ilmaisee huolensa siitä, että he eivät saa ääntään kuuluviin. Wendy ja Lisa ovat kärkkäimmät. He vaativat enemmän luovaa tilaa tulevaisuudessa. Prince suostuu, mutta puree hammasta – kiertueen päättyessä hän on päätynyt aivan erilaiseen suuntaan kuin muut. Koska The Revolution on hänen taustabändinsä, ei demokraattinen yksikkö, sen kohtaloksi käy 157-senttisen miehen kengänkuva.

Vuosien mittaiset ystävyyssuhteet ovat murtumispisteessä, ja näihin aikoihin Wendyn sisar Susannah Melvoin päättääkin pitkän suhteensa Princen kanssa. Vakavan masennuksen kourissa Prince sulkeutuu Paisley Park -studiolleen jättäen vain heikon valaistuksen sen ikkunaan. Yksinäisenä kasvanut artisti oli tottunut saamaan äänensä kuuluviin, ja muut oli tarvittaessa vaiennettava.

Dream Factory heitettiin syrjään, mutta noin puolet sen kappaleista jatkoivat matkaansa aina maaliskuuhun 1987. Tässä vaiheessa nousee esille fanien kannalta kivuliain seikka: julkaisemattomat kappaleet aikakaudelta ovat vielä parempia. Train ja Witness 4 the Prosecution ovat uniikkeja Princen tuotannossa – oikeiden torvien terästämää raskasta funkia.

Tyypillisesti, vuoden 1998 harvinaisuuskokoelma Crystal Ball (jota ei sovi sekoittaa vuoden 1986 hylättyyn projektiin, josta puhutaan myöhemmin tässä artikkelissa) sisältää vain muutaman kappaleen suunnitellun tuplalevyn vähiten kiinnostavaa materiaalia. Paras materiaali on ollut sinetöidyssä holvissa nyt jo yli 25 vuotta, eikä sen julkaiseminen ole odotettavissa.

Prince oli äänittänyt myös kappaleen nimeltä Housequake. Sen tyyli oli Dream Factorya epäselvempi, elektronisempi ja utuisempi. Princen lauluääni oli käsitelty kimeämmäksi. Tämä oli hyppy tuntemattomaan, irtautumispiste The Revolutionin kanssa nauhoitetusta musiikista.

Väläri – välillä he, välillä she

Seuraavaksi törmäämme uuteen erikoiseen hahmoon, Camilleen, jonka määrittelemätön, epäselväksi jäävä seksuaalisuus toi mahdollisuuden julkaista täysin uudenlaiseen suuntaan kurottavaa musiikkia. Hahmona Camille ole julkaisemattoman kiekon mystiikkaan sidottu, vaan esiintyy kaikilla tämän aikakauden projekteilla muodossa tai toisessa.

Dream Factoryn nimikkokappale on ensimmäinen havainto hahmosta, johon Prince itse viittaa miespuolisena. Totuus lienee lähempänä pandrogyniaa: välillä he, välillä she. Logiikka tuntuu olevan vain artistin itsensä tunnistettavissa.

Princen lempiaiheet pysyvät samoina. Saman ajan b-puolet, eritoten perverssi lastenloru Scarlet Pussy, menevät useamman askelen Dirty Mindiakin pidemmälle. Mitä sanoisit, jos kuulisit, että Princen alter ego saa sinut laukaisemaan egosi pitkin lakanoita? Feel U Up, todellakin, mutta kummallisemmin sävyin kuin ennen.

Mutta tuskin mikään laulu Princen tuotannossa on niin järjetön kuin Shockadelica – kuusiminuuttinen, nopeutetun äänen kirkuma tarina Camillesta sekopäisenä noitahahmona. Se varastaa rytminsä Housequakesta ja lisää siihen kuritushuonemaisen räiskeen. Kaikki kulminoituu Camillen ja rumpalin väliseen kutsu- ja vastausosioon sekä kitarasooloon, jota väitän artistin mielipuolisimmaksi.

Shockadelica on käsittämätön, täysin törkeä ja ainutkertainen sekoilu. Se on myös helposti parhaista kappaleista, jotka Prince on koskaan tehnyt – ja jättänyt julkaisematta. If I Was Ur Girlfriendin b-puoleksi päätynyt kolmen minuutin versio ei pääse lähellekään alkuperäistä.

Camille koki Dream Factoryn kohtalon marraskuussa 1986. Housequake, Strange Relationship ja If I Was Ur Girlfriend pelastuivat. Levyn parhaat kappaleet, murskaava funk-metal eepos Rebirth of the Flesh ja Shockadelica, ovat yhä julkaisematta.

Crystal Ball & Sign ’O’ the Times – ympyrä sulkeutuu

Dream Factorya ja Camillea seurasi lopulta kunnianhimon sokaisema triplalevy Crystal Ball. Tälläkin välillä pakettiin ehti ilmestyä uusia biisejä: Play in the Sunshine, The Ball, Joy in Repetition ja Parade-kiertueen studioterästetty livenauhoitus It’s Gonna Be a Beautiful Nightista. Silmät kiiluen Prince toimitti massiivisen teoksen levy-yhtiölleen, joka oli kaikkea muuta kuin innostunut ajatuksesta. Vaatimus oli karsia materiaalista ainakin kolmannes – tuplalevyä enempää ei olisi mahdollista julkaista.

The Ball on yhä julkaisematon. Joy in Repetition päätyi aneemisena versiona vuoden 1990 laiskalle Graffiti Bridgelle. Alun perin jo vuonna 1982 demoversioidut Strange Relationship ja I Could Never Take the Place of Your Man ovat täällä viimeisteltyinä versioina. Maaliskuun viimeisenä päivänä, tasan vuosi Paraden jälkeen, Sign ’O’ the Times julkaistaan ylistyksen äänten saattelemana. Siltä lohkeaa kolme top 10 -singleä, mutta Prince päättää jättää Yhdysvallat pois Sign ’O’ the Timesin kiertueohjelmasta.

Levyn kansikuva kertoo kaiken: Prince on kääntänyt selkänsä sekaisin olevalle esiintymislavalle. Mutta kaksi sekavaa esitystä piteli jonotusnumeroa.

The Black Album – ”What’s the matter with me Cindy?”

Purple Rain, Around the World in a Day ja Parade kurkottivat kauas Princen alkuperäisestä fanikunnasta, ja vaikka vuonna 1986 Hit N’ Run -kiertueelle lähtenyt yhtye oli modifioitu klassisen funkyhtyeen tyyliin, Prince päätti ojentaa oliivipuun oksan niille, jotka kokivat hänen kadottaneen juurensa. Black Album on näistäkin syistä hankala levy, nostaen konseptin jopa itse musiikin yläpuolelle.

Lovesexy-kiertueella myynnissä olleen pienen kirjan uumenista löytyy tarina. Siinä Prince vahvistaa, että pahantahtoinen hahmo Spooky Electric huijasi Camillen tekemään The Black Albumin. Jos taustatarina sisältää jo kaksi alter egoa á la Jung, ei liene väärin odottaa harhailevaa, ontuvaa kokonaisuutta, joka tuntuu ajoittain tirkistelyltä alitajunnan sopukoihin, joita ei välttämättä edes tahtoisi nähdä.

Princen mustelmille runneltu ego päätyi yhdistämään Camillen tämän varjopuolen, Spooky Electricin kanssa. Ne hetket Black Albumilla, kun Prince on selvästi oma itsensä, ovat kaikin puolin jäykkiä ja varautuneita, jopa suurten bilekappaleiden keskipisteessä.

Jos osumatarkkuus ei olekaan ideaali, Le Grind, Cindy C., 2 Nigs United 4 West Compton ja viimein kolmannella yrittämällä julkaistu Rock Hard in a Funky Place ovat loistavia, täydellä intohimolla toteutettuja kappaleita.

Mutta mieleenpainuvinta levyssä ovat hetket, joina asiat käyvät odotetun kummalliseksi ja hermoromahdusta lähestyvä Prince lipsuu, antaen aikakauden narratiivin täyttää laulut arveluttavalla pohjavireellä.

Dead on It on surkuhupaisa räp-yritys, joka onnistuu vain todistamaan Princen statuksen siirtyneen kauas mustan musiikin aallonharjalta. Toinen hiphop-yritys on paljon hämmentävämpi: jos Camille toimi äänentaajuuden nostamisen lumoissa, Bob George on jyrisevän bassoäänensä varusamana hysteerinen ja häiritsevä. Taulapäiset haukkumiset, jotka kohdistuvat Princeen itseensä, ovat käsittämättömiä: ”You’ve seen that bitch motherfucker again! That skinny motherfucker with the voice!”

Cindy C on päällisin puolin rasvaista, lipevää funkia. Mutta oikeassa kanavassa naisääni haukkuu titulaarikohteen pattipolveksi, ja kaikki kulminoituu Princen ja Cindyn huutokisaan, jossa ensin mainittu kirkuu: ”What’s the matter with me Cindy?”

Black Album on niin skitsofreeninen ja epätasainen kuin voisi odottaakin – toisin sanoen, faneille ehdotonta kuunneltavaa, mutta myös epämukava tirkistelysessio tekijänsä elämäntilanteeseen.

Eräänä iltana yksin pellolla ollessaan Prince koki kertomuksen mukaan kummallisen romahduksen ja näki hallusinaatiossa kirjaimet G-O-D. Hän otti tämän merkkinä Black Albumin paheellisuudesta, perui levyn julkaisun viime hetkellä ja aiheutti valtaisan mediamyrskyn.

Lovesexy – The Funk Bible

Black Album hautautui seitsemäksi vuodeksi studion uumeniin, ja seuraava projekti olikin suora reaktio tuohon päivään: Lovesexy on pelonsekainen synteesi hengellistä ja lihallista.

Lovesexyn kannen takaa paljastuu yhdistelmä Frank Zappaa ja gospeljamisessiota, esittäjänään maksimalistinen, Paisley Parkin studioon lukittu funk-bändi.

Hermoromahdusta voi seurata jopa hetkellinen euforia, mutta hybridi hengen ja lihan välillä on hauras. Lovesexy natisee liitoksistaan yrittäessään pitää kaiken kasassa. Seuraukset eivät ole kohtalokkaita, mutta ajoittain mielipiteitä jakavia: Glam Slam jää niin pintapuoliseksi kuin nimensäkin antaa olettaa, eikä Positivity aukea ennen kuin sen ymmärtää kertovan AIDSista.

Jokainen Lovesexyn kappaleista on jonkinasteisen kiirastulen käsissä: aidosti liikuttava I Wish U Heaven on kivulias irtipäästäminen, Dance On taas tyly breakbeatia ennakoiva ajankuva. Anna Stesia menee äärimmäisyyksiin hengellisissä ja lihallisissa pyynnöissään, ja nimikkokappaleen skitsoileva äänentaajuusviidakko yrittää saattaa Camillen ja Spooky Electricin kädet yhteen. Yhtenäisyys löytyy juuri tästä dualismin taistelukentästä, ja ilman sitä levy hajoaisi käsiin.

Tiivistys Lovesexyn motiiveistä löytyy Black Albumilta pelastetun, suurista haasteista huolimatta onnistuneen When 2 R in Loven väliosasta Princen kuiskaillessa kolme kertaa ”can you hear me?” – ensin omalla äänellään ja lopuksi vääristyneenä. Camille ja Spooky Electric viimeinkin samoja sanoja toistamassa?

Studiossa voi olla toisinaan kovin yksinäistä, ja Prince maksoi tästä näinä vuosina kalliisti. Hän joutui kohtaamaan oman kaksijakoisuuteensa ja huomaamaan, että kaikella on rajansa. Myös hänen kyvyillään.

* *

Mutta mistä tätä kaikkea voi kuunnella? Prince ei halua tuotantoaan YouTuben kaltaisiin palveluihin, joten soittolistaa ajan parhaasta materiaalista ei voi toteuttaa.

Ensimmäisenä ehdotan Dream Factoryn, Camillen ja The Black Albumin metsästämistä. Ensimmäiset kaksi ovat varsin yleisiä bootlegejä – ne ovat ehdottomasti hankkimisen arvoisia ja syventävät aikakauden hankalia teemoja. Tämän lisäksi The Work -sarjan ensimmäinen ja toinen osa sisältävät paljon artistinsa kaoottisimpien aikojen dokumentointia. Ne ovat myös elintärkeää kuunneltavaa kaikille, joita kiinnostaa yhden popmusiikin suurimpien tähtien luovin aikakausi.

Tehkää itsellenne palvelus, mutta valmistautukaa kuulemaan se, mitä aina osasitte odottaa: Prince kanavoimassa vaikeaa elämäntilannettaan musiikkiin.