Vuoden pimein päivä ja maailmanloppu

Tältä kuulostaa William Basinski.

Tänään on vuoden pimein päivä ja maailmanloppu: täydellinen hetki kääriä hihat takaisin alas ja viettää viimeiset tunnit kuunnellen itsetuhoista musiikkia.

Itsensä tuhoava eli autodestruktiivinen taide oli Gustav Metzgerin vuonna 1968 manifestoima aate. Oivallus olisi jäänyt akateemiseksi kiukutteluksi, jos Metzgerin oppilas, The Whon Pete Townshend ei olisi happo- ja adrenaliinipiikissään paiskannut kitaraansa paskaksi lavalla. Jälkeenpäin Townshend perusteli sen ja lukuisat seuraavat rikotut kitarat opensa opeilla. Ja pakotti varmuudeksi ja seuraksi Keith Moonin räjäyttämään rumpusettinsä.

The Clashin Paul Simonon yritti samaa kerran ja tuli taltioiduksi yhteen kaikkien aikojen ikonisimmista levynkansista. Kurt Cobain hajotti ja hajoili niin ikään. Musen Matthew Bellamyn piti tietenkin tehdä ennätys ja hajottaa 140 kitaraa Absolution-kiertueella.

Aivan sama, onko Townshendin aloittama rituaali alkuperäisen itsetuhoaatteen mukainen vai yhtä ironista kuin kymmenentuhatta lusikkaa silloin, kun tarvitsisi vain veitsen. Otan saman tulkinnanvapauden ja hukkaan omani ja muiden viimeiset tunnit kahteen itsetuhosta syntyvään, mieltäylentävään ja elämänmyönteiseen kappaleeseen.

William Basinski – The Disintegration Loops

William Basinski – mies, jonka kasetti ei todistettavasti kestä.

Amerikkalaissäveltäjä, ääni- ja videotaiteilija William Basinskista tuli newyorkilainen post-9/11-ikoni yhden melkein vahingossa syntyneen teoksen ansiosta.

The Disintegration Loops sai alkunsa varastossa lojuneista nauhoista, joille Basinski oli 1980-luvulla äänittänyt ja leikellyt luuppeja easy-listening-radioaseman ääniruoansulatusjogurteista. Vuonna 2001 hän päätti kuunnella nauhat läpi, mutta huomasi, ettei haperoitunut magneettinauha enää kestänyt lukijapään kosketusta, vaan alkoi raapiutua rikki. Nauhan raateli sen soittamiseen tarkoitettu, c-kasetille nimensä antanut c-kirjaimen muotoinen ferriittimagneettineula.

Basinski päätti saman tien äänittää ja digitoida tuhon äänet: soittaa nauhaa, kunnes se hajoaisi lopullisesti.

Tästä alkavat legendat.

Kun Basinski oli saanut 11.9.2001 yön valvottuaan ensimmäisen nauhan ajettua loppuun ja muutettua sen vaikerruksen ykkösiksi ja nolliksi, ensimmäinen Boeing upposi World Trade Centeriin. Basinski kiipesi kerrostalonsa katolle, laittoi äänityksensä pauhaamaan, katseli savutorneja ja kuvasi kaiken videolle. Tai ehkä Basinski sai äänityksen valmiiksi pari päivää ennen iskuja, kuvasi ilmaan haihtuvia torneja 11. päivän illan, ja hoksasi vasta seuraavana päivänä, mitä oli tullut tehtyä.

Nauhoja löytyi vielä lisää. Kaikki hajosivat soittaessa ja kaikkien viime kierrokset Basinski tallensi, kokosi ja julkaisi cd:llä. Ne julkaistiin tänä vuonna myös ensimmäistä ja ainoaa (niin vissiin) kertaa vinyylinä, live-versioiden ja muun muassa Antony Hegartyn ylisanojen kera.

The Disintegration Loopsista on revitty filosofiaa jo aivan tarpeeksi. Maailmaa ei ole kovin monta tuntia jäljellä. Huomenna on jo valoisampaa. Onko parempaa hetkeä kuunnella tuntikausia jotain, jonka olemassaolosta on koko ajan epävarmempi? Tai joka elää, koska lakkaa elämästä?

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Kuuntele ensimmäinen The Disintegration Loops -nauha:

11.9.2011 The Wordless Music Orchestra soitti WTC-iskujen muistojuhlassa version ensimmäisen nauhan kuolemasta. Digitaalista tallennetta analogisen nauhan hajoamisesta imitoiva orkesteriesitys on ehkä liikaa mindfuckia tälle päivälle.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Charlemagne Palestine – Strumming Music (for Bösendorfer Piano)

Charlemagne Palestine – karhunpalveluksia taidemusiikille?

Minimalistisen musiikin hovihurupää Charlemagne Palestine on haistattanut länsimaiselle musiikille kaikenlaista, soittanut melkein kaikkea, laulanut nenä-, kurkku- ja korvalääkärien paheksumista paikoista ja esiintynyt pehmoeläinten keskellä kännissä.

Levy-yhtiö Sub Rosa julkaisi kaksi vuotta sitten Palestinen tunnetuimman teoksen alkuperäisen taltioinnin vuodelta 1974. Strumming Musicin aluksi Palestine soittaa varovaisesti lyhyen rivin nuotteja ikonisesta Bösendorfer-flyygelistä – kai osoittaakseen, että viritys on viimeisen päälle.

Sitten lähtee. Sustain-talla pohjassa Palestine takoo kahta nuottia niin kauan, että flyygelin viritys alkaa hajota. Virityksen antaessa periksi muodostuu ylimääräisiä ylä- ja alaääniä, nuotit alkavat hakata toisiaan vasten. Syntyy sointivärejä, joita pianosta harvoin kuulee. Jossain kaukana muka ulisee trumpetti.

Yli 50 minuuttisen kappaleen seuraaminen käy voimille, mutta jos sen hypnoottinen rytmi saa korvasta kiinni, jossain puolen tunnin kohdilla ei enää muista kuuntelevansa pianoa tai soitettuja nuotteja vaan kaikkea muuta. Siellä Palestine kuitenkin soittaa edelleen yrittäen selvitä jo kauan sitten luovuttaneen virityksen jäänteistä niin toismaailmallisesti, että häviää itsekin hälyyn.

Videotallenteita esityksestä ei ole verkkosukupolville kai säilynyt.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

Kuuntele molemmat teokset Spotifystä.