Viisi valistunutta syytä hypätä Rush-karavaaniin

Rush goes Gandalf.

Rush goes Gandalf.

Rush-fanien taistelu päättyi keväällä, kun kanadalaisylpeys nousi Rock and Roll Hall of Fame -bändien joukkoon. Rushin saattamisesta kunniagalleriaan ehti tulla jo tapaus sinänsä, kun intoilijat ottivat vuosittaiset ”ei vieläkään” -uutiset erittäin henkilökohtaisesti ja vakavasti nettipoteroissaan. Fanien omistautuneisuus johtuu pääasiallisesti kolmen tylsän perheenisän edesottamuksista rock-liiketoiminnan ytimessä. Laujala-basisti-kosketinsoittaja Geddy Lee, kitaristi Alex Lifeson ja rumpali Neil Peart ovat niin sanottuja haalariosaston miehiä – Gene Simmonsin mukaan ”the most un-rock’n roll rock’n rollers in the rock’n roll business”

Mitä asioita tulee muistaa, kun Rush tekee kolmannen vierailunsa Suomeen?

#1 Vapaus

Tänään Rush on edelleen ylpeästi kikkaileva hard rock -dinosaurus. Menestyslevy 2112:n (1976) jälkeen Rush on päristellyt tilanteessa, jossa kulloinenkin levy-yhtiö on katsonut parhaaksi olla ohjastamatta trioa tämän musiikillisessa linjassa. Ei voida silti sanoa, että Rush olisi liitänyt vapaana musiikin muotivillityksistä. He tuottivat kohtalaisen myyvää perinneprogea punkin läpilyönnin aikoihin ja pidemmällekin. Kuitenkin heidän vapautensa on enemmänkin vapautta omasta tyylikausimenneisyydestä kuin vallitsevasta muodista. He suolsivat uuden aallon sointeja 1980-luvun alussa, Simmons-sähkörumpuja ja kylmähköjä syntetisaattorisovituksia hetkeä myöhemmin sekä alternative-valtakauden tahdittamana paluuta yksinkertaisempaan riffittelyyn ja epämelodisuuteen.

Neil Peart viljeli 1970-luvulla lyriikoissa individualismin teemoja kirjailija Ayn Randin innoittamana. Auktoriteettien rohkeasta uhmaamisesta kertovista lauluista on houkuttelevaa vetää vertailukohtia yhtyeen omaan etsikkoaikaan. Etenkin brittiläisessä musiikkimediassa Rushin pelättiin edustavan äärioikeistolaista ajattelua. Tarinat kertovat uusnatsien sympateeraavasta ilmaantumisesta bändin konsertteihin – epätietoisina siitä, että Lee on kahden keskitysleireiltä selvinneen juutalaisen jälkeläinen. Carol Selby Pricen kirjassa Mystic Rhythms: The Philosophical Vision of Rush esitellään Peartin sanoitusten kytkeytymistä länsimaisten filosofien kirjallisuusperinteeseen.

Varhaistuotannosta tuttujen fantasia- ja scifi-aiheiden ohella Peart on sanoituksissa omimmillaan pohtiessaan kohtalon syviä kysymyksiä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#2 Veljeys

Noin 39 vuotta kolmikossa musisoinut Peart on leikillisesti edelleen Leen ja Lifesonin ilmaisuissa ”se uusi jätkä”. Toronton esikaupungissa pikkupojista asti toisensa tuntenut kaksikko asuu vieläkin Peartista poiketen Kanadassa ja on perheineen tiiviisti keskenään tekemisissä bändin hiljaisempinakin aikoina. Haastatteluista tulee lakkaamatta ilmi sekä itse tilanteiden että lausuntojen tasolla ryhmän selkeä työnjako: Peart on kolmikosta selvästi vähiten halukas olemaan median edessä, ja toverit antavat hänelle vapauden olla oma itsensä. Veljeys ja täysin aiheellinen ”ovat yksinkertaisesti hienoja ihmisiä” -argumentti aukeavat parhaiten katsomalla vuoden 2010 dokumenttielokuvan Rush: Beyond the Lighted Stage.

#3 Tasa-arvo

Vahva veljeys on tehnyt 2000-luvun live-esiintymisiin silmiinpistävän rauhan: kolmikko vaalii toistensa musiikillisia ”sorveja”. Kaikkia kolme sankaria ovat ihannoituja instrumentalisteja, ja juurikin virtuositeetin osoittaminen pitää monet nörttifaneista kelkassa. Harvoin rummut ja bassokitara ovat rockbändissä vastaavassa valokeilassa. Livetilanteissa luontevaa on ollut pitää jokaisen jäsenen ulosanti sangen tarkasti kappaleiden levyversioita noudattelevissa raameissa.

Kuuluisan YYZ:n ja 2112-alkusoiton ilotulitteluun (tai tilutteluun) kiteytyy Rushin luontevan tasa-arvoinen soitinasettelu: jokainen laittaa usvaa putkeen sen verran, että soinnillinen tila täyttyy. Tehokolmikon idea toteutuu erityisen hyvin kappaleessa Leave That Thing Alone, jossa Lee soittaa livenä poikkeuksellisen pitkän improvisoidun soolon:

http://www.youtube.com/watch?v=cOWSltz9Z7s

#4 Teknologia

”All this machinery
Making modern music
Can still be open-hearted”
(Rush: The Spirit of Radio, 1980)

Ei ole lainkaan sattumaa, että Rush-keikkavideoissa näytetään viljalti lähikuvia otelaudoista ja Peartia 360 astetta ympäröivästä pannuhuoneesta. Virtuositeettikeskeiseen musiikkiin kytkeytyy aivan erityinen teknologinen näkökulma. ”Miten he onnistuvat tekemään kaiken tuon äänen siinä hetkessä?” kaikuu kysymys areenoiden käytävillä. Geddy Lee upposi lavoilla 1980-luvun taitteesta lähtien syntetisaattoripulpettien taakse – kappalevalikoiman sanelemana ja olematta tippaakaan epäviihdyttävä ”keulakuva”.

Sovitusten toteuttaminen kolmella omalla pääinstrumentilla pakotti Leen paikoitelleen siirtelemään mikrofonia nenänvarrellaan, koska kahta kättä (ja jalkoja) tarvittiin muihin puhteisiin. Lee ja Lifeson hyödyntävät Moog Taurus -jalkiosyntetisaattoreita, jotka vapauttavat kädet kielisoittimille. Nykyäänkin kaikki Rushin käyttämät taustanauhat aktivoidaan lavalta käsin jonkin trion jäsenen impulssista.

#5 Huumori

Kanadan pojat ovat ainakin vanhemmiten tiedostaneet itseensä tiukasti liimaantuneen – aiheellisen ja aiheettoman – epätrendikkyyden. ”When the f**k did Rush become cool?” tiedusteli Dave Grohl suurta mysteeriä Hall of Fame -seremoniassa. Oli kyseessä sitten vuoden 1976 levynkansiposeeraus silkkikimonoissa tai jokin kiertueiden soittokieltolistalle asetetuista sävellyksistä, dinosaurus osaa hirnua itselleen. Konserttien pienistä yksityiskohdista näkee ja kuulee, kuinka rentoutuneesti ja jopa dontamimaisesti veljet suhtautuvat omaan kulttiuraansa. Kypsyvässä vaahterasiirapissa alkaa olla yhä kiinnostavampia sivumakuja.

Alex Lifeson on tehnyt keikkalavoilla nähtäviä oheisvideoitakin maineikkaampaa komiikkaa vierailemalla ajoittain tv-sarjassa Trailer Park Boys:

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Rush maanantaina 10.6. Hartwall Areenassa. Dokumentti Rush: Beyond the Lighted Stage Yle Teemalla lauantaina klo 8.6. klo 15.05.