Viisi syytä julistaa Palm Desert Unescon maailmanperintökohteeksi

Queens of the Stone Agen miehet saivat seurakseen aavikon kuningattaren.

On olemassa kaupunkeja, ja on olemassa erityisen vilkkaasta kulttuurielämästä tunnettuja kaupunkeja, kuten esimerkiksi kotimainen Järvi-Suomen helmi nimeltä Mikkeli.

Myös Pohjois-Amerikalla on omat kulttuurin kehtonsa, jotka ovat jättäneet tuoreet jätöksensä valtavirran lietteen sekaan.

Eräs näistä kiehtovista ytimistä on Kalifornian osavaltiossa sijaitseva Palm Desertin kaupunki, jonka reilun 40 000 asukkaan joukosta on lähtöisin vankka joukkio hyvin erityisen musiikkityylin pioneereja. Tällä soinniltaan paksulla ja murealla, usein blues-kaavan toistoon nojaavalla genrellä on monta eri nimeä, joista stoner rock on typerin ja desert rock puolestaan kuvaavin.

Suurimmaksi genren yhtyeistä on kasvanut Queens of the Stone Age, joka on monella tapaa ajankohtainen juuri nyt. Kuudetta albumiaan työstävä yhtye on julkaissut tänä keväänä uusintapainoksena vuonna 1998 ilmestyneen esikoislevynsä, ja bändi kiertää parhaillaan Yhdysvaltoja debyyttiin keskittyvien keikkojen merkeissä.

Koska kaikki maallinen on tuskallisen katoavaista (kysy vaikka MC Hammerilta), on Unescon nimettävä Palm Desert mitä pikimmiten maailmanperintökohteeksi tulevia sukupolvia ajatellen. Tässä viisi syytä sille.

5. Eagles of Death Metal

Vuonna 1998 Kyussin ja Queens of the Stone Agen päämiehen Josh Hommen hupailuprojektina sykkimään lähtenyt Eagles of Death Metal on kaikesta arveluttavasta vitsikkyydestään huolimatta (tai ehkä juuri siksi) eräs Palm Desertin nykybändeistä menestynein.

Syytä kunniaan ei tarvitse etsiä kaukaa, sillä bändin autotallinkatkuinen bluesrock saa paatuneimmankin indiepopparin lanteisiin ja suupieliin liikettä. Eikä juuri haittaa, ettei bändin nokkamies Jesse Hughes ota itseään musiikkinsa ohella liian vakavasti.

Desert Sessions -levyjen tunnetuksi tekemissä jamisessioissa muotoutunut bändi on pysynyt tarkoituksella loitolla sen rumpalin toisen yhtyeen, Queens of The Stone Agen, varjosta.

Näin QOTSA:n nokkamies Homme kertoi rumpalin paikastaan Eagles of Death Metalissa vuonna 2008:

”Ei tämä ole minulle mikään sivuprojekti. Olen kahdessa eri bändissä. Minulla on musiikillinen skitsofrenia.”

Eagles of Death Metalin saaga on edennyt jo kolmanteen levyyn saakka, ja neljäs pitkäsoitto häämöttää horisontissa. Bändin tuotanto on vuosien varrella muotoutunut osittain pois hassuttelumusiikista, ja siinä voi nykyään paikoin kuulla jo syvempiä, jopa tummia sävyjä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Eagles of Death Metal – Wannabe in L.A. (2008)

4. Desert Sessions

On tietoista harhaanjohtamista sanoa Desert Sessionsia bändiksi, sillä se on kaikkea muuta. Kyseessä on pikemminkin Joshua Hommen vuonna 1997 aloittama rykelmä soitto- ja äänityssessioita.

Sen jokainen uusi osa vie aavikolla syntynyttä genreä aivan uusille vesille, pidemmälle kuin mikään yksittäinen yhtye.

Aivan alkujaan sessioissa oli kyse taikasienien syömisestä massiivisessa mittakaavassa ja rockin soittamisesta vuorokausien ajan samaan syöttöön. Myöhemmin Aavikkosessioista tuli eri bändeissä vaikuttavien ihmisten viikon kestävä musiikkileiri, jonka aikana lauluja rakennellaan täysin spontaanisti kellon ympäri.

Sessioissa on ollut mukana paljon Palm Desertistä lähtöisin olevia ihmisiä, kuten Brant Bjork ja Nick Oliveri, mutta myös kosolti muita tekijöitä PJ Harveysta basistinero Jeordie Whiteen.

Sessioiden tukikohtana on Joshua Treessä sijaitseva maineikas Rancho De La Luna, joka on pullollaan eksoottisia soittimia ja studiolaitteistoa. Suuri osa Queens of The Stone Agen varhaisimmista kappaleista on saanut alkunsa juuri tällä maatilalla.

Tuorein aavikkosessio julkaistiin vuonna 2003 digitaalisesti sekä kahdessa 10”-vinyylipainoserässä, kuten aiemmatkin Desert Sessionit. Jatkoa on kuulemma luvassa, kunhan asiat ja aikataulut loksahtavat kohdilleen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Desert Sessions featuring PJ Harvey – Crawl Home (2003)

3. Masters of Reality

Chris Goss on hahmo, jonka varaan koko aavikkorock rakentuu. Goss muodosti Black Sabbath -viittauksella murjotun Masters of Reality -yhtyeensä vuonna 1981

Ensimmäinen julkaisu pullahti ilmoille vuonna 1988, ja äänitteitä on julkaistu siitä lähtien harvaan, mutta tasaiseen tahtiin. Tuorein niistä on vuonna 2009 julkaistu Pine/Cross Dover, jolla yhtye todisti olevansa edelleen relevantti.

Gossin falsettimaisessa laulutavassa voi kuulla yhteneväisyyksiä Josh Hommen ilmaisuun, eikä ihme. Homme käytännössä asui nuorempana Gossin levyhyllyjen luona ja imi vaikutteita sekä äänilevyiltä että myös itse oppi-isältään.

Kaikesta päätellen Gossin nerouden suurin salaisuus on parhaat huumeet.

Chris Goss on lisäksi vastuussa aavikkorock-genren popularisoineen Kyuss-yhtyeen soinnista, sillä mies oli tuottamassa Kyussin kolmea levyä. Onnistunut studiotyöskentely avasi Gossille ovet laajempaan tuotantotyöhön, ja Masters of Reality sai jäädä telakalle.

Goss on tuottanut esimerkiksi Screaming Treesiä, Desert Sessions -levyjä, Ian Astburya, U.N.K.L.E.-kollektiivia sekä monia muita. Kaiken kukkuraksi Goss on keksinyt Queens of the Stone Age -nimen.

Perustajajäsen Nick Oliveri kertoi vuonna 2000 seuraavaa:

”Kun vuonna 1992 olimme tekemässä Kyussin kanssa levyä, tuottajamme Chris Goss tokaisi meidän kuulostavan ihan ’Queens of the Stone Agelta’. Bändin nimen piti alkujaan olla Gamma Ray, mutta se piti vaihtaa, kun kävi ilmi, että sen niminen bändi on jo olemassa. Joten me olemme Queens of the Stone Age.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Tässä kappaleessa voi kuulla aavikkorockin siemenen: Masters of Reality – The Blue Garden

2. Kyuss

Aavikkorockista – tai etenkin stonerista – puhuttaessa puhutaan yleensä bändistä nimeltä Kyuss.  Vuonna 1990 perustettu yhtye pysyi pystyssä viiden vuoden ajan, tuotti yhteensä neljä albumia ja jätti jälkeensä lukemattomia imitaattoreita.

Lisäksi sen raunioista muodostui valtava kasa bändejä, jotka lähinnä jatkavat Kyussin kehittäneen raskaan tyylin vahvistamista sen eteenpäin viemisen sijaan.

Omana aikanaan surullisen vähälle huomiolle jäänyt Kyuss on yhä ajankohtainen, sillä valtaosa sen alkuperäisjäsenistä on tuomassa tien päälle Kyuss Lives -nimistä karavaania. Lisäksi luvassa on aivan uusi Kyuss-albumi.

Aivan alkuaikoina Kyussin keikkailu tapahtui Palm Desertin aavikolla, missä vahvistimiin hankittiin virtaa perinteisellä tavalla: dieselgeneraattoreilla. Koska minkäänlaisia musiikkiklubeja ei Palm Desertistä tuohon aikaan löytynyt, oli aavikkokeikkailu ainoa tapa esiintyä.

Myöhemmin Kyuss pääsi soittamaan suuremman luokan areenoille, sillä vuoden 1992 Blues for the Red Sun -albumin myötä Metallica kutsui aavikkokansan lämmittelemään Australian-kiertuettaan. Pääesiintyjän bassovahvistimet saivat tuolla yhdeksän päivän kiertueella kovaa kyytiä Hommen soitettua tapansa mukaan kitaraansa niiden kautta ällistyttävällä äänenvoimakkuudella.

Lisäksi Kyuss-basisti Scott Reeder voidaan nähdä myötähäpeää aiheuttavassa Some Kind of Monster -dokumenttielokuvassa eräänä Metallican basistin virkaa hakevana henkilönä.

Reeder muistetaan myös erityisen omaperäisestä soittotyylistä. Vasenkätisenä bassotaiteilijana mies vain käänsi oikeakätiselle tarkoitetun basson toisin päin ilman turhaa kielten vaihtamista ja alkoi rokata.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Kyuss – Green Machine (1992)

1. Queens of the Stone Age

Kun Kyuss kaatui omaan mahdottomuuteensa vuonna 1996, lähtivät bändin jäsenet muodostamaan jotain omaa. Näin teki Myös Josh Homme.

Queens of the Stone Age on eräs ainoista aavikkoporukan yhtyeistä, joka on onnistunut viemään musiikkiaan aavikolta vehreämmille poluille. Sen ensimmäinen, bändin nimeä kantava, pitkäsoitto on edelleen genren puhdas ilmentymä. Homme on myöhemmin tunnustanut yksinkertaisesti vain kokeilleensa, kuinka pitkälle yhden riffin toistamisella oikein pääsee.

Vuoden 2000 Rated R -pitkäsoitto laukaisi QOTSA:n Kyussia suurempaan valokeilaan. Mukana oli huomattavasti debyyttiä enemmän koukuttavia melodioita, ja The Lost Art of Keeping a Secret -kappaleen musiikkivideo pyöri ahkerasti radiossa ja televisiossa.

Levy oli askel uuteen suuntaan, jossa pääpaino ei ole raskailla soundeilla. Vitsikkyyttä sen sijaan levyllä riitti The Feel Good Hit of the Summer -rallattelulla, jolla hoetaan erilaisten päihteiden nimeä. Toistoa levyllä kuullaan lähes yhtä railakkaasti kuin QOTSA:n ensimmäisellä levyllä.

Näin Homme kertoi vuonna 2000:

”Pitkäsoitoillamme on robottimaisia elementtejä, kuten riffien toistamista. Sen lisäksi halusimme tehdä äänitteen, jossa on laaja dynaaminen skaala. Tämä bändi on rakennettu sitä varten, että voimme soittaa millaista musiikkia tahansa. Emme tahdo sitoutua liikaa tietynlaiseen musiikkiin. Jos jollain meistä on hyvä biisi, tyylistä piittaamatta, meidän pitää pystyä soittamaan se.”

Vuoden 2003 Songs for the Deaf räjäytti QOTSA:n pankin. Levystä tuli valtaisa hitti sen äärimmäisen tyylikkäiden pop-vetoisten biisien ansiosta, eikä suotta. Hommelle itselleen suosio tuli yllätyksenä.

”Levyn piti kuulostaa omituiselta – kuin salamalta pullossa. Olimme lisäksi aika sekaisin tehdessämme Songs for the Deafia. Ja siltä se minulle kuulostaakin, kuin joltain mielipuolelta. Levyä rytmittävät radiolähetykset kuvaavat ajomatkaa Los Angelesista Joshua Treelle, matkaa joka saa tuntemaan kuin päästäisi irti jostain. Se on kilometri kilometriltä enemmän David Lynch -henkinen.”

Jatkuva kiertue-elämä näytti rumat kasvonsa vuonna 2004, jolloin bändi oli kiertämässä Australiassa. Hommen lisäksi QOTSA:n toinen kestojäsen, Kyussissakin bassoa soittanut Nick Oliveri sai silloin lähteä bändistä. Syistä keskustellaan vieläkin, mutta ilmeisesti tärkeä tekijä oli Oliverin fyysinen tapa kohdella naisystäväänsä.

Q-lehdelle tänä vuonna antamassaan haastattelussa Homme kertoi, että aavikkorockin myrskyt yhdessä kokenut kaksikko on ollut hyvissä väleissä jo vuosia.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Queens of the Stone Age – The Lost Art of Keeping a Secret (2000)


Jos et vielä tämän artikkelin perusteella ole valmis vetoamaan Irina Bokovaan, kuuntele soittolistamme Aavikkorockin alkeet.