Viisi syytä, miksi Limp Bizkitin mukana kannattaa yhä rullata

Limp Bizkit. Nerouden ytimessä.

Limp Bizkit. Nerouden ytimessä.

Ainut isäni minulle ostama CD-levy oli Limp Bizkitin Chocolate Starfish and the Hot Dog Flavored Water. Vuosi oli 2000, kauppa oli Tikkurilan Anttila ja hinta 119 markkaa 90 penniä. Kuuntelimme sen yhdessä, kärsivällisesti, kaakaota särpien. Lopussa, kun Ben Stillerin nauru ei tuntunut millään raukeavan, kysyi isäni hiljaa, kaakaokuppiaan keskittyneesti tuijottaen: ”Mistähän tässä nyt on kyse?”

Siinä oli kyse yhtyeestä, jonka suursuosioon en koskaan löytänyt yhtä, definitiivistä selitystä. Rakkauteni Limp Bizkitiä kohtaan kesti vain hetken, ja taloudellisestikin bändi syöksyi pohjamutia kohti varsin pian.

Limp Bizkit on kuitenkin yhä täällä, ja tiistaina se esiintyy Nosturissa. Tilaisuus on loppuunmyyty. Keräsin sen kunniaksi viisi syytä siihen, miksi Limp Bizkitiä täytyy arvostaa, vaikka sen musiikista ei pitäisikään.

#1 Limp Bizkit on Spring Breakers ilman ironiaa

2010-lukulaisen kaleidoskoopin kautta amerikkalaisen viihdekuvaston ylisaturoitua pornoistumista kairannut, paksusta alleviivauskynästään voimansa saanut Spring Breakers sai katsojan kakomaan hidastuskuville, joissa Skrillexin tahtiin roiskittiin kaljaa bikinitisseille. Limp Bizkit tekee saman tyystin itsekritiikittömästi. Se edustaa kaikkea sitä, mikä amerikkalaisessa Hollywood-kuvastossa oksettaa. Post-ironiaa on terminä kritisoitu, mutta Limp Bizkitiin sitä voitaisiin tietyin reunaehdoin soveltaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#2 Limp Bizkit on sukupolvikokemus

2000-luvun rockjournalismille on ollut tyypillistä puhe sukupolvikokemusten kuolemasta. Että ei ole Nirvanan jälkeen tullut mitään. Limp Bizkit kuitenkin rakensi Rage Against the Machinen, Kornin ja Faith No Moren luoman perustan päälle ainutlaatuisen pytingin, jonka parrut olivat toki jo naulatessa lahot. Se oli myös osa sen viehätystä. Nu-metallista innostui sukupolvi, joka kaipasi turvallista tapaa diggailla sekä heviä että räppiä ja samalla kanavoida omaa sukupolviangstiaan musiikkiin, joka oli tavallaan tarkoituksella aika paskaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#3 Limp Bizkit ennakoi pop-musiikin tulevaisuutta

Nykyään puhutaan siitä, miten musiikin lajityypit sulautuvat toisiinsa ja internetin myötä musiikin tekeminen on helppoa, halpaa ja demokraattista. Genrerajat katoavat ja fakkiintuneisuus vähenee, kun Paavoharju ottaa kööriinsä räppärin ja Lou Reed äänittää musiikkia Metallican kanssa. No, Limp Bizkit teki just mitä huvitti jo 15 vuotta sitten.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#4 Limp Bizkit on ajaton

…koska se tuntuu olevan täysin sokea sille, mitä sen ympärillä tapahtuu. Kun se taukonsa jälkeen palasi vuoden 2011 Gold Cobralla, oli maailma ympärillä muuttunut, mutta bändi oli täysin sama. Durst ryhmineen tekee yhä ihan samaa musiikkia kuin Chocolate Starfishin aikaan. Ja kun se irtautuu popmusiikin itsereflektiivisestä spiraalista, vahvistaa se samalla omaa asemaansa yhtyeenä, joka ei kuole lanadelreyn, chillwaven tai witch housen mukana. Durstin parta vain harmaantuu.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#5 Fred Durst pilasi niin monta asiaa…

…kuten punaiset New York Yankees -lippikset (ja lippikset ylipäänsä), fish eye -objektiivin, The Whon, Halle Berryn, Ben Stillerin, ”celebrity sex tape” -haut Googlella, märät Britney Spears -unet, käsien heiluttamisen ”ikään kuin aaltoina” ja, tietenkin, koko nu-metallin genren. Siis aivan vitun paha jätkä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Limp Bizkit Nosturissa tiistaina 12.11. Liput 41 euroa.