Viisi kuvaa taiteilijasta: Patti Smith

Robet Mapplethorpen nuorempi veli Edward kuvasi Patti Smithin vuonna 2007.

Robet Mapplethorpen nuorempi veli Edward kuvasi Patti Smithin vuonna 2007.

Ihan tavalliseen perheeseen Chicagossa 30. joulukuuta 1946 syntynyt Patti Smith on vaikea tapaus. Arthur Rimbaud’n ja Jean Genet’n innoittamana omaa itseään metsästänyt, parikymppisenä New Yorkiin lähtenyt Smith aloitti runoilijana ja kuvataiteilijana. Hän luki Rimbaud’n Illuminaatioita ja selaili Diego Riveran taidekirjoja, ihaili Jim Morrisonin sekä Bob Dylanin kaltaisia artisteja ja purki luovuuttaan paperille niin kynällä, siveltimellä kuin luotettavalla Remingtonillaankin (jonka hajotessa käsiin hän siirtyy Hermes 200:aan).

Rockmuusikko hänestä tuli kohtuullisen myöhään. Kun Horses vuoden 1975 joulukuulla ilmestyi, oli Smith jo julkaissut runojaan parin kokoelman verran ja pitänyt yhteisnäyttelyn parhaan ystävänsä, Robert Mapplethorpen kanssa. Horsesin avauskappale Gloria oli kirjoja lukeneelta boheemilta älyköltä hurja veto: autotallirockin vakiopala, jota ”soitti jokainen maailman kellaribändi, joka onnistui Saamaan halvoista kitaroistaan irti edes kolme sointua” (kuten Nick Johnstone kuvailee vuoden 2006 Patti Smith -elämäkerrassaan). Siitä käynnistyi eräs rockin historian suurimmista taiteilijaurista.

Mapplethorpen kanssa Smith eli pitkään liki symbioosissa. Nuoret asuivat saman katon alla, kerjäsivät ruokaa samoista ravintoloista, punoivat koruja samoista silkkinauhoista ja kuuntelivat samoja LP-levyjä. Kun Robert sai 1970-luvun vaihteessa käteensä Polaroid-kameran, käänsi hän sen ensin itseensä, sitten Pattiin. Kuvien kautta voimme seurata paitsi Robertin vaiheita taitelijana, myös hänen ja Pattin välistä suhdettaan.

I Ystävyydestä

”Nauroimme usein itsellemme. Vitsailimme, että minä olin tuhma tyttö, joka yritti olla kiltti; Robert taas kiltti poika, joka yritti olla tuhma. Vuosien kuluessa nämä roolit vaihtuivat yhä uudelleen, kunnes lopulta opimme hyväksymään luonteidemme kaksijakoisuuden. Meissä oli kaksi vastakkaista voimaa: valo ja pimeys.”

Patti2

Näin kirjoittaa Patti Smith kuvaillessaan ystävyyttään Robert Mapplethorpeen kirjassaan Ihan kakaroita. Patti, joka saapui New York Cityyn kesällä 1967 vailla rahaa, päämääränään päästä jonkun taiteilijan muusaksi ja löytää omat ympyränsä, tutustui Robertiin etsiessään asuntoa. Andy Warholia ihailleesta, kollaaseja ja koruja askarrelleesta Robertista tuli Pattin elinikäinen ystävä ja ensimmäinen tosirakkaus.

Ylläolevassa kuvassa eletään jo vuotta 1975. Robert otti kuvat Horses-albumin kansiin, ja oli silminnähden hermostunut. Oikea valo oli karkaamassa, ja kaksikon piti juosta loppumatka Robertin tulevan elämänkumppanin, Sam Wagstaffin asuntoon. Patti kuvailee onnistunutta kuvaussessiota seuraavasti: ”Minulla oli käsitys tyylistäni. Hänellä oli käsitys valostaan. Siinä kaikki.”

Kelataan vielä kuutisen vuotta taaksepäin. Maailma, jossa Patti ja Robert elivät, oli New York, ja New York oli vapaa. Rakkauden kesä tuntui jatkuvan loputtomiin, ja vaikka raha oli tiukassa, löytyi jostain aina ystävällinen sielu, joka lahjoitti palan eilistä leipää tai maitotölkin. Central Parkissa saattoi satojen muiden kotiaan ja itseään etsivien tapaan viettää yönsä rauhassa – ainakin, jos oli kalpea, nistiltä ja lesbolta näyttänyt luiseva Patti Smith.

Tärkeintä oli olla vapaa.

Tämän maailman merkitystä kummankaan taiteeseen ei voi aliarvioida – olkoonkin, että ”rakkauden kesää 1969” on nostalgisoitu kirjallisuudessa ja muissa taiteissa niin paljon, että siitä on jo oikeastaan aika vaikea edes puhua. Patti kuvailee muistelmissaan sitä ihmeellisen elinvoimaista taiteilijoiden piiriä, johon hän lopulta pääsi osalliseksi, ja osoittaa samalla vielä tarkemmin sen, mistä hän on kirjoittajana vaikutteensa saanut. Hän hengasi aikansa beat-runoilijoiden kanssa ja luki ranskalaista proosaa.

Rimbaud kuuluu konkreettisesti jo Horses-debyytillä. Land, raiskatuksi tulevasta Johnnysta ja tämän henkisestä pakomatkasta kertova sävellys sisältää säkeet, joissa kertoja rinnastaa itsensä tuohon traagiseen kirjailijaan, joka luopui kirjoittamisesta ennen 20. syntymäpäiväänsä ja menehtyi Marseilles’ssa 37-vuotiaana.

”Life is full of pain, I’m cruisin’ through my brain
And I fill my nose with snow and go rimbaud”

Tästä asti oli selvää, ettei Patti ole suoraan verrannollinen yhteenkään hänen aikalaiseensa.

II Ruumiista

”Joku kysyi minulta Max’sissa, olinko androgyyni. Kysyin, mikä se oli. ‘No, sellainen kuin vaikka Mick Jagger.’ Jotakin hienoa siis, ajattelin. Luulin sanan tarkoittavan, että joku oli toisaalta kaunis, toisaalta ruma. Tarkoittipa sana mitä hyvänsä, olin ihmeellisesti vain vaihtamalla hiustyyliä muuttunut androgyyniksi yhdessä yössä.”

Patti Smith 1976 by Robert Mapplethorpe 1946-1989

Patti Smithin imagosta on puhuttu paljon enemmän kuin mitä hän itse varmaankaan välittäisi. Pattille taiteen keskiössä on ollut toisaalta oma henkinen kasvu, toisaalta suhde Jumalaan (joka hänelle on uransa aikana tarkoittanut montaa asiaa). Siispä, kun hänet hiustenleikkuun jälkeen leimattiin androgyyniksi, otti hän uuden roolin vastaan olankohautuksella. Samaan tapaan häntä oli aiemmin pidetty vuoroin lesbona ja narkkarina – joista jälkimmäistä olisi vaikeuttanut hänen suunnaton neulapelkonsa.

Ylläolevan kuvan asetelma on Robertin kuvia katsoneelle tuttu. Vuonna 1981 hän kuvasi Ajitto-nimisen mustan miehen samassa asennossa neljästä eri kuvakulmasta. Siinä, kuten tässäkin, on kyse jonkin peittämisestä – ja samalla siitä, kuinka tämä peittäminen paradoksaalisesti tekee kätketystä kuvan keskeisen motiivin.

Sikiöasento implikoi täydellistä turvaa, äidin kohtua. Kuitenkin Ajitto on nostettu jalustalle ja kuvattu niin, että hänen kookas musta peniksensä pilkottaa sivuprofiilista määräävänä.

Patti taasen istuu tyhjältä vaikuttavassa asunnossa patterista kiinni pidellen. Hän on alasti, haavoittuvana, itsensä kätkien mutta silti näytteillä. Kuva on häkellyttävän intiimi, turvan ja turvattomuuden rajalla seisova manifesti sille, mitä sen kohde edustaa. Loikkaa tuntemattomaan. Hän pitelee kiinni patterista vielä hetken, ja päästää sitten irti. Gloria on jo ovella.

Patti Smithin sanataide on lukenutta, älyllistä ja kauniisti sointuvaa, mutta soonisessa muodossaan myös vastaanpanemattoman lihallista. Äänenkäyttöään runonlausujana 1970-luvun alusta harjoitelleen Pattin ääni on instrumentti, joka viimeistään tuo rockin kuulijansa iholle – tai pikemminkin tunkee sen väkipakolla sisään.

Patti on varhaisissa haastatteluissa puhunut provosoivaan sävyyn masturboinnista olennaisena osana laulunkirjoittamista. Hän saattoi tuntikausia toistaa kaavaa, jossa hän saattaa itsensä kliimaksin partaalle, mutta laukeamisen sijasta tarttuikin kirjoituskoneeseen. Hän on myös sanonut haluavansa tehdä pornosta kaunista naisten halventamisen sijaan.

Van Morrisonilta lainattu, tyystin omanlaiseksi väännetty Gloria on puhdasta seksiä. Fyysisen kohtaamisen väistämättömyyttä korostetaan kolmeen sointuun pohjaavalla soitolla, joka kerää kierroksia koko kappaleen ajan samalla kun Pattin ääni kasvaa kiihkon myötä alati voimakkaammaksi. Ensimmäiset sisään-ulos-liikkeet tartuttavat viimeistään fyysisen tarpeen myös kuulijaan, joka ei millään malttaisi odottaa.

Patti rauhoittaa tempoa hetkeksi. Hitaammin, hiljempaa, meillä on koko yö aikaa.

Eikä ole! DING DONG DING DONG DING DONG DING DONG!

Ja miehistä koostettu yhtye (Lenny Kaye, Ivan Kral, Jay Dee Daugherty ja Richard Sohl) huutaa taustalla Glorian nimeä, kun kertoja tunkeutuu rakastettuunsa lopullisesti ja viimeistelee molemmat kertomalla, että Jeesus kuoli kyllä jonkun syntien tähden, mutta ei hänen.

Ja haista sinä Elvis vittu. Rock on syntynyt uudelleen!

III Sielusta

”Kun noituus ja uskonto sotivat, voittaako noituus lopulta? Kenties pappi ja noita olivat muinoin sama ihminen, mutta kun pappi oppi nöyrtymään Jumalan kasvojen edessä, hän lakkasi noitumasta ja alkoi rukoilla.”

Patti4

Kun Robert oli omaksunut Polaroid-kameran käytön, siirtyi hän kuva-aiheissaan nopeasti skaalan synkempään päähän. Hän oli loputtoman kiinnostunut S&M-kuvastosta, mikä ajoittui ainakin osittain yhteen hänen oman seksuaalisen identiteettinsä hahmottamisen kanssa. Hän kuvasi itseään ja tuttaviaan täyteen S&M-regaliaan pukeutuneina työntämässä milloin ruoskaa anukseensa, milloin nauloja terskaansa.

Smith ei täysin ymmärtänyt sadomasokismin tenhoa, mutta ymmärsi kyllä, että Robert oli vihdoin, vuosien raja-aidalla tasapainoilun jälkeen, löytämässä oikean puolensa. Sinne hän loikkasi koko voimalla, tähtäimessään täydellinen valon hallinta. Täydellistä mustaa hän kuvissaan metsästi, ja sen hän myös taltioi – oli kyse sitten eroottisesta kukka-asetelmasta, mustan miehen muotokuvasta tai triptyykistä, jossa nahkaan pukeutunut mieshahmo virtsaa polvillaan olevan toisen miehen suuhun.

Ihan kakaroita -muistelmassa on kohtauksia, joissa Robert LSD:n siivittämänä vajoaa syvälle omaan itseensä, ja jää Pattin tehtäväksi tyynnytellä tätä, auttaa tämä sieltä takaisin. Vastavuoroisesti Robert oli Pattin tukena silloin, kun tämä kamppaili ihmisten tai luomistuskiensa kanssa. Tai kun hän tuli vahingossa ottaneeksi happoa ensi kertaa.

Robertille pimeän ja perverssin tutkiskelusta tuli hänen taiteensa näkyvä selkäranka – jotakin, josta hänet tultaisiin ikuisesti muistamaan. Ja muistetuksi hän halusi, enemmän kuin mitään muuta. Hän ei juuri jaksanut keskittyä lukemiseen, mutta hyödynsi kaikkea näkemäänsä ja kuulemaansa ryöstämällä ne alkuperäisestä kontekstistaan ja muuttamalla täten niiden merkitystä. Varhaisissa kollaasitöissä tämä näkyi konkreettisemmin, valokuvissa taas siinä, millaisia uusia merkityksiä esimerkiksi katolisille tai amerikkalaista ydinperheen idylliä pönkittäville symboleille annettiin.

Patti tutki teksteissään oikeastaan samoja asioita, vain vähemmän graafisesti. Hän puhui varhaisilla levyillään seksistä, taiteilijuudesta, Jumalasta ja kuolemasta. Seksuaalisen vapautumisen vuosikymmen oli muokannut hänestäkin valppaan ja ajattelevan, ennakkoluulottoman ja estottoman taiteilijan. Runoilijan, joka osoitti kunniaa edeltäjilleen, mutta oli samalla täysin vakuuttunut siitä, ettei kaikkea vielä oltu sanottu. I don’t fuck much with the past, but I fuck plenty with the future.

IV Rakkaudesta

”Miehestä, josta oli tuleva aviopuolisoni, tahdon sanoa vain, että hän oli kuningas miesten joukossa ja muut miehet tunnustivat hänet.”

Patti5

Naismuusikoista kirjoitettujen tekstien yksi oire on se, kuinka niiden päähenkilöä määritellään usein miesten kautta. On toki totta, että jopa Patti Smith lähti New Yorkiin suurena haaveenaan jonkun (mies-)taiteilijan muusaksi päätyminen. Smithin kohdalla puhutaan Allen Lanierista, Bruce Springsteenistä, Robert Mapplethorpesta ja Fred Smithistä. Ensimmäinen antoi hänelle uskoa muusikon uraan, toinen hänen suurimman hittinsä (Because the Night vuonna 1978), kolmas tukea taiteilijana sekä sielunkumppanina ja neljäs suuren rakkauden.

Viidentenä suurena rakkautena on joskus pidetty Jim Morrisonia. Creem-lehteen hän kirjoitti An American Prayer -albumista runomuotoisen arvion, otsikolla ”American prayer (scream of the butterfly)”. Puoli vuotta arvion jälkeen Morrison kuoli kylpyammeeseen Pariisissa.

Puheita Smithistä aikansa suurena feministisenä ikonina on aika-ajoin kyseenalaistettu sillä, että hän vetäytyi 1980-luvun alussa musiikkimaailmasta käytännössä kokonaan mentyään avioon – ja pysyi onnellisena kotiäitinä aviomiehensä kuolemaan 1994 asti. Oliko avioliitto sielunsa myymistä instituutiolle, jota vastaan niin monet 1960- ja 1970-luvuilla harasivat? Menettikö rock-maailma omaehtoisen ja itsenäisesti toimivan taiteilijan perinteiselle perheonnelle? Kysymykset ovat turhia, sillä Patti oli, ja on, oman tiensä kulkija.

Se tie kulki pitkään yhtä matkaa Mapplethorpen kanssa. Kaksikko jakoi pitkään asunnon ja sängyn, rakasti toisiaan estotta ja osoitti tämän pysyttelemällä toistensa rinnalla silloinkin, kun Robert oli jo oppinut nauttivansa seksuaalisesti enemmän miesten seurasta ja Patti löytänyt elämänkumppaninsa MC5-kitaristi Fred Smithistä. Tällainen rakkaus saattoi perustua vain täydelliseen luottamukseen – sellaiseen, joka ei horjunut toisen uskottomuudesta, koska hädän keskellä toisen tiesi olevan tukena.

Avioliitto oli Pattille paitsi tapa juhlistaa hänen ja Fredin välistä pyhää suhdetta, myös tapa vetäytyä New Yorkin sotkuisista kuvioista ja omistaa elämänsä toiselle taideprojektille: omalle perheelle. Kun katsoo, mitä kaikkea Patti sai ennen ja jälkeen ”taukonsa” aikaan, on viidentoista vuoden mittainen ajanjakso Michiganissa aivan olennainen osa selitystä sille, miksi Patti yhä esiintyy.

Patti Smith Groupin viimeiseksi jäänyt albumi, Wave (1979), sai osakseen paljon parjausta. On totta, ettei se aina tuntunut yhtä inspiroituneelta kuin sitä edeltäneet kolme rock-musiikin klassikkoa. Sen teksteissä näkyy hellyttävällä tavalla se, kuinka Patti tuntui henkisesti jo olevan toisaalla. Ei tarvitse katsoa avauskappaletta, tulevalle aviomiehelle omistettua Frederickiä pidemmälle:

“Hi hi hey hey
Maybe I will come back some day now
But tonight on the wings of a dove
Up above to the land of love”

Fredistä Patti ei ole juuri puhunut. Olisiko hän puhunut Robertistakaan, ellei maailma olisi ollut hänestä niin loputtoman kiinnostunut, ja ellei hän olisi ollut tyytymätön Patricia Morrisroen vuonna 1995 julkaistuun Mapplethorpe-elämäkertaan?

V Kuolemasta

”Miksen kykene herättämään kuolleita kirjoittamalla? Tämä ajatus raastaa minua kaikkein syvimmin.”

Patti6

Ylläoleva kuva on Pattin ja Robertin viimeisestä kuvaussessiosta People Have the Power -singlen kantta varten kesällä 1987. Fred, jonka takkia Patti pitää kuvassa yllään, sanoi: ”En tiedä miten hän sen tekee, mutta kaikissa Robertin valokuvissa näytät täsmälleen häneltä”.

Pattista ei tullut aikansa Rimbaud’ta – ainakaan, jos kriteereinä ovat huumesekoilut ja nuorena lähteminen. Kun hän vain muutamia vuosia debyyttilevynsä jälkeen vetäytyi Fred Smithin kanssa Detroitiin, hyvästeli hän samalla maailman, joka olisi voinut niellä hänet sisäänsä. Tämä saattaa olla avain siihen, miksi hän on yhä, 66 vuoden iässä, muutakin kuin klassikoitaan veivaava reliikki.

Häntä ei lopulta kiinnostanut rock elämäntapana. Patti Smith Groupissa taide tuli ensin, ja siihen ei tarvittu päihteitä tai vilkasta kiertue-elämää.

Patti jäi, mutta monta hänen läheistään jäi matkan varrelle. Tavallaan kuolema tuntuu seuranneen Pattia koko hänen aikuiselämänsä ajan, lähtien siitä, kun hän Pariisissa käydessään törmäsi lehtiotsikkoon ”Brian Jones mort”. Vain hieman myöhemmin lähti Jimi Hendrix, joka oli ehtinyt klubin porttikongissa kertoa Pattille tulevaisuuden visioistaan. Niihin liittyi universaali, kaikille yhteinen kieli, joka kumpuaisi henkisestä yhteydestä. Tällä ajatuksella Patti leikitteli myöhemmin, ja puhui usein haastatteluissa Babelin tornista.

Robert kuoli AIDSin aiheuttamiin komplikaatioihin 9. maaliskuuta 1989. Paria vuotta aiemmin sama tauti vei hänen rakastettunsa, Samin. Andy Warhol menehtyi samana vuonna. Ihan kakaroita -kirjassaan Patti kertaa Robertin viimeiset hetket tavalla, johon kukaan muu tuskin kykenee. Heidän viimeiseksi yhteiseksi kuvakseen jäi otos, jossa Patti pitelee sylissään Jesse-tytärtään.

Viisi vuotta myöhemmin Patti menetti miehensä Fredin sydänkohtaukselle. Joitain kuukausia myöhemmin lähtivät hänen veljensä Todd ja Patti Smith Groupin kosketinsoittaja Richard Sohl.

Kuten niin usein, kuolemasta syntyi uutta elämää. Patti päätti ystäviensä Michael Stipen (R.E.M.) ja Allen Ginsbergin rohkaisemana palata musiikin pariin. Hän kiersi suurimman idolinsa, Bob Dylanin kanssa, ja äänitti Gone Again -nimisen albumin. Se oli omistettu niinikään Kurt Cobainille, joka riisti henkensä 5. huhtikuuta 1994, tasan seitsemän kuukautta ennen Fredin sydänkohtausta.

Kuolema kiertää Gone Againia, mutta sen sydämessä sykkii toivo. Kun Robert eli viimeisiä hetkiään, rukoili Patti tälle lähinnä turvallista matkaa seuraavaan kohteeseensa. Hän tiesi, että he tapaisivat vielä. Heidän tarinansa ei ole päättynyt, vaikka AIDS luhistutti toisen maallisen ruumiin. About A Boy -kappaleessaan Patti povaa sielunrauhaa myös Cobainille.

”From a chaos raging sweet
From the deep and dismal street
Toward another kind of peace
Toward the great emptiness”

Gone Againin jälkeen Patti on jatkanut uuden musiikin parissa. Vaikka tahti on Patti Smith Groupin vuosista hidastunut, ajavat häntä pohjimmiltaan samat motiivit kuin ennenkin. Hän on aina matkalla jonnekin, historian painolasti kevyenä harteillaan. Viimevuotisella Bangalla hän matkustaa uutta mannerta kohti, kantaen perässään, albumin viimeisenä kappaleena, kaunista kunnianosoitusta Neil Youngille. Kuka muu voisi versioida After The Gold Rushin ja saada sen näin täysin olemaan kaikkea muuta kuin cover: täydellinen etappi matkalle, joka toivottavasti jatkuu vielä pitkään.

Patti Smith and Her Band esiintyy Helsingin Musiikkitalossa 7.7. ja 9.7. sekä Tampere-talossa 8.7.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!