Kohti Flow Festivalia!

Vastakkainasettelun aika IV: The Knife

Kuvateksti.

The Knife. Matkalla metsään tai lähiöostarille.

Ruotsalainen elektroduo The Knife julkaisi keväällä mielipiteet jakaneen Shaking The Habitual -albumin. Osa yhtyeen tuotantoon tutustuneista odotti paluulevyltä jotain samaa kuin esimerkiksi kriitikoiden ylistämiltä Deep Cuts– (2003) ja Silent Shout -albumeilta (2006).

Mutta mitä he saivat? He saivat 90 minuuttisen pitkäsoiton, jolla yhtye pyristelee irti popmelodioista.

Kokoonpanoa ymmärtävä Samuli Knuuti ja sen outoiluun kyllästynyt Tuomas Kokko ottivat yhteen tarkoituksenaan selvittää, millä tavalla The Knifeen pitäisi oikein suhtautua.

* *

Tuomas Kokko (TK): The Knife ei ole lainkaan kiinnostava kokoonpano näin vuonna 2013. Keväällä ilmestynyt Shaking The Habitual -albumi oli viimeinen naula arkkuun minun ja yhtyeen välisessä suhteessa.

Samuli Knuuti (SK): Odotin, että olisit maininnut sanan ”tekotaiteellisuus” jo heti aluksi. Plussat siitä, ettet tehnyt niin. Olet siis aikaisemmin tykännyt The Knifesta?

TK: En maininnut ”tekotaiteellisuutta”, koska sillä ajaa helposti itsensä umpikujaan. Se on argumentti, jota on mahdotonta perustella.

Deep Cuts ja Silent Shout menivät minulta ohi silloin, kun ne ilmestyivät. Muutama vuosi sitten yritin kuitenkin kuunnella niitä sinnikäästi, mutta minusta ei koskaan tullut The Knife -fania. Musiikin kylmässä elektronisuudessa on periaatteessa jotain kiehtovaa, mutta käytännössä The Knifen suoranainen rakastaminen on vaikeaa, ehkä mahdotontakin. Shaking The Habitual meni vain liian pitkälle.

SK: Brittiläisellä Loaded-lehdellä oli 1990-luvun kultakautenaan tapana kirjoittaa kanteen ”for men who should know better”. The Knifen olisi samalla logiikalla pitänyt laittaa levyjensä kanteen: ”Warning: we have ideas above our station”. Mutta siis: minusta pop tarvitsee vittumaisia ja vittupäisiä bändejä. Sellaisia, jotka eivät vain tyydy kirjoittamaan viikonlopun huumasta, seksistä ja seksistä viikonloppuna.

TK: No, joku varoitusteksti olisi ollut paikallaan Shaking The Habitualin kannessa. Onko se sitten sinun mielestäsi looginen jatkumo Deep Cutsille ja Silent Shoutille?

SK: Jos olen rehellinen, en ole vielä täysin päässyt sisälle Shaking The Habitualiin.

TK: Toisin sanoen pidät siitä mielenilmauksena, mutta et välttämättä albumina?

SK: Siinä on hienoja hetkiä ja huonoja hetkiä, mutta ei mitään, joka pysäyttäisi kellon tai pörhistäisi korvia Sonyn neukkarissa.

TK: Minusta se on ylipitkä, suorastaan tylsä levy. Sen kuunteleminen tuntuu enemmän suoritukselta kuin nautittavalta musiikilliselta kokemukselta.

SK: En sano, että olet väärässä.

TK: Eli myönnän siis rivien välissä, etten itsekään ole niin sanotusti päässyt sisälle levyyn. Enkä taida koskaan päästäkään. Ei minulla ole sellaista pakkomiellettä, että jokainen kuunteluun päätyvä albumi pitäisi saada täydellisesti haltuun, mutta The Knifella on niin luotaantyöntäviä, hermostuttavia elementtejä musiikissaan, ettei kuuntelemisesta tule mitään.

SK: Siis mielipiteet ovat aina vastaansanomattomia muutenkin, mutta Shaking The Habitual on aika pirullinen albumi. Ja sellaisia aina tarvitaan. Radioheadin Kid A:kin runtattiin vuonna 2000, muun muassa Drowned In Sound antoi sille 4/10.

TK: Tuota en tiennytkään. Luulin, että Kid A olisi aina nauttinut kriitikoiden arvostuksesta. Vaikkakin muistelen, että sitä olisi kritisoitu jossain demomaisuudesta.

SK: The Knifen pelastaa se, että sisaruskaksikko on jo osoittanut kykenevänsä loistaviin popmelodioihin. Niistähän on väläyksiä myös Shaking The Habitualilla.

TK: Jos jatkaa Kid A -vertausta, niin se jätti odottamaan jännityksensekaisella mielenkiinnolla, mitä yhtye tekee seuraavaksi. Shaking The Habitual on minun korviini vain musiikillinen kuilu, jonne sisaruskaksikko on hypännyt.

SK: Musiikkihan on näennäisesti ”helppo” taiteenmuoto. Romaanin lukeminen vaatii keskittymistä, mutta 50 minuuttia kestävän levyn kuunteleminen vaatii aina vain 50 minuuttia. Shaking The Habitualin Raging Lung on minusta hieno popbiisi. Ja Stay Out Here myös.

TK: Shaking The Habitualin 96 minuuttia ovat pitkät 96 minuuttia.

SK: No, niistä 96 minuutista voi minusta suoraan vähentää ne 20 minuuttia, jotka tuhrautuvat Old Dreams Waiting To Be Realizediin.

TK: Mikä se levyä ennakoinut Full Of Fire -sinkku on oikein olevinaan?

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

SK: Minusta olisi ollut järjettömän hienoa, jos The Knife olisi julkaissut täydellisen popsinglen comeback-singlenä.

TK: Niin minustakin.

SK: Full Of Fire ei tietenkään ole sellainen kappale. Mutta se monella tavalla rikkoo popsinglen kaavoja, koska siinä on hienoja jaksoja, ja se vie kuulijansa matkalle. Klassinen popsinglehän tavallaan kertoo jo kaiken ensimmäisellä minuutillaan.

TK: Mutta ainakin se antaa todenmukaisen kuvan Shaking The Habitualista. Tarkoitan, ettei kukaan voinut odottaa poplevyä.

SK: No, pointtihan The Knifen suhteen on se, ettemme voi tietää mitä odotamme. Jos ne olisivat mukana seuraavalla Rihanna-levyllä, sekään ei olisi sinänsä ylläri.

TK: Se olisi kyllä upeaa.

SK: Minusta Silent Shout on 2000-luvun parhaita popalbumeita tähän mennessä. Ja kun sanon ”popalbumeita”, tarkoitan ”albumeita”. Popissa on tärkeätä se, että osoittaa kykenevänsä perusmatskuun ja sitten osaa ylittää sen.

TK: Entä Tomorrow, In A Year? Tunnustan, etten ole sitä edes kuunnellut, koska sen konsepti kuulostaa niin luotaantyöntävältä. Siis Spinal Tapilta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

SK: Myönnän: Tomorrow, In A Year oli ihan kauhea. Aivan hirveä levy. Sitä kuunnellessa tuli mieleen, että olisi minulla parempaakin tekemistä – kuten skalpeerata itseni juustohöylällä.

Mutta toisaalta: jos tekee oopperan, miksi ei sitten tuollaista sitten. Mielelläni esittäisin sen Paavo Arhinmäelle. ”I saw your opera. I was glued to my seat. Otherwise I would have left.”

TK: Kun The Knifesta näin keskustelee, tulee sellainen olo, että ymmärtäisin kokoonpanoa ja sen tekemisiä aikaisempaa paremmin.

Olitko muuten Flow’ssa 2009? Karin Dreijer esiintyi siellä Fever Rayna. Minä lähdin kesken keikan grillijonon kautta kotiin, koska olin kyllästyä kuoliaaksi.

SK: En ollut tuolloin Flow’ssa. Ja Fever Ray -levy on ehkä hieman kesy. Vähän samalla tavalla kuin Karinin Röyksopp-kollaboraatio on liian kiltti, vaikka hieno biisi onkin. Kuin laittaisivat kehitysvammaiselle rusetin kaulaan.

Minusta The Knifessa on hienoa se, että ne ovat tavallaan post-punkin lapsia 30 vuotta liian myöhään. Niiden oikeita aikalaisia ovat esim Siouxsie, Magazine, Pil, Psychic TV ja niin edelleen.

TK: En ole jostain syystä koskaan ajatellut The Knifen mahdollista hengenheimolaisuutta noihin mainitsemiisi nimiin.

SK: Ne ovat taidekoulun kasvatteja, joilla on punkan alla pino Motown- tai Rihanna-levyjä, ja tavallaan haluavat toisintaa niitä ja taas toisaalta näyttää niille keskaria.

TK: Minulle sisarusduo on aina näyttäytynyt selkeästi 2000-lukulaisena kokoonpanona, joka on toki musiikillisesti velkaa menneille vuosikymmenille, mutta kaikista eniten Briteissä tehdylle äkkiväärälle elektrolle. Jotainhan se kertoo The Knifesta, etten näin heittämällä keksi mitään selkeää vertailukohtaa, genren tai musiikillisen ilmiön vain.

SK: The Knifessa on hienoa myös se, että ne vituttavat kuulijaa. Harva uskaltaa tehdä niin enää.

TK: Tuo on totta. Harva uskaltaa tehdä vituttavia levyjä. The Knife, Lou Reed ja Metallica – nuo uskaliaat, joilla on pokkaa tehdä vituttavia levyjä.

SK: Juu, Lulu on tämän surullisen vuosituhannen tärkeimpiä levyjä. Ei todellakaan parhaita, mutta tärkeimpiä.

Kun Simple Minds esiintyi Kulttuuritalossa 2. huhtikuuta 2006, niillä oli muuten sisääntulomusana Silent Shout. Keikka oli hyvä, mutta sisääntulo hieno.

TK: We Share Our Mothers’ Health on kieltämättä sellainen kappale, että sen soidessa baarissa ikään kuin havahtuu hereille ja alkaa kysellä vierustovereiltaan: ”Mikä tää on? Mikä tää bändi on?” Siinä mielessä siis vaikuttava kappale.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

SK: Shaking The Habitual on hetkien albumi siinä missä Silent Shout oli kokonaisuus.

TK: Kuuntelin Silent Shoutia viimeksi tänään, mutta pitää antaa sille vielä uusi mahdollisuus lähipäivinä.

SK: Jos rehellisiä ollaan, minusta Shaking The Habitual ei ole kovin hyvä levy. Mutta maailma on parempi tällaisena, kun tietää, että Dreijerit ovat jossain siellä ulkona tekemässä asioita, joita niiden ei pitäisi.

TK: Että on parempi mennä rehellisesti metsään kuin pelata varman päälle?

SK: Juuri niin. Ja kun se metsä ei edes ole metsä, vaan lähiöostari yleensä.

TK: Jaan tuon näkemyksen. The Knife on vain liian syvällä jo. Metsässä tai lähiöostarilla.

SK: Jos The Knife tekee tästä lähtien uusia oopperoita sun muita sivuprojekteja, ne ovat hukanneet mahdollisuutensa.

TK: Minä rakastuisin The Knifeen, jos ne seuraavaksi ja mahdollisimman pian, tekisivät sen täydellisen poplevyn. Siis sellaisen The Knife -henkisen täydellisen poplevyn.

SK: Olen tasan samaa mieltä. Shaking The Habitual on minusta siirtymällinen levy.

Pet Shop Boysin Neil Tennant on pophistorian paras sanoittaja juuri siksi, koska se tajuaa popbiisin tradition ja sotkee sitä. Eli siis pitää hallita jokin ennen kuin voi uskottavasti alkaa murtaa traditiota.

TK: Juuri niin. Tuo pätee kaikessa muussakin, ei vain popmusiikissa.

Lopputulos: Tasapeli! The Knife on kiinnostava kokoonpano 1 – The Knife on kuolettavan tylsä 1.

The Knife esiintyy Flow-festivaalin avajaiskonsertissa keskiviikkona 7. elokuuta.