Vastakkainasettelun aika III: Elbow vs. The National

Elbow saa Hannu Linkolan sydämen väpättämään.

Elbow’lla ja The Nationalilla on paljon yhteistä. Molemmat ovat tavattoman hienoja yhtyeitä, joiden ansiosta maailma on monta klassikkotason kappaletta rikkaampi. Kummallakin on takanaan pitkä ja ansiokas ura, joka kohosi kaupalliseen kliimaksiinsa vasta neljännen albumin kohdalla. Yhtyeiden viimeisimmät, viidennet, levyt ovat monen mielestä heidän parhaansa.

Lisäksi kumpikin orkesteri saapuu Ruisrockiin, The National suomalaisten vanhana tuttuna, Elbow uutena ja äärimmäisen odotettuna vieraana.

The National saa Oskari Onnisen sisuskalut suhisemaan.

Orkesterit myös eroavat toisistaan. National esiintyy Ruisrockissa perjantaina, Elbow lauantaina. Ne, jotka pääsevät paikalle vain toisena päivänä, ovat vaikean valinnan edessä: kumpaan rahat kannattaa sijoittaa? Tilanteen ratkaisemiseksi orkesterit kutsuttiin kaksintaisteluun Nuorgamin kylänraitille. Katsaus yhtyeiden perimmäiseen olemukseen kertokoon valintatilanteeseen joutuneelle, kumman ilmaisu ja tunnelma ovat lähempänä omaa mielenmaisemaa.

Argumenttien kilvassa kyynärpäällä sohii Hannu Linkola, kansallisrintamaa edustaa Oskari Onninen. Voita väliin levittää päätuomarin ominaisuudessa Samuli Knuuti, mies jonka uskollisen ystävyyden kumpikin orkesteri on lunastanut.

Erä 1: Diskografia

Hannu Linkola: Levyn tekeminen on nykyään helppoa. Niinpä markkinoilta löytyy läjäpäin kiekkoja, joilla on kiinnostava soundi, mutta onneton kappalemateriaali, ja vielä enemmän levyjä, joiden soundissakaan ei ole näkemystä. Siksi on helppo arvostaa yhtyettä, jolla oli aikoinaan malttia hioutua valmiiksi ennen ensimmäistäkään levyä. Elbow’n diskografia kielii huolellisuudesta. Jos yhtyeen onnistumistarkkuutta mallintaa diagrammina, voi käyrään ilmestyvän v:n aihion tulkita korkeintaan sävyvaihteluksi ikimuistoisen ja hyvän välillä. Tällä hetkellä suunta on hieman täydellisestä ylöspäin. Myyntimenestykseksi osoittautunut Seldom Seen Kid (2008) toi yhtyeen ilmaisuun tuoreita vivahteita ja harras tulokas Built a Rocket Boys! paljastui klassikoksi jo syntyessään. Kun listaa täydennetään yhdellä kaikkien aikojen esikoisalbumeista (Asleep in the Back, 2001), on orkesteri ylisanansa ansainnut. Huono yhtye tekee huonoja levyjä, hyvä yhtye hyviä. Elbow’n laaduntarkkailulinjastolla ei ole nukuttu silmäystäkään.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Elbow – Red (Asleep in the Back, 2001)

Oskari Onninen: Ensimmäinen ep on harvoin paras. Ensimmäinen albumikaan on harvoin paras. Ensimmäisestä demosta puhumattakaan. The National on kypsynyt perinteisesti. Bändin ensimmäinen klassikkotason albumi oli sen kolmas, vuonna 2005 ilmestynyt Alligator. Sitä edeltäneet The National ja Sad Songs for Dirty Lovers sisälsivät korkeintaan viitteitä tulevasta, ja vuoden 2004 Cherry Tree EP jo pieniä annoksia loistavuutta About Today -biisin muodossa. Mutta mitä tulee albumijulkaisuihin, Alligatorin jälkeen The National ei ole saanut aikaiseksi yhden yhtä kauneusvirhettä. Bändin viimeisen viiden vuoden laatutason näkee jo siitä, ettei yleistä konsensusta parhaasta albumista ole. Niin paljon kuin Elbow’ta arvostankin, en voi hyvällä tahdollakaan väittää, että se – tai juuri mikään muukaan yhtye – olisi pystynyt samanlaiseen värisuoraan 2000-luvulla.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
The National – Baby We’ll Be Fine (Alligator, 2005)

Samuli Knuuti: Asetelma on sikäli epäreilu, että Elbow pääsi studioon vasta vuosikymmenen epäonnen, turhien toiveiden ja pään seinään iskemisen jälkeen. Niinpä Asleep in yhe Back oli jo synnytyslaitokselta palatessaan täydellinen kuin – todellakin, takapenkille nukahtanut vauva – kun taas Nationalin ensiaskelissa oli sympaattisen mutta helposti sivuutettavan harrastusprojektin makua. (Jos Amerikassa pelattaisiin sählyä, The Nationalia ei ehkä koskaan olisi syntynytkään). The Nationalin viimeinen albumikolmikko on toki huima, mutta Elbow nappaa tämän erän kyynärpään mitalla, koska sen ainoa himmeä hetki on ”vain” ihan kelvollinen Leaders of the Free World (2005).

Tilanne: Elbow 1 – The National 0

Erä 2: Yhtyeen syvin olemus

HL: Rockmaailmassa nenäkkäät ja julkeat pääsevät pinnalle varmemmin kuin maltilliset ja harkitsevat. Onneksi pinnalla käy kova tuuli. Se jättää jäljelle ne yhtyeet, joiden ilmaisua kantavat kestävämmät hyveet. Elbow’n avainsanoja ovat kypsyys ja rauhallisuus. Yhtyeen levyt ja kappaleet ovat hitaasti aukeavia taideteoksia, joiden jokainen osa tuntuu perustellulta. Tunnelma on usein lähes pysähtynyt ja niin pitää olla kuulijankin. Vasta silloin löytyy orkesterin lopullinen ilmavuus, sovitusten taiten laadittu nerokkuus, sävelten pohjimmainen kauneus. Orkesteri on tehnyt ilmaisustaan pienen saarekkeen, jonne kantautuvat brittiläisen musiikkiperimän etäisimmät soinnit, mutta jossa maailman hälyt eivät estä yhtyettä rakentamasta yhä syvempiä ja hienompia kuvaelmia. Tietyssä eristyneisyydessäänkään Elbow ei tunnu etäiseltä tai luoksepääsemättömältä. Yhtye on ylevä ja uljas, mutta samalla kuin vanha kaveri, jonka kanssa voisi suoria koko illaksi baariin. Tuona iltana kaulailtaisiin paljon.

http://www.youtube.com/watch?v=_rk34FV_WyU
Elbow – Birds (Build a Rocket Boys!, 2011)

OO: The National on Brooklynista. Se kuuluu bändin musiikissa täysin – ei tosin siinä mielessä, että se heijastelisi aikansa trendejä, kuten brooklynilaisbändeillä on tapana. Sen sijaan The Nationalissa soi lyriikkapainotteisen amerikkalaisrockin perinne aina Bruce Springsteenistä Lambchopiin, ja urbaania mielenmaisemaa heijastelevat tekstit pohjaavat nimenomaan amerikkalaiseen kulttuurikenttään. Samalla bändin tekstit ovat kasvaneet nyt jo nelikymppisen Matt Berningerin mukana. Hänen teksteissään on aina kuulunut aikuistumiseen liittyvä nostalgia: ajat kaksikymppisenä ovat ohitse. Toisaalta bändi on ollut rivien välissä myös huomattavan poliittinen, kuten Mr. November tai Squalor Victoria osoittavat. Keskeisin Nationalin tuntomerkki on kuitenkin kappaleiden eleettömyys, joka saa ne kestämään kuuntelua loputtomiin. Biisien koukut eivät tee itsestään numeroa, eikä bändin levyistä yksikään aukea heti, mutta niin vain niiden tummasävyinen metropolimelankolia jaksaa koskettaa vielä vuosienkin intensiivisen suhteen jälkeen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
The National – Anyone’s Ghost (High Violet, 2010)

SK: Kuten argumentoijamme ansiokkaasti jo esittelivät, ottelu Elbow’n ja The Nationalin kesken on matsi englantilaisen ja amerikkalaisen indieperinteen välillä. Elbow’n kaverit ovat ulkoiselta hahmoltaan selkeästi ladeja, mutta mikään heidän habituksessaan tai käytöksessään ei vihjaa englantilaisen jäbäkulttuurin negatiivisiin puoliin: aggressiivisuuteen, machismoon, ignoranttiuteen. ”Natikan” heput taas voi kuvitella paperbackeineen lähibaariin hipelöimään etikettiä irti Samuel Adamsin lagerista ja katsomaan hajamielisesti äänettömällä pyörivää baseballia. Tämä ero kuvastuu myös teksteissä, sillä Elbow on liikuttavan suora, kun taas The National kiehtovan samea. Pinnan voisi antaa kummalle hyvänsä, mutta menköön Nationalille sen takia, etteivät yhtyeen tekstit tyhjene kymmenellekään kuulemalla. Ja pelkään pahoin, että Elbow’n jätkien puheesta voisi olla vaikeampi saada selvää. Plus että Nationalin seurueessa saisi varmasti helpommin naisia. Mikä ei nyt sinänsä ole niin tärkeätä. Ei lainkaan.

Tilanne: Elbow 1 – The National 1

Erä 3: Keulahahmo

HL: Guy Garvey pärjäisi varmasti ilman keulakuvan roolia, mutta Elbow ei pärjäisi ilman häntä keulakuvanaan. Miehestä on lähtöisin yhtyeen leimallisin tuntomerkki, hauras ja riipaiseva tenori, joka välittää niin olemisen tuskaa kuin uskonnollista hurmostakin. Garvey ottaa tilansa kuiskaamalla, mutta halutessaan hän kasvattaa laulunsa vuolaaksi virraksi, josta tunne ei lopu koskaan. Laulun alta paljastuvat sanat: tunnustukselliset kuvaelmat, joita onnistuneet metaforat maustavat. Garvey ei suostu ironisoimaan, vaikka ei ole vapaa brittiläisestä pisteliäisyydestäkään. Hänen tekstinsä tulevat lähelle, ne ovat kuin lohduttava taputus olkapäälle. Niissä on empatiaa, myötäelämistä ja sijaiskärsijyyttä, heikon puolelle asettuvaa poliittista virettä. Ja rivien takaa paistaa hatara aurinko. Sanojensa rinnalla Garvey esiintyy sellaisena kuin on. Hieman pulskana, charmantisti boheemina hahmona, joka voisi vaikkapa ajaa taksia, ellei rock olisi pelastanut häntä tavanomaisuudelta. Ja hän rockia.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Elbow – One Day Like This (The Seldom Seen Kid, 2008)

OO: The Nationalin urbaanissa intellektualismissa on yksi esteettinen särö. Ja se särö eli solisti Matt Berninger nostaa yhtyeen kirkkaasti kollegoidensa yläpuolelle tekemällä kirjallisesta vaarallista. Vaikka The National on lähtökohtaisesti viimeisen päälle tyylikäs yhtye, Berningerin darrapartainen ja viinipöhnäinen habitus tuo siihen juuri tarvittavat 12 senttilitraa dekadenssia. Keikoilla mies karjuu ja kiipeilee yleisön seassa. Vaikkei sitä tyyppibrooklynilaisesta preesensistä heti uskoisi, Berningerissä on enemmän rocktähteä kuin monessa oikeassa rocktähdessä. Mikä tärkeintä, ulkoisten avujen ja esiintymistavan lisäksi myös sisäinen puoli on kunnossa. Berninger on tekstittäjänä älykäs ja monitasoinen, ja hänen maagisilla taajuuksilla väräjävä baritoninsa on selkein Nationalin musiikkia määrittävä tekijä. Nämäkin molemmat elementtejä, joista useimpien yhtyeiden keulakuvilla ei ole kumpaakaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
The National – Mr. November (Alligator, 2005) (live, Brooklyn Academy of Music)

SK: Olen pahoillani, mutta tässä on lumierän makua. Niin paljon kuin ”Natikan” musiikkia olenkin rakastanut ja kaksi kertaa yhtyeen keikallakin nähnyt, en suoraan sanoen muista miltä Matt Berninger näyttää. Hän voisi ryöstää kotimatkalla laukkuni bändinsä T-paita yllä, mutta en silti osaisi kertoa poliisille muuta kuin että, rosmolla oli The Nationalin paita yllään. Matt on hieno laulaja ja tekstittäjä, mutta keulahahmoksi hänestä ei näillä eväillä ole. Guy Garvey ei kovin paljon filmaattisempi ole, mutta ainakin hän on seissyt Q-lehden kannessa kotka olkapäällään, ja se on aika kova juttu se.

Tilanne: Elbow 2 – The National 1

Erä 4: Volyymitaso

HL: Kun kirjoitan tätä, aamu herää venytellen. Elbow soi hiljaisella stereoissani ja osoittaa samalla yhden erityispiirteensä: orkesterin musiikille on mahdotonta löytää oikeaa kuunteluvolyymiä – ja juuri siksi se on erityisen tenhoavaa. Yhtye karttaa mukavuutta ja kompressointia. Se rakastaa pieniä kudelmia, jotka räjähtävät massiiviseksi ryöpyksi tunnetilan sitä vaatiessa. Vaikka hiljainen kuuntelu leikkaa yhtyeen lakikorkeudesta muutaman mitan pois, se auttaa löytämään yhtyeen varsinaisen selkärangan. Orkesteria on määritelty lähes kaikkien aikalaistensa tavoin kitaroiden kautta, mutta äänivallit ovat sittenkin vain kuorrutusta varsinaisen sydämen ympärillä. Jopa laajat kosketinmatot ja Garveyn laulu tuntuvat kumartavan musiikin ydinelementille. Kappaleiden iskevyys, pehmeys, keinunta – mikään näistä ei olisi mahdollista ilman läpeensä virheettömiä bassoraitoja. Kun nämä tekstuurit lopulta huomaa, alkaa väistämättä ihmetellä, miksei Elbow’ta pidetä sen enempää bassorockbändinä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Elbow – Forget Myself (Leaders of the Free World, 2005)

OO: Kun kirjoitan tätä, on yö. The National soi hiljaisella stereoissani ja osoittaa samalla yhden erityispiirteensä: se kuulostaa uskomattoman hyvältä myös hiljaisella. Harvemmin Nationalia kuunnellessa tulee edes mieleen kääntää volyymipötikkää ääriasentoon. Bändin määräävin elementti on sen kappaleiden välittämä raukea mielentila, johon on helppo päästä sisälle, kun musiikki soi hiljaa. Kun äänenvoimakkuutta lisää, Bryan Devendorfin oivaltavan epäkeskojen rumpukomppien ja Berningerin äänen muodostamista seasta alkaa löytyä loputtomasti vivahteita. Nationalin sovituksiin olennaisesti kuuluvien jousien ja torvien sijaan bändin musiikin tärkeimmät häivähdykset ovat Dessnerin veljesten Brycen ja Aaronin kitarat, jotka on miksattu juuri niin alas, ettei niihin meinaa kiinnittää huomiota. Kun kitaratekstuurit lopulta huomaa, alkaa väistämättä ihmetellä, miksei The Nationalia pidetä sen enempää kitararockbändinä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
The National – Terrible Love (High Violet, 2010)

SK: Tämä on kiinnostava osio, sillä Elbow ja The National ovat selvästi matkalla ristikkäisiin suuntiin. Siinä missä Elbow’n Build a Rocket Boys! on suorastaan sakraalinen ja hymnaalinen levy, täynnä katedraalien hiljaisuutta ja ällistystä, The Nationalin High Violet on jo bussissa matkalla stadionille. Niin viettelevä kuin The Nationalin soundi juovuttavimmillaan voikin olla, annan tässäkin kategoriassa ääneni Elbow’lle, jonka taita hallita äänitilaa tuo mieleen Peter Gabrielin (jos tämä ei olisi kavunnut sisään omaan anukseensa). Ihailtavaa on myös Elbow’n kappaleiden skaala Coldplay-henkisistä stadionballadeista kiliseviin sarkasmiodysseioihin.

Tilanne: Elbow 3 – The National 1

Jatkoaika: Bonusmateriaali

HL: Elbow’n musiikkia voi kuluttaa sieltä täältä näykkien, parhaat kappaleet poimien. Tai sitten yhtyeestä voi nauttia kokonaisvaltaisena taideteoksena, jonka jokainen osatekijä on olennainen. Vaikka levyt rakentuvat kokonaisuuden ehdoilla, ovat myös kokonaisuudesta erilleen hakatut kappaleet ensiluokkaisia osoituksia yhtyeen luovuudesta. Elbow’sta saa terävän ja kiinnostavan kuvan, vaikka kuuntelisi vain b-puolia ja muita levyjen ulkopuolelle jääneitä kappaleita. Usein ne ovat jonkin kokonaisuuden osan hahmotelmia, monella tavoin mielikuvituksellisia teoksia. Tai sitten mukana on ripaus huumoria, luovuuden iloisempaa puolta. Brittipopin historiasta toimintafilosofiaansa ammentavan yhtyeen arvon mukaisesti Elbow panostaa b-puoliin edelleen. Sen singlet ovat pieniä varjokuvia vieressään seisovasta albumista – rosoisia, huojuvia, mutta palkitsevia. Kerättävää ja etsittävää riittää, sillä levyjen ulkopuolelle on jäänyt lähemmäs 100 laulua. Lähes jokainen niistä on palkinto löytäjälleen.

http://youtu.be/xUYjV6faOJ4
Elbow – Hotel Istanbul (Grounds for Divorce -single, 2008)

OO: Myönnän aluksi sen, että olen albumipuristi. Keskeisin musiikinkulutusformaattini on se noin kymmenen kappaleen annos, aina kuunneltuna samassa järjestyksessä ja kokonaisuutena. Tartun yksittäiseen biisiin keskeltä levyä vain hyvin harvoin. Väitän, että tämän vuoksi minun on ollut niin helppo kiintyä The Nationaliin. Vaikka bändin kaikki biisit toimisivat myös täysin satunnaisesti järjestettyinä – varsinkin, kun Alligator, Boxer ja High Violet ovat tyylillisesti täysin yhtenäisiä – ne avautuvat nimenomaan albumeina. Siitäkin huolimatta, että jokaiselta yhtyeen kolmelta uusimmalta levyltä löytyy yksi kappale (Mr. November, Fake Empire ja Bloodbuzz Ohio), jota voi sopivan herkässä tilassa hehkuttaa universumin kauneimmaksi. B-puolia National on läiskinyt bonus- ja ep-levyille. Lähtökohtaisesti nämä kappaleet ovat ylijäämää ja bonussälää, joita ilman pärjää muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta (Exile Vilify ja About Todayn liveversio etunenässä) fanikin. Mieluummin toki näin päin kuin siten, että joutuisi harmittelemaan albumeilta puuttuvia ässäbiisejä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
The National – About Today (Live, 2008)

SK: Maidon ja hunajan maassa täytyy aina syödä lautanen tyhjäksi, ja siksi jenkkibändien b-puolet ja bonusraidat ovat yleensä silkkoja tähteitä. Englannissa puolestaan on totuttu jo perunanälänhädän päivistä siihen, että toisinaan toiseksi paras on parasta mitä voi saada ja ettei sellaista roskakoria olekaan, josta ei voisi teoriassa tiaraa löytää. Pinna siis Elbow’lle.

Lopputulos: Elbow 4 – The National 1