Valiuminpunaiset unelmat – Karen Carpenterin ihana, kamala maailma

”Such a feelin’s comin’ over me
There is wonder in ’most ev’ry thing I see
Not a cloud in the sky, got the sun in my eyes
And I won’t be surprised if it’s a dream”

Nostalgiaa, Mikki-hiiren korvia ja Disneylandia, pilvettömiä taivaita, laksatiiveja, ristipistotöitä, barbituraatteja, miljoonahittejä, lähiöiden identtisiä pastellitaloja, oksennuslääkkeitä, ja loputtomia I Love Lucy -uusintoja…. Nuorgam esittelee Karen Carpenterin ja The Carpentersin ihanan, kamalan maailman.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Tasan 30 vuotta sitten, 4.2.1983, Karen Carpenter heräsi vanhempiensa kodista, tassutteli hiljaa alakertaan, laittoi kahvin tippumaan ja palasi takaisin omaan huoneeseensa pukeutumaan. Parikymmentä minuuttia myöhemmin Karenin äiti, Agnes, löysi tämän lyyhistyneenä vaatekomeron lattialta. Ambulanssi hälytettiin, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Kuolinsyy oli anoreksia nervosan aiheuttamat komplikaatiot; vuosia kaltoin kohdeltu sydän vain petti lopulta.

Karen kuoli, mutta The Carpentersin musiikki ei. Samalla tavoin kuin vaikkapa Marilyn Monroe, on Carpenters malliesimerkki kuinka tähtien ja artistien elämät vaikuttavat kokemukseemme heidän taiteestaan. Karenin tapauksessa on melkein mahdotonta erottaa lauluja ja laulajan elämää.

Levytykset, jotka oli aikanaan luokiteltu hissimusiikiksi, noloksi soft-rockiksi äideille, soivat nyt tummemmissa sävyissä. Jopa julkaisuvuotenaan hääkakun imelältä kuulostanut rakkauslaulu We’ve Only Just Begun muuttui Karenin kuoleman jälkeen surumielisen melankoliseksi balladiksi, ikään kuin sen laulaja olisi koko ajan tiennyt salaa kohtalonsa.

”And when the evening comes
we smile
So much of life ahead
We’ll find a place
where there’s room to grow
And yes, we’ve just begun”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Carpenters säilyisi ikuisesti relevanttina jo pelkästään Karen Carpenterin äänen takia, mutta sen lisäksi on myös olemassa Karenin myytti. Vuosien aikana hän on muuttunut popin kollektiivisessa tietoudessa joka äidin unelmaminiästä monimutkaisemmaksi ja häiriintyneemmäksi hahmoksi.

Teokset, kuten Sonic Youthin Tunic tai Todd Haynesin ansiokas, pelkästään barbie-nukeilla näytelty elämänkerta-elokuva Superstar: The Karen Carpenter Story, ovat yrittäneet valottaa laulajan salaista, sisäistä minää – naista, jonka elämä oli niin selvästi ristiriidassa Carpentersin pepsodent-imagon kanssa.

Karen on popin Laura Palmer; täydellinen amerikkalainen tyttö, jolla oli salaisuuksia. Ja jos Karenin tarinasta tehdään vielä yksi elokuva, ehdotan, että sen ohjaa David Lynch.

”Dreaming, dreaming of a girl like me
Hey what are you waiting for?
Feeding, feeding me
I feel like I’m disappearing
Getting smaller every day
But I look in the mirror
And I’m bigger in every way”
(Sonic Youth – Tunic)

Randy L. Schmidtin seikkaperäisessä elämänkerrassa Little Girl Blue Carpenterit kuvataan klassisena dysfunktionaalisena perheenä, jossa toinen lahjakkaista lapsista on nostettu jalustalle toisen kustannuksella.

Amerikkalainen tyttö

Richard (s. 15. lokakuuta 1946) ja Karen (s. 2. maaliskuuta 1950) olivat Agnes ja Harold Carpenterin ainoat lapset. Perheen matriarkka Agnes oli dominoiva, omistushaluinen ja melkeinpä pakkomielteisen siisti, isä Harold rakastava, mutta pehmeä ja vaimonsa varjoon jäävä. Paria yhdisti periamerikkalaiset arvot; kova työnteko, puhdas koti ja huolellisesti hoidettu pihamaa.

Jo varhaisesta iästä lähtien osoitti Richard harvinaista musiikillista lahjakkuutta; pianotunnit hän aloitti 8-vuotiaana. Ensimmäisen bändinsä Richard perusti 15-vuotiaana. Vuonna 1963 Carpenterin perhe muutti Connecticutista Downeyn pikkukaupunkiin Los Angelesiin, missä Richardilla olisi paremmat mahdollisuudet menestyä tulevalla muusikonurallaan.

Urheilullisempi Karen alkoi veljensä esimerkkiä seuraten harrastaa myös musiikkia ja saatuaan rumpusetin lahjakas kehittyi taitavaksi rumpaliksi. Vanhemmat tukivat lastensa musiikillisia taipumuksia kunnianhimoisesti. Perheessä oli aina kuitenkin vain yksi tähti; Richard.

Richard Carpenter Trio ja Spectrum -nimien alla sisarukset hakivat soundiaan, keikkailivat ja levyttivätkin muutamalle pikku-yhtiölle, ilman menestystä. Muutos alkoi tapahtua kun Karen löysi puolivahingossa ”äänensä” 16-vuotiaana, ja painostettuna suostui rumpujen soiton lisäksi laulamaan yhtyeessä. Richardin rakkaus jazziin, klassiseen ja Beach Boysin kaltaisiin laulu-yhtyeisiin määritteli yhtyeen ohjelmistoa, mutta aiheutti myös hämmennystä. Bändin soundi ei ollut selkeästi moderni tai vaihtoehtoisesti pelkästään easy-listening; jazzahtavat vaikutteet saivat levy-yhtiöiden edustajat pudistelemaan päitänsä.

Erinäisten varaslähtöjen jälkeen Richard ja Karen solmivat vihdoin kunnollisen levytys-sopimuksen A&M -yhtiön kanssa vuonna 1968. Herb Albertin vetämä A&M tunnetiin ”artistin levy-yhtiönä”, jossa eri laulajien ja bändien annettiin kokeilla ja hakea vapaasti omaa juttuaan. Myöskään Carpentersien tyyliin ei kummemmin kajottu. Richard oli luonut yhtyeelle soundin, jossa yhdistyivät Karenin upea ääni, monimutkaiset, päällekkäin äänitetyt tiukat lauluharmoniat, hienostuneet sovitukset, ja Richardin valitsema ja osittain kirjoittama materiaali.

Karen piti itseään vielä tässäkin vaiheessa ensisijaisesti rumpalina. Herb Albert oli kiinnittänyt duon Karenin äänen takia, mutta perhepiirissä Richard oli edelleen perheen ainoa vakavasti otettava muusikko. Äitinsä tapaan myös Karen palvoi isoveljeään ja piti duon etenemistä pelkästään Richardin ansiona. Eräs Karenin lahja veljelleen oli ristipistotyö, johon oli kirjottu paljonpuhuva teksti ”There is no KC without RC”.

Ensimmäinen levy Offering (1969) oli vielä sormiharjoittelua, mutta toiselle albumille levytetty, radikaalisti uudelleen sovitettu versio Burt Bacharachin ja Hal Davisin (They Long To be) Close To You -kappaleesta kiteytti yleisölle mistä Carpentersista oli kysymys. Richard oli sovituksellaan muuttanut laahaavan balladin kaupallisemmaksi, melkein mainos-jinglemäiseksi rallatukseksi, johon Karenin intiimi ja leikkisä vokaali toi lämpöä ja kaihoisuutta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Close To You oli kuin kuuma kaakaomuki tai lämmin peitto, jota Amerikka selvästi kaipasi sekavan 1960-luvun jälkeen. Carpenters oli ideana huikean epämuodikas, mutta todellisuudessa heidän ajoituksensa oli täydellinen. Markkinoilla ei ollut laadukkaasti tehtyä ”mukavaa” musiikkia, jota sekä äidit että tyttäret voisivat kuunnella. Karenin uskomaton ääni toi keitokseen crossover-elementin. Perheen psykedeelistä rockia kuunteleva teinipoikakin saattoi kokea pakottavaa tarvetta hankkia salaa Carpentersin levyjä. Close To You nousi yhdysvaltain sinkkulistan ykköseksi ja aloitti Carpentersin musiikillisen valtakauden, joka kestäisi seuraavat viisi vuotta.

Tänä aikana Karen vihdoin pakottautui nousemaan rumpusetin takaa show’n keskipisteeksi. Tämä ei ollut helppoa nuorelle naiselle, jonka itsetunto oli nollissa. Karen oli jo lapsena ottanut perheen poikatytön roolin. Harrastaessaan ”poikien juttuja” Karen oli voinut riippua isoveljensä kannoilla ja saanut näin edes jotain huomiota poikaansa palvovalta äidiltään.

Esilläolo ja tv-esiintymiset vaativat tähden ulkonäön. Karen ei ollut naisellinen eikä hohdokas. Hän oli myös perinyt perheen naisten päärynävartalon. Tiukalla dieetillä Karen karisti ylimääräiset kilot, opetteli meikkaamaan, pukeutumaan ja liikkumaan naisellisesti lavalla sekä tv-kameroiden edessä. Muutos otettiin vastaan ihastuneesti. Pedantti Karen oli itse kiinnostuneempi musiikista ja levynmyynnistä, mutta oli myös hyvin realistinen sen suhteen, mitä julkisuuden henkilöltä odotettiin.

CarpentersA

Supertähti

Carpentesin tahti oli hurja. Popin historia oli vielä niin lyhyt, että artistit eivät edes osanneet odottaa uran pitkäkestoisuutta. Myös The Carpenters takoi, kun rauta oli kuumaa. Vuosien 1971–75 välillä Carpenters teki uskomattomat 814 konserttia ja kymmeniä tv-esiintymisiä. Samalla duo myös levytti viisi uutta studioalbumia.
Bändi rikkoi ennätyksiä; pitkäsoitot myivät moninkertaista platinaa ja 12 singleä nousi yhdysvaltain top-10 listalle. Japanissa yhtye herätti Beatlemaniaan verrattavaa hysteriaa.

Richard Carpenter etsi yhtyeelle hittejä luottaen uhmakkaasti vaistoonsa. Bändin tunnusäveleksi muodostunut We’ve Only Just Begun oli alun perin erään pankin mainoksessa käytetty tunnari. Sen televisiosta kuultuaan Richard otti heti yhteyttä kappaleen kustantajaan ja muutaman viikon sisällä Carpentersin versio oli levytetty. Miljoonahitti Sing taas löytyi lastenohjelma Sesame Streetistä. Richardille ei ollut mikään ongelma, että heidän seuraava sinkkunsa oli alun perin Muppetien esittämä. Juuri tämä tahallinen tai tahaton piittaamattomuus uskottavuudesta ja ”cooliudesta” teki Carpentersista – kuulijasta riippuen – niin vastustamattoman tai kamalan.

Richard oli nostalgikko, eikä tyytynyt lainaamaan vaikutteitaan vain 1950- ja 1960-luvun popmusiikista. Carpentersin musiikkiin sekoittuu kaikki 1900-luvun amerikkalainen viihdemusiikki Cole Porterista ja Gershwinistä aina Eaglesiin. Carpenters oli amerikkalainen viihdemusiikki, hyvässä ja pahassa. Siinä soi rajaton optimismi ja nyyhkyleffojen sentimentaalinen surumielisyys. Sen tarjoama eskapismi perustuu yhtä paljon todellisuuteen kuin Disneyland heijastaa todellista yhteiskuntaa. Carpentersin maailma oli technicolor elokuvien ja Happy Days -tv-sarjan elämää; kaipuuta kirkkaaseen ja kilttiin maailmaan, jota tuskin koskaan on ollutkaan olemassa.

Mikä sitten erottaa Carpentersit kaikesta viihdetöhkästä, jota yhdysvalloissa 1970-luvulla julkaistiin? Levytykset olivat laadukkaita ja materiaali joitain poikkeuksia lukuun ottamatta korkeatasoista. Tärkein syy oli kuitenkin Karenin ääni, joka kaiken tämän siirapin keskelläkin kuulosti aina vilpittömältä ja todelliselta.

Karen luotti studiossa 100-prosenttisesti veljensä makuun. Riitoja ei tullut, koska kummatkin pitivät samoista asioista. He protestoivat, että Carpentersin valkoista valkoisempi ”äidin omenapiirakka” -imago ei antanut heistä oikeaa kuvaa, mutta todellisuudessa se antoi. Molemmat uskoivat traditionaalisiin arvoihin, olivat republikaaneja ja todella rakastivat esittämäänsä koko perheen musiikkia. Kumpikaan ei halunnut järkyttää yleisöä saatikka äitiään.

”Sing
sing a song
Sing out loud
Sing out strong
Sing of good things
not bad
Sing of happy
not sad”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Rikas, kaunis ja hyvin hyvin laiha

1970-luvun puolivälissä Karen oli kadehdittu tähti, mutta jo vakavasti ongelmissa. Hänen elämänsä oli loputon sarja vaihtuvia hotellihuoneita, konsertteja, lehdistötilaisuuksia, ja niiden välissä ajan tappamista ristipistotöiden ja I Love Lucy -uusintojen kanssa. 26-vuoden iässä hän asui edelleen äitinsä ja isänsä kanssa, työskenteli päivittäin veljensä kanssa ja seurusteli sosiaalisesti vain alan ihmisten tai lapsuudenkaveriensa kanssa.
Vaikka musiikin tekeminen ja siihen liittyvä bisnes olivat Karenin elämä ja intohimo, olisi valtava työmäärä ja perheen tiukka ote tukahduttanut kenet tahansa. Karenin kaltainen ”kiltti tyttö” kapinoi ainoalla tietämällään tavalla. Dieettikokeilut olivat jo tässä vaiheessa vaihtuneet syömättömyydeksi, pakkomielteiseksi kuntoiluksi ja laksatiiveiksi.

Karenin laihuus herätti tietenkin ihailua Los Angelesin showbusiness-piireissä. Sanoja ”anoreksia” tai ”bulimia” ei vielä tunnettu, mutta sanonta ”kukaan ei koskaan voi olla liian laiha tai liian rikas” oli kaikille tuttu.

http://www.youtube.com/watch?v=Y-wdyl_a1Eo

Karen ei ollut ainoa jolla oli ongelma. Nukkumisen kanssa taistellut Richard oli alkanut äitinsä suosituksesta käyttää Quaalude-nimisiä unilääkkeitä, ja huomasi pian olevansa täysin riippuvainen vahvoista rauhoittavista. Tilanne äityi lopulta niin pahaksi, että konsertteja jouduttiin peruuttamaan lääkkeiden aiheuttamien sivuvaikutusten takia. Ainoa vaihtoehto oli katkaisuhoito. Tämä tarkoitti myös Karenille lomaa Carpentersien äärimmäisen tiukasta aikataulusta. ”There is no KC without RC”.

KC ilman RC:tä

CarpentersB

Karen haaveili salaa itsenäistymisestä. Syntyi idea sooloalbumin levyttämisestä. Karenin tarkoitus ei ollut hajottaa The Carpentersia; hän oli aivan liian riippuvainen veljensä ja äitinsä hyväksynnästä. Sooloalbumi antaisi hänelle kuitenkin mahdollisuuden toimia vihdoin itsenäisenä aikuisena aikuisten maailmassa. Vuoden 1979 alussa Karen jätti veljensä ja epäluuloiset vanhempansa Los Angelesiin ja lensi, ensimmäistä kertaa elämässään yksin, New Yorkiin levyttämään tuottaja Phil Ramonen kanssa.

Levyn tiimi koostui Rod Tempertonin ja Peter Ceteran kaltaisista kultasormista. Soundiksi oli valittu Karenin omasta toiveesta sofiskoitunut pop, maustettuna aikaan kuuluvin disco-vivahtein. Richard vihasi discoa, joten ehkäpä levyn soundikin oli kevyt keskisormen nosto perheen suuntaan.

Ramone auttoi Karenia etsimään materiaalia, joka tuntuisi laulajasta luontevalta, mutta laajentaisi hieman hänen reviiriään ja antaisi Karenille mahdollisuuden laulaa aikuisemmista teemoista. Rod Temperton tarjosi Karenille tuoreita sävelmiään Off The Wall ja Rock With You, mutta Karen koki, että kappaleet olivat liian ”funk” ja sotivat hänen Carpenters-taustansa kanssa. Tempertonin kappaleista levylle päätyi lopulta mailtillisemmat Lovelines ja If We Try. Off The Wall ja Rock With You löysivät kodin tietenkin samaan aikaan äänitetyltä Michael Jackson -albumilta.

Phil Ramonen supertuottaja status ja Karenin maine laulajana houkuttelivat äänityksiin Billy Joelin ja Paul Simonin kaltaisia tähtiartisteja. Jälkimmäinen tarjosi levylle jopa kappaleensa Still Crazy After All These Years, tosin hieman muunnelluin lyriikoin.

Nauhoitusten loputtua Phil Ramone lensi Karenin kanssa esittelemään levyn A&M Recordsille ja Karenin lähipiirille. Tapaaminen oli katastrofi; ihmiset Karenin ympärillä eivät pitäneet levystä ja sanoivat sen ääneen. Murtunut Karen päätti yhdessä A&M:n kanssa, että levy hyllytettäisiin, ja Karen palaisi levyttämään veljensä kanssa.

Karenin soololevy Karen Carpenter näki vihdoin päivänvalon vuonna 1996, ilman sen kummempia fanfaareja. Levyn kuultuaan on vaikea keksiä yhtään järkevää syytä sen alkuperäiseen hyllytykseen. Kahdentoista biisin albumi on rento ja valoisa, soundillisesti hienostunut, lyriikoiltaan hivenen aikuisempi kokonaisuus. Levyssä ei ole mitään hävettävää, ja itse asiassa se pesee mennen tullen ainakin pari heikointa Carpenters-albumia. Ehkäpä tämä olikin juuri levyn ongelma. Karenin soolouran pelättiin uhkaavan perheen ja levy-yhtiön yhteistä kultaista hanhea.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Karenille soololevyn kohtalo oli hyvin kivulias kokemus. Hän oli yrittänyt saada elämänsä hallinnan omiin käsiinsä ja epäonnistunut. Jatkossa hän haki kontrollia vain syömättömyytensä kautta.

Kuihtuminen

”Another green salad, another ice tea
There’s a tunic in the closet waiting just for me
I feel like I’m disappearing
Getting smaller every day
But I look in your eyes
And I’m bigger in every way”
(Sonic Youth: Tunic)

1980-luvun alussa myös lehdistö oli herännyt huomaamaan Karenin muuttuneen ulkomuodon. Promotessaan tuoretta Made In America -albumia briteissä Karenilta kysyttiin suorassa tv-lähetyksessä laihtumisesta ja mahdollisesta anoreksiasta. Karenin vastaus oli, että mitään painonpudotusta ei ollut koskaan ollutkaan, hän oli ollut vain työmäärästään uupunut ja ”rätti”. Haastattelun aikoihin Karen painoi noin 45 kiloa. Todellisuudessa koko Karenin lähipiiri oli tässä vaiheessa jo paniikissa laihtuvan tähden takia.

Viimeinen niitti Karenille oli 1980 solmittu, mutta alle vuodessa kariutunut avioliitto. Keväällä 1982 aloitettiin kuitenkin uuden albumin nauhoitukset – the show must go on. Syksyyn mennessä Karen oli kuitenkin jo niin huonossa kunnossa, että joutui sairaalaan ja letkuruokintaan.

Karen aloitti vihdoin anoreksiansa hoidon, terapeuttinaan alan uranuurtaja Steven Levenkron. Terapiaa oli kuitenkin lykätty jo liian kauan. Kirjassaan Anatomy of Anorexia (2000) Levenkron kertoo, että on onnistunut pelastamaan hoitometodeillaan kaikki potilaansa – yhtä lukuun ottamatta.

Karenin kuolema seuraavan vuoden alussa oli kuitenkin, ehkä hieman yllättäen, shokki sekä yhtyeen faneille, että medialle. Anoreksia oli 1980-luvun alussa vielä suurelle yleisölle täysin tuntematon sairaus ja Karen sen ensimmäinen julkkisuhri. Yleisö oli tottunut, että Janis Joplinin kaltaiset surulliset sekoilijat saattoivat kuolla, heidän silmissään Karen oli elänyt täydellistä amerikkalaista unelmaa.

Kahdeksan kuukautta Karenin kuoleman jälkeen julkaistiin ensimmäinen kolmesta Richardin tuottamasta postuumista Carpenters-albumista.

CarpentersC

”Goodbye Richard! Gotta go now!
I’m finally on my own
The band’s got a gig
Keep the love lights glowing
Little girl’s got the blues
I can still hear mama say
’Honey, don’t let it go to your head'”
(Sonic Youth: Tunic)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

”Hey mom, look! I’m up here!
I finally made it
I’m playing the drums again, too
Don’t be sad, the band doesn’t sound half bad
And I remember mom, what you said
You said ’Honey, you look so underfed'”
(Sonic Youth: Tunic)

Kolme Carpenters-albumia jokaiseen kotiin

#1 A Song For You (1972)

CarpentersKansi1Carpentersin neljäs albumi on heidän studiolevyistään ehjin kokonaisuus, sisältää kuusi singlehittiä ja Stanley Kramerin elokuvan Bless The Beasts And The Children samannimisen, hienon tunnussävelmän.

#2 The Singles 1969–1973 (1974)

CarpentersKansiB

Klassinen kokoelma pitää sisällään kaiken mitä casual-fani tarvitsee. Levyn 12 hittiä on yhdistetty väliosilla, kappaleita on kevyesti uudelleenmiksattu ja pari raitaa on levytetty kokonaan uudestaan. Harvoin mikään kokoelma-levy on kuulostanut näin yhtenäiseltä. Viisi tähteä.

#3 Horizon (1975)

CarpentersKansiC

Carpentersin teknisesti hienostunein albumi. 35 minuuttinen kokonaisuus pitää sisällään coverit 1940-luvun tyttöbändiltä Andrew Sistersiltä ja Eaglesilta. Alkuperäisestä materiaalista onnistunein on harvinaisen aurinkoinen Phil Spector -pastissi Only Yesterday.