Gimme Indie Rock!

Unohdetut indierock-klassikot 1992–2001, osa 9

Summer Hymns, Athensin pirteimmät.

Vuosi 2000: tässä vaiheessa internet olikin päässyt valloilleen, ja tiedostonsiirtokeskustelu nousi ensimmäisen kerran esiin. Yhtäkkiä maantieteelliset etäisyydet menettivät merkitystään, kun sen kauan etsityn levyn pystyi kalastelemaan verkon kautta.

Mutta monet näistäkin levyistä jäivät silti vain pienen yleisön tarkoin varjelemiksi salaisuuksiksi. Suuri osa niistä on onneksi pystytty pelastamaan, vaikka kuuntelijat ovatkin usein valitettavan vähissä.

Yhdeksännessä osassa 764-HERO, Fucking Champs, Hungry Ghosts ja muut tipahtivat ulkopuolelle, mutta tässä kolme, joiden suosio ei ole kestänyt internet-ajassa lähellekään ansaitun pitkää aikaa.

2000: Ensimmäiset internetin unohtamat

Summer Hymns – Voice Brother & Sister (Misra)

Summer Hymns on 1990-luvun loppupuolella monien loistobändien tukikohtana toimineen Athensin unohdetuin, ja selvästi yksi parhaista – anteeksi vain A Sunshine Fix, Elf Power ja muut, mutta pikkuveljenkin tulee saada auringonvaloa nyt.

Tai oikeastaan sen voisi antaa tarjota auringonvaloa. Lämmin ja kotoisa psykedeelinen pop oli aina pikkukaupungin vahvuus, ja se pätee tässäkin kohtaa. Mutta Summer Hymnsillä on oma äänensä, ja Voice Brother and Sister kiusoittelee kuuntelijaa monin eri tavoin: Mr. Brawer jää kiusallisen pitkäksi aikaa kiinni väliosaansa ennen kuin seuraava kaunis säkeistö pääsee alkamaan. Kaikki päättyy Elephant 6 -lafkalle hyvän vastuksen tarjoavaan pikajamitteluun.

Beginning to See loppuu puolessatoista minuutissa – ja aina hetkellä, kun kertosäkeen odottaa soivan uudestaan. Stick Your Faith to the Wind maalaa marimban ja banjon avulla aurinkoisen kesäpäivän kuistille. Tyylinvaihdokset ovat suvereeneja, ja levyn yhtenäisyys säilyy loppuun asti.

Tämä on aivan ehdoton kesälevy. Jos satut kuulemaan Voice Brother and Sisteriä ensimmäisen kerran talvella, lumi unohtunee ainakin levyn soimisen ajaksi.

Ennakoi: Tässä ja Elephant 6 -bändeissä on psykedeelisen popin kulmakiviä 2000-lukua varten.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pinetop Seven – Bringing Home the Last Great Strike (Atavistic)

Darren Richardin Pinetop Seven ei koskaan sopinut täysin Uncle Tupelon nuotiolaulujen ja Will Oldhamin takametsäprofetioiden joukkoon. Vahvoja elokuvamusiikin piirteitä olisikin hankala erottaa tämän tyylisestä musiikista, sillä Bringing Home the Last Great Strike on kuin unenomainen kuvakirja kovaonnisista. Eivätkä nämä tunnu aina kovinkaan jokapäiväisiltä tarinoilta: mieleen tulee enemmän ränsistynyt synkkien laulujen kabaree jostain Nebraskan syrjäseuduilta. Tässä maailmassa film noir ja keskilänsi yhdistyvät saumattomasti.

Musertavan hyvät tarinankerrontalahjat pitävät kuulijan varpaillaan. Bringing Home the Last Great Strike ei missään vaiheessa kerro karmeaa totuutta kokonaan. A Black Eye to Be Proud Of -kappaleen Leah on silti ilmiselvä prostituoitu, November 4 a.m.in yön vanki tuntee kehonsa rappeutuvan kiihtyvällä vauhdilla ja Ten Thousand to Carlisle Came loppuu hirvittävän epätoivoisen veriteon kynnykselle.

Musiikki toimii sympaattisella tavalla näitä tarinoita tukien, sukeltaen tarvittaessa tieltä ja välillä tähtiroolin ottaakseen, mutta aina kattaen Bringing Home the Last Great Striken synkät sanomat melankoliansävyiseen peittoon. Syvällinen ja tyylikäs mestariteos. Eikä bändin ainoa sellainen, sillä vuoden 1998 Rigging the Toplights ja 2004 julkaistu The Night’s Bloom ovat lähes yhtä loistokkaita.

Ennakoi: 2000-luvun puolivälissä kuultua death countrya tai blackgrassia on hankala kuvitella ilman tätä modernisointiaskelta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The For Carnation – s/t (Touch & Go)

Lienette kuulleet Slintistä? Kitaristi ja puhelaulun taitaja Brian McMahan lähti tällaiseen suuntaan, eikä hän kuulosta yhtään pirteämmältä ilmestykseltä. Päinvastoin: hallittu hiljaisuus leimaa levyn synkimpiä tarinoita.

The For Carnation on huomattavasti uhkaavampi ja pelottavampi kuin Slintin henkisten tappioiden sävyttämää tie. Emp. Man’s Blues ja Moonbeams ovat särkijää vailla, mutta tuntuvat enemmän doom-metallilta kuin slowcorelta. Being Held ei kuulosta ainakaan hellältä syliltä; se kulkee viisi synkkää minuuttia yksinäisen dronen ja harvanuottisen basson säestämänä.

Ainoastaan A Tribute To muistuttaa Spiderlandin soikeista ja piikikkäistä grooveista, mutta sekin lienee kuunpimennyksen aikaan nauhoitettu. Tales Live from the Crypt joutuu oudon jazztunnelmansa vangiksi samalla, kun riipivät äänet pulppuavat kerta kerran jälkeen ilkeillä hetkillä.

The For Carnation pystyy todistamaan, että riisumalla Slintin tyylistä keskeisiä elementtejä syntyy entistä epäluuloisempia maailmoja. Vaikka se kuulostaa joillekin pyhäinhäväistykseltä, tiettyinä päivinä tämä on täysin Spiderlandin veroinen levy, hiljaisempi varjokuva samojen tunteiden asuttamasta maailmasta. Kutsutaan tätä vaikkapa shhhhcoren kulmakiveksi.

Ennakoi: The For Carnation on selkeämpi vaikute 2000-luvun alussa vielä joten kuten hengissä olleelle amerikkalaiselle postrockille, sillä se typistää Slintin maailman puhtaimmilleen ja vie jopa Spiderlandin dynamiikan tarpeettomana pois.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!