Gimme Indie Rock!

Unohdetut indierock-klassikot 1992–2001, osa 8

Beulah on äitisi uusi suosikki indie rockin saralta.

Vielä kolmet kruunajaiset jäljellä, ja ensimmäiseksi niistä vuosituhannen viimeiset. Menetyksiä on taas kilokaupalla. Nyt muun muass Le Tigre, Juno, Jackie-O-Motherfucker, Mirah ja Wooden Stars joutuivat nuolemaan näppejään. Onneksi Spotify pystyy pelastamaan teille kaikki viisi.

Tällä kertaa emme pääse aakkosten kahta ensimmäistä kirjainta pidemmälle. J. Robbins on ainoa artisti, joka saa artikkelisarjaan kaksi levytystään. Aplodeja siis! Itse asiassa, tämän vuoden valinnat ovat mitä monimuotoisimpia, kattaen hiljaisuuden ja melun ääripäät. Tässä yksi sarjan vahvimmista kolmikoista.

1999: Ääniaaltoja ja uusia alkuja

Burning Airlines – Mission: Control!

Jawbox ei selvinnyt vuotta 1996 pidemmälle, mutta J. Robbins ei tästä lannistunut, vaan kasasi Burning Airlinesin heti sen jälkeen ja jatkoi hienojen levyjen putkeaan.

Mission: Control! -levyn erottaa hänen edeltävästä tuotannostaan se, kuinka eri soittimet toteuttavat alati vaihtuvia rooleja. Levyn kaksi kovinta biisiä, Pacific 231 ja Scissoring sisältävät jo kitaraosissaan koukun ja rytmin, jättäen bassolle ja rummuille huomattavasti tilaa liikkua. Carnival on raskaampaa kuin mikään Jawboxin materiaalista sitten Motoristin. Robbins itse on äänessä yhtä päättäväisenä kuin ennenkin, mutta Mission: Control! on jotain muuta kuin Jawboxin kirskuva feedback-hyökkäys.

Levym nerokkuus perustuukin siihen, että se on puhdas poplevy. Washington DC:n skenen veteraanien soittama ehkä, mutta tämän popimmaksi tuskin kukaan sikäläinen voisi edes käydä saamatta pahamaineisen puristisen yleisön vihoja niskaansa.

Burning Airlines otti nimensä Brian Enon kierosta Burning Airlines Give You So Much Moresta, joten äkkiväärästä popista on kyse. Rytmit pysyvät metronomintarkkoina, eivätkä koukut muistuta harmoniasta millään hetkellä. Tämä menee kaikilla post-hardcorefaneilla alas yhtä helposti kuin kylmä olut kesäpäivänä.

Ennakoi: 2000-luvun artisteja Hot Snakesista Thermalsiin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Auburn Lull – Alone I Admire

Hupaisasti nimetyn ja valitettavan vähän tunnetun suburbgaze-tyylisuunnan hienoimpia hetkiä. Alone I Admire ei sovellu mitenkään sosiaaliseksi taustamusiikiksi. Kuvitelkaa The Chills eksymään michiganilaiselle pellolle paksuun sumuun.

Myös Labradfordin ja Slowdiven fanit löytävät täältä samansuuntaisen vision, jonka tahdissa rentoutua – tämä onkin ehkä ainoa koko sarjan levyistä, jota on vaikea hahmottaa mihinkään maantieteelliseen sijaintiin sopivaksi, sillä sen äänimaailma ei sovellu täysin kummallekaan puolelle Atlanttia. Se on suuri vahvuus, enkä keksi montaa levyä, jotka osuisivat näin keskelle ambientia, shoegazea, slowcorea ja indierockia. Usein Alone I Admire ei nouse kuiskausta kovaäänisemmaksi, mutta sen enempää ei tarvitakaan.

Ennakoi: Myöhempi Eluvium on selkeä esimerkki, samoin todella monet 2010-luvun ambient pop -äänimaailmaan eksyneistä artisteistä. Myös saman tyylilajin edustajat, kuten Yume Bitsu ja Landing, kuuluvat tähän.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Beulah – When Your Heartstrings Break (Sugar Free)

Jos Beulahin ensilevy Handsome Western States vuodelta 1997 oli ihastuttavan rakkaudenkipeä juoksentelu pitkin levykaupan hyllyjä, tämä levy karistaa hieman pisimmälle ulottuneita kokeiluja ja keskittyy puhtaasti duurisointujen käsittelemiseen erilaisissa muodoissa.

Balladit ovat puhtaasti erinomaisia: Calm Go the Wild Seas kulkee höyhenenkevyen huilusovituksensa saatossa ja Silverado Days hukkuu uneliaaseen kertosäkeeseensä. Tämän pehmeämpi toteutus olisi jo vaikeaa, ja Beulah ansaitseekin suurkehut siitä, kuinka tasapainoisena When Your Heartstrings pysyy alusta loppuun.

Score from Augusta ja The Aristocratic Swells ovat taattua indierockia, mutta kitarat tipahtelevat syrjään eri soittimien tieltä. When Your Heartstrings Breakilla on peräti 18 vierailevaa muusikkoa, lähinnä puhaltimia ja jousia tarjoamassa. Soundimaailma tasapainottuu, ja särkijä pääsee juhlimaan paljon harvemmin – levyn kohokohta Emma Blowgun’s Last Standilla taustalla kuuluva surina ei pääse lähellekään meteliä.

Kun Beulahin biisinkirjoituskynäkin on poikeuksellisen terävänä, tämä on kenties se levy, josta äitisikin pitäisi. Onko jouluostokset tehty?

Ennakoi: Myöhemmän indierockin kiinnostusta erilaisiin sovituksiin. Arts & Craftsin toimistosta löytynee levystä lähes puhkisoitettu kappale.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!