Gimme Indie Rock!

Unohdetut indierock-klassikot 1992–2001, osa 7

Tripping Daisy, Texasin psykedelian kirkkaimmat tähdet.

Vuonnaa 1998 asiat alkoivat muuttua indierockissa entistä enemmän. Lähestyvä vuosituhanteen vaihde otti täältä jo pieniä inspiraation palasia mukaansa. Mercury Revin Deserter’s Songs toi jousiosiot takaisin indie rockiin, ja sillä oli kauaskantoisia vaikutuksia – aina Arcade Fireen asti.

Mutta jos siinä yksi vuosikymmenen suurista indie-nimistä löysikin toisen puolen itsestään, useat muut ehtivät jo yhdistellä tyyleihinsä vaikutteita aiemmilta vuosilta. Valitettavasti nämä metodiltaan hienostuneimmat ovat myös painuneet kauas tavallisten musiikkifanien ulottuvilta. Ohessa kolme väärinymmärrettyä.

1998: Best of Both Worlds

Tripping Daisy – Jesus Hits Like the Atom Bomb (Island)

Tässä on ensimmäinen yhdistelmä. Perinteisempää rokkia ja psykedeliaa tasaisissa määrin. Vuonna 1995 Tripping Daisy onnistui ylittämään ison yleisön tietoisuuden rajat I Got a Girl -hitillään – kuten myös viime artikkelin Hum vuonna 1996 Starsillaan – seuraava levy ei ponnistanyt yhtä korkealle.

Mutta se psykedelia on kytkeytynyt hienosti musiikkiin, ja sen poistaminen vaikuttaisi materiaaliin peruuttamattomasti. Kun Field Day Jittersin nerokas riffi ampaisee vauhtiin, käy pian selväksi, että taustalle päätyvät erinäiset ääniefektit ja yllättävät korostukset ovat erottamaton osa kaikkea tätä.

Atom Bomb on varsin hienovarainen levy, ja kestää hyvän aikaa tajuta kuinka hiottu se oikeasti onkaan. Tahti ei seuraavan 56 minuutin aikana katoa – tämä levy on melodinen, dynaaminen ja kaikin puolin helvetin laadukas paketti, ja ehdotonta kuunneltavaa jenkkien 1990-luvun psykedeliasta kiinnostuneille. Parhaimmillaan, kuten upealla singlellä Sonic Bloom, Tripping Daisy luo täydellisen yhdistelmän psykedelia-ajan Beatlesiä ja alternative rockia.

Ennakoi: Lopulta tästä syntyi Polyphonic Spree, ja kausaliteettien sarja käy huomattavasti selkeämmäksi. Valitettavasti kitaristi Wes Berggren menehtyi yliannostukseen vuoden 1999 lopussa. Kolme muuta jäsentä jatkoivat uuden nimen suojissa musiikillista uraansa. Polyphonic Spree turvautuu paljon suurempaan äänimaailmaan, mutta täältä opitut lahjat ovat silti selkeästi kuultavissa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

12 Rods – Split Personalities (V2)

Täältäkin löytyy niin Six Finger Satelliten kuin Brainiacin tyylistä syntsahäröilyä, mutta ne tuodaan perinteisemmän, 1960-luvun rockin avuksi. Äänimaailma on paljon pyöristetympi, ja se tekee musiikista helpommin lähestyttävää. The Stupidest Boyn, Lovewavesin ja Girl Sunin ihon alle eksyvät koukut eivät ainakaan vaikeuta asiaa – vaikka monet levyn biiseistä pääsevät yli kuuden minuutin pituuteen, ne eivät ala laahata. 12 Rods tuntuu aina löytävän tarpeeksi variaatioita kantamaan ideoita maksimimittaansa.

Tässä on myös ensimmäinen bändi, jota voisi kutsua Pitchfork Median luomaksi – ja myös tuhoamaksi: jatko-osa Separation Anxieties sai puhtaasti julman arvostelun, ja huolimatta hienosta neloslevystä Lost Time, 12 Rods hajosi vuonna 2003. Split Personalities on kestänyt aikaa mainiosti: se yhdistää kaoottisemmat syntetisaattorivetoiset bändit tältä listalta vahvaan ja suoraviivaiseen biisinkirjoitukseen. Sopii vaan toivoa, että kiinnostuneet pystyvät löytämään tämän levyn – se ei vaikuta olevan enää kovinkaan helppoa.

Ennakoi: Valitettavaa kyllä, Nuorgamin... anteeksi, siis Pitchfork Median ylivaltaa trendien nostamisessa ja tuhoamisessa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

MK-Ultra – The Dream Is Over (Barsuk)

Indierockin jokapaikanhöylä John Vanderslice aloitti uransa MK Ultran laulajana. Bändin kolmas ja viimeinen levy menee pisimmälle, tuoden jännitteen ja viiden vuoden kokemuksen, joiden kautta osa päätyi heittelemään ilmaan termiä ”Amerikan Radiohead.” Se olisi sekä Radioheadille että MK Ultralle karhunpalvelus – ne eivät muistuta toisiaan lähellekään niin paljon kuin moinen termi antaisi ymmärtää.

The Dream Is Over on täynnä ohuen melankolian sävyjä, koskivat ne sitten kaipuuta (Coffee Girl) tai hyvästejä (Goodbye Max). Vanderslice viskaa myös vuosituhanteen vaihteeseen liittyvää jännitettä sarkasmifiltterinsä lävitse, mutta levy on yhtä henkilökohtainen kuin hänen soolouransa parhaat hetketkin. Kitarat viskovat yllättäviä kuvioita tavanomaisista aloituspisteistä: MK Ultra ei ollut mitenkään meluisa bändi, vaan sen tuottamat kappaleet toimivat puhtaasti melodian, ja vain harvoin tekstuurin voimilla.

Red Cross ja All We Have kääntävät itsekeskeisemmänkin sanoituksen ylösalaisin. Levyllä onnistutaan toteuttamaan melodraama oikealla tavalla: musiikin myydessä tarinan kuin tarinan, Vanderslicen sanat pääsevät leikkaamaan epäröijien makuhermoihin kiinni.


Ennakoi: Hieman sisäänpäin kääntyneesti MK Ultra tuottaa selkeän tilauksen Cursiven ja The Nationalin kaltaisille surupuseroille. John Vanderslicen loistavaa soolouraa tuskin tarvinnee erikseen mainita.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!