Gimme Indie Rock!

Unohdetut indierock-klassikot 1992–2001, osa 6

Illinoisin astronauttiryhmä Hum.

Tähän kohtaan 1990-lukua osuu vaihe indierockia, jossa tietty jäykkyys ja innostus alkuperäisistä vaikutteista alkaa poistua. Äänimaailma monipuolistuu vauhdilla, mistä seuraa joidenkin vaiettujen tyylien nousu.

Vuonna 1997 kuultiin useampiakin progressiivisiä levyjä. Tässä niistä kolme.

1997: Indie-progeilua!

Hum – Downward Is Heavenward (RCA)

Vuonna 1996 yllättävän läpimurron tehnyt space rockin pelastajien ryhmä Hum löysi palan täydellisyyttä kolmannella levyllään. Downward Is Heavenward osuu samaan tilaan, jonne Smashing Pumpkins ja Hawkwind päätyivät. Ensin mainitulla on samankuuloista kitaraa koko tuotantonsa ajalta, ja toinen suuntasi sen verran kauas avaruuteen, että vaikutus ylettyi myös tänne asti. Toisaalta, Weezer tekemässä 1970-luvun alun tyyliin puhtaan heavy metal -levyn…

…tai sitten annamme Downward Is Heavenwardin puhua itse sen sijaan, että sorrumme ”kuulostaa myös” -argumenttiin yhtään enempää, sillä levy on aivan yhtä loistelias kuin mikään mainituista vertailukohdista.

Isle of the Cheetah alkaa kuin mikä tahansa niistä nostalgisen kuuloisista levytyksistä tältä ajalta. Sitä unelmointia kestää noin minuutin, kunnes levyn peruskivi tömähtää maahan: loputonta kaikua, avaruuteen tähyilyä ja särkijää. Viimeksi mainittu ei ole lainkaan päällekäyvää. Se tuntuu kummasti pakenevan aina ylöspäin ja suuntautuvan aina muualle kuin kuulijaa päin, aiheuttaen sekavan efektin kuunnellessa: tämän levyn voi laittaa aina vain kovemmalle, koska se tuntuu olevan lähtökohtaisesti kaukana yläpuolella. Mikäs sen parempaa?

Tarvittavan nopeasti iskevät biisit saapuvat If You Are to Bloomin ja kiihdyttävän Ms. Lazaruksen kohdalla, jättäen loppupuolen seikkailunhaluisille kitaroille. Afternoon With the Axolotls on levyn massiivisin revittely, ja Dreamboat käyttää kaikki bändin löytämien pedaalien efektit. Apollo hillitsee itsensä, luoden ihastuttavan balladin ennen The Scientistsin junttavaa uranlopetusta, jota metallofonirykmentti yrittää rauhoitella. Ja vaikka se jäi traagisesti uran viimeiseksi – pian tämän jälkeen yhtyeen kiertuebussi ryövättiin, ja Hum lakkasi olemasta – tässä on myös äärettömän positiivinen levy. Angsti on häädetty niin kauas kuin Hawkwindin-pippuri voisi ikinä kasvaa. Downward? Ei todellakaan. Upward, forever. Vuosikymmenen parhaita levyjä.

Ennakoi: Kaikki raskaammat alternative rockin jälkeiset työt, kuten Wooden Shjips ja Black Mountain.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Hum – Isle of the Cheetah

Smart Went Crazy – Con Art (Dischord)

Pennsylvania Avenuen kyynisin ja hauskin yhtye. Myös ehkä ainoa kaikista post-punk-yhtyeistä, joka käytti selloa näin mahtavasti. Se tarjoaa yksityiskohdan, jonka kautta Smart Went Crazyn voisi aina tunnistaa.

Con Art jäi valitettavasti bändin viimeiseksi levyksi. Se tarjoaa oman kieron linssinsä nyt jo instituution tavoin toimineeseen Washingtonin (kaupunki, ei osavaltio) punktyyliin. Mutta kuten happamuudesta voi ehkä päätellä, sen työskentely on astetta hiljaisempaa kuin muilla Dischordin raastajilla.

Lyyrisesti tämä on vuosikymmenen hysteerisimpiä levyjä, täynnä käsittämättömiä käänteitä kahden ihmisen saadessa toisistaan tarpeeksi. Kappaleiden nimet, kuten A Brief Conversation Ending in Divorce ja So Speaks the Queen Bee, kertovat hyvän tärpin verran tarinasta. Mikä tahansa biisi paljastaa ilkeimpiä vitsejä mitä voi keksiä. Ensimmäisenä tulee yleensä mieleen Funny as in Funny Ha-Han sisältämä kuolemattomuus:



”A raw deal for your sweet complicit paramour
Someday she’ll thank you of course – that is what death beds are for”

Fugazi ehkä kuulostaisi tältä, jos olisivat päätyneet mustan huumorin vitsikirjan julkaisujuhlien jälkeen paikallisen sellistin luokse juomaan vermuttia, ja kahdeksan aikaan päättäneet levyttää jotain uutta ja erilaista. Tai sitten ei: Smart Went Crazylla oli aivan tarpeeksi persoonallisuutta olla yksi Dischordin parhaiten varjelluista salaisuuksista.

Ennakoi: Pistelevää masennushuumoria mietittäessä mieleen tulevat The Dears ja Pernice Brothers.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Smart Went Crazy – Good Day

Helium – The Magic City (Matador)

The Magic City on valtava loikka tuntemattomaan, kun sitä vertaa The Dirt of Luckin ilkeään (mutta mahtavaan) feministi-sludgeen kahta vuotta aikaisemmin.

Magic Cityn nimestä voinee jo päätellä, että meininki käy melkoisen psykedeeliseksi. Instrumentaation eksyy sitareita. Kappaleet ovat todella kärsivällisesti hiottuja, selkeästi suuntautuneita ja useita kuunteluita kestäviä. Varsinkin levyn alkupuoli tuntuu aina lyhyemmältä kuin onkaan, ennen kuin kummallisia efektejä täynnä oleva Medieval People herättelee kuulijan eklektisempiä osia varten. Lullaby of the Moths, loputtomasti muotoaan muuttava The Revolution of Hearts ja kummallisesti Archer Prewittiä ja The Soft Bulletinin aikaista Flaming Lipsiä muistuttava Cosmic Rays nousevat ensimmäisinä esille, mutta niitä ympäröivä kenttä tuottaa The Magic Cityn saavuttamalle uneliaalle psykedelialle kasassa pitävän voiman.

Ennakoi: Feministipunkin suuntautumista kauas pois alkuperäisistä, kapeista äänimaailmoistaan. Le Tigre, myöhempi Sleater-Kinney ja muut tuntuvat järkeviltä tämän saatossa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Helium – Leon’s Space Song