Gimme Indie Rock!

Unohdetut indierock-klassikot 1992–2001, osa 3

Ohion spastisimmat ylpeydet: Brainiac.

Antti Piirainen tarkastelee yhtä itselleen rakkaimmista musiikin aikakausista ja nostaa esiin kolme unohdettua klassikkoalbumia per vuosi.

Crooked Rain, Crooked Rain, Bee Thousand. Mitä muuta? Nii-in: tämä on yksinkertaisesti se kultainen vuosi, kun joka suunnasta tuntui saapuvan toinen toistaan mahtavampia indierock-levyjä. Lukuisat pienemmän yleisön bändit julkaisivat mestariteoksia, eikä niitä voi rajata kolmeen.

Keitä sitten on sorrettu? Rehellisesti sanottuna on helppo löytää liiankin monta uhria: ensimmäisessä osassa mainitut Tsunami ja Jawbox julkaisivat parhaat levynsä vuonna 1994, that dog., Chavez, Failure tai The Wrens eivät nekään päässeet valittujen joukkoon. Suruajan viettämisen jälkeen todettakoon, että nämä kolme ansaitsivat vuoden palkintopaikat.

1994: Kulta-aika ja levy-yhtiöiden siunattu hulluus

Shudder to Think – Pony Express Record (Epic)

Pony Express Record… helvetti sentään. Tämä levy on kuin transvestiitin esittämä Trout Mask Replica. Ja luonnollisestikin Shudder to Think teki sen vasta isolle levy-yhtiölle siirryttyään. Eikös ison rahan turvin ole viisainta toteuttaa kaikki ideat, joihin ei ollut aikaisemmin varaa?

Epic ei merkinnyt yhtään mitään Craig Wedrenin hullulle yhtyeelle vaan sai aikaan täysin jäljittelemättömän neronleimauksen: levyn ensimmäinen single Hit Liquor ei käsittääkseni sisällä yhtään harmonista sointua. No RM 9 Kentucky on insestisoulballadi mielisairaalan balsamointihuoneesta, Gang of $ heiluttaa lanteita ex-poikaystävää haaroihin ampuvan stripparin elkein ja Kissi Penny on kuvaus Richard Nixonin animasta. Pony Express Record on noidankattila täynnä falsettia, perverssisti huokailtuja tarinoita, liha-jazzia, äkkivääriä tahtilajinvaihdoksia ja riitasointuja. Jos minulta kysytään, tässä on yksi 1990-luvun parhaista levyistä. Toista samanlaista tuskin koskaan kuulette.

Ennakoi: Levy-yhtiöiden typeryyttä, jota artistit ovat aina ymmärtäneet hyödyntää. Vuonna 2012 samaiselle Epic-levy-yhtiölle päätyi Death Grips

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Shudder to Think – Gang of $

Brainiac – Bonsai Superstar (Grass)

Ja jos yksi kuninkaallisen tason sekoilu mainittiin jo yllä, tässä on toinen samanarvoinen.

Tässäkin saa olla alusta asti melko hullunkuristen aivoitusten armoilla. Hot Metal Dobermansin kaksoisäänitetty laulu on jo tarpeeksi pahasti päin helvettiä ennen kuin Brainiacin perustyyli – sekoilevaa matemaattista rockia, jossa syntetisaattorit kaappaavat biisit vähän väliä – valtaa kaiken. Hands of the Genius, Radio Apeshot ja tyrmäävä Juicy (on a Cadillac) vievät kognitiivisen maton jalkojen alta nopeammin kuin on mahdollista päätellä kuinka monta eri lääkettä levyn nauhoituksissa on väärinkäytetty.

Levyä kasassa pitävä voima ei ole paljon armeliaampi. Laulaja Timmy Taylor onnistuu imitoimaan Betty Boopia (Flypaper) ja Yamatsuka Eyeta (Sexual Frustration) – silloin kun ei kuulosta tryptamiinille persolta ylikasvaneelta oravalta. Termi tälle kaikelle on mitä viehättävin: spazcore.

Bonsai Superstar sisältää tarpeeksi ideoita ainakin kolmea levyä varten. Valitettavasti Timmy Taylor menehtyi vuonna 1997. Kitaristi John Schmersal ja muut bändin jäsenet kuitenkin jatkoivat nimellä Enon ja tekivät monia hienoja levyjä. Näistä paras on vuoden 2002 High Society.

Ennakoi: Ainakin Muse, Death Cab for Cutie, Nine Inch Nails ja The Mars Volta ovat myöntäneet Brainiacin ääniterrorin olleen heille suuri vaikute.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Brainiac – Juicy (On a Cadillac)

Drive Like Jehu – Yank Crime (Interscope)

Shudder to Thinkin kanssa samassa kategoriassa ovat myös San Diegon ylpeydet: Interscope laittoi ison pinon seteleitä pöytään Drive Like Jehun toista levyä varten. Lopputulos? Se paras argumentti emocoren vahvuuksista. Tai oikeastaan kitarapohjaisen musiikin vahvuuksista: Yank Crime on kaikkea mitä Drive Like Jehun höyrypäinen debyytti (1991) tarjosi ja vielä paljon enemmän.

Kun Here Come the Rome Plows räjähtää käsiin vain muutaman sekunnin jälkeen ja aiheuttaa vakavaa adrenaliinin ylituotantoa seuraavan kuuden minuutin ajan, on kuultu vasta alkusoitto.

Rystyset verillä paahdettua hardcorea? Golden Brown. Eeppinen peloite Havaijin matkasta haaveileville? Luau. Sisäkorvan tasapainoaistielinten horjuttamista? Do You Compute. Hiljainen väliosa hengästyneille? New Intro.

Yank Crime kattaa kaiken tarvittavan: Rick Froberg sävyttää kitaratyöskentelyään John Reisin kanssa syyttävillä huudoilla. Efektipedaaleissa lienee akkuhappoa yhtä paljon kuin rumpali Mark Trombinon vesipullossa. 1990-luvun armottomimpia ja parhaita levyjä.

Ennakoi: Luonnollisestikin Reisin ja Frobergin muita projekteja, Rocket from the Cryptiä ja Hot Snakesia. Myös …And You Will Know Us by the Trail of Deadin ja muiden samantyylisten 2000-luvun yhtyeiden soundissa on rutkasti Drive Like Jehun pieksävää asennetta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Drive Like Jehu – Here Come The Rome Plows